Viikon sanat 2026

 

8.10.2026

JUMALA KULKEE KANSSAMME

Syksy on muutoksen aikaa. Luonto pukeutuu kirkkaisiin väreihin, lehdet putoavat puista ja kesän vihreys väistyy. Moni meistä katselee syksyä, sekä ilolla että haikeudella. Se muistuttaa meitä elämän kulusta.

Jumala kulkee kanssamme tällä elämän matkalla. Monella on takanaan jo pitkä matka, johon on kuulunut paljon iloja ja suruja, onnistumisia ja pettymyksiä, läheisiä ihmisiä ja luopumisen hetkiä. Syksyn tavoin vanhenemisessakin on oma kauneutensa. Eletty elämä näkyy viisaudessa, kokemuksessa ja muistoissa.

Jumalan lupaus kuuluu: "Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes. 46: 4). Se on lohdullinen sana. Kun omat voimat vähenevät, Jumalan voima ei vähene. Kun muistimme horjuu, Jumala muistaa meidät. Kun tunnemme itsemme yksinäisiksi, Kristus on lähellämme.

Syksyllä puut päästävät irti lehdistään. Samoin elämässä tulee aikoja, jolloin joudumme luopumaan monesta asiasta. Luopuminen voi olla raskasta. Mutta juuri silloin Jumala kutsuu meitä luottamaan siihen, että hän pitää meistä kiinni. Puun juuret ovat yhä maassa, vaikka lehdet putoavat. Samoin meidän juuremme saavat olla Jumalan rakkaudessa.

Tuleva talvi ei ole luonnolle loppu, vaan uuden kevään odotusta. Kristitylle tämä muistuttaa myös ylösnousemuksen toivosta. Jeesus on luvannut olla kanssamme tässä elämässä ja johdattaa meidät kerran taivaan kotiin.

Siksi voimme tänään levollisesti jättää itsemme Jumalan käsiin. Hän, joka on kulkenut kanssamme tähän asti, kulkee kanssamme edelleen.

Annukka Salmivaara, diakonissa, Pertunmaan kappeliseurakunta

1.10.2026

ILO KERTAANTUU, SURU PUOLITTUU – JAKAMALLA

Viime päivinä on ollut kovin sateista ja koleaa. Katson taivaalle. Näen kurkiauran, joka lentää kohti etelää. Mieleni valtaa haikeus: syksy on tullut. Seuraavan kerran vasta keväällä muuttolinnut saapuvat takaisin tuoden toivon kesästä, lämmöstä ja auringosta.

Syksyn parhaat osat, kuten marjojen ja sienien säilöminen on jo tehty, ja alamme valmistautua talveen – aivan kuten luontokin. Luonto siis itsekin näyttää meille, että aina ei tarvitse kasvaa ja suorittaa. Joskus on aika vetäytyä lepäämään.

Samalla huomaan energiatasoni laskevan. Kesän reissut ja alkusyksyn metsäretket saavat jäädä taa. Mielessäni on ajatus takkatulesta, sohvasta viltteihin kääriytyneenä ja hyvästä elokuvasta. Syksy kutsuu pysähtymään ja vetämään vähän henkeä.

Syksyllä tunteet voivat tuntua tavallista suuremmilta. Kun kesän valo vähenee illan pimentyessä, ympärille tulee enemmän hiljaisuutta. Silloin myös mielessä oleville asioille jää enemmän tilaa. Ikävä ja kaipaus nousee pintaan, ja mieleen voi tulla muistoja ihmisistä, joita ei enää ole rinnallamme. Syksyn hämärässä pienikin asia voi tuoda läheisen erityisen vahvasti mieleen. Silloin on lupa pysähtyä ja antaa tunteille tilaa.

“Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen.” (Ps 55:23)

Ajatus tuntuu lohdulliselta: meidän ei tarvitse selvitä yksin. Saamme kertoa Jumalalle huolemme, ikävämme ja kaipauksemme. Saamme jättää hänen kannettavakseen myös sellaiset asiat, joihin emme itse voi vaikuttaa.

Lisäksi huolten jakaminen voi tapahtua myös ihmisten kesken. Kun kerromme toiselle, miltä meistä tuntuu, emme enää kanna kaikkea yksin. Joskus toinen ihminen ei voi poistaa surua, mutta hän voi kulkea rinnalla sen keskellä. Siksi vertaisuus on surussa tärkeää. Kun kohtaa ihmisiä, jotka ovat itsekin menettäneet läheisen, voi saada tukea omalle surutyölleen.

Seurakunnassa järjestetään sururyhmiä juuri tätä varten. Sururyhmässä saa puhua menetyksestä vertaisten kanssa. Myös seurakunnan työntekijät ovat käytettävissä, jos kaipaat keskustelukumppania. Jokainen saa tulla sellaisena kuin on. Rohkaisemmekin juuri sinua, jos tunnet elämässäsi surua, hakeutumaan vertaistukiryhmään purkamaan omia ajatuksiasi.

Ja ehkä juuri tässä on tämän päivän otsikon ajatus: ilo kertaantuu, kun sen jakaa. Suru puolittuu, kun sitä ei tarvitse kantaa yksin. Jos olet menettänyt sinulle tärkeän ihmisen, sinulla on lupa surra. Sinulla on lupa muistella ja kaivata. Sinulla on lupa myös nauraa ja iloita, vaikka suru kulkisi edelleen rinnallasi.

Jumala ei odota, että pääsisit surustasi yli. Suru saa kulkea rinnallasi ja muuttua ajan myötä. Kaipaus ei ehkä koskaan katoa kokonaan, mutta sen rinnalle voi tulla kiitollisuus yhteisistä hetkistä, lämpimät muistot ja ilo siitä, että saimme tuntea juuri tämän ihmisen.

Minna Pennanen, Diakoni, Mäntyharjun seurakunta

24.9.2026

MATKALLA LASTEN VIRSI -KIRJASSA

Kädessäni on lasten virsi -kirja, ei se uusin versio vaan se edellinen vuodelta 2015, se vihreä, jota käytämme mm. perhemessuissa ja -kirkoissa. Ensimmäisenä aiheena on kirkkovuosi ja ensimmäinen virsi on Hoosianna, tuttu ainakin itselle ala-aste vuosilta, kun Hoosiannaa veisattiin luokassa ensimmäisen adventin aikoihin.

Myös seuraavana oleva ”Nyt sytytämme kynttilän” on tuttu lapsuudesta, ehkä on koulussakin laulettu, mutta minulle se on jäänyt mieleen Pekka Töpöhäntä -elokuvasta. Jostain syystä (ehkä siinä on eletty adventinaikaa ja elokuvassa taustalla on soinut juuri silloin tuo kynttilän sytytys virsi) ensimmäisestä säkeistöstä minulle tulee aina mieleen, kun Pekka oli teljettynä vaatehuoneeseen ja siellä oli silityslaudan päällä silitysrauta, jonka töpseli oli kiinni pistorasiassa. Jotainhan siinä sitten tapahtui, että syttyi pieni tulipalo… mutta Pekallehan ei siinä käynyt mitenkään, eikä Pekan perheelle eli kaikki päättyi kuitenkin hyvin.

Mutta jatketaanpa matkaa, joulun odotuksen jälkeen koittaa joulu ja jouluisia lauluja on useampia, voisin mainita tuon Martti Lutherin ”Enkeli taivaan” yhtenä virtenä numerolla 8. Martti Lutherilla on ollut suuri vaikutus siihen, millaisessa maailmassa elämme nykyään ainakin tässä osassa maapalloa ja suuri kiitos hänelle siitä. Mutta ei siitä nyt sen enempää, jatketaanpa taas matkaa.

Kuljemme joulusta loppiaiseen ja kolmeen hienoon herraan ja siitä vanhaan Simeoniin, joka halusi tavata temppelissä Messiaan eli Jeesuksen. Seuraavaksi hypätäänkin yhden virren verran aikaan ennen Jeesuksen syntymää, Marian päivään, päivään, jolloin enkeli ilmestyi Marialle kertomaan, että Mariasta tulee äiti Herralle, Kristukselle suurelle.

Matka jatkuu kohti pääsiäistä, laskiainen lasketaan ja paaston aikaa alkaa, kunnes jälleen Hoosianna on ajankohtainen ja Jeesus ratsastaa aasilla. Kärsimyksen ja ristinpuun kautta Jeesus voittaa kuoleman ja ilo voittaa.

Seuraavaksi eteen tulee enkeli aiheiset lasten virret, virret, joita tarvitsemmekin lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina eli ihan kohta Mikkelin päivän perhemessussa Mäntyharjun kirkossa ja Enkelikirkossa Pertunmaan kirkossa. ”Pienet kädet yhteen liitän. Isää taivaallista kiitän. Jeesus siunaa meitä. Anna enkeleitä…” (Jukka Salminen). Kirkkovuosi -aiheen viimeiset lasten virret ovat Pyhäinpäivään liittyviä, Ilona Nymanin ”Liekki” ja Pekka Simojoen ”Pieni kynttilä”. Molemmat kauniita hieman uudempia lauluja, jotka muistuttavat tästä väliaikaisuudesta täällä maan päällä.

Näin tuli kuljettua kirkkovuosi läpi Lasten virsien kautta ja toivottavasti sinäkin tulet perhemessuihimme tutustumaan tähän kirjaan.

Suvi Uotinen, Lastenohjaaja

Mäntyharjun seurakunta

 

17.9.2026

HARTAUSKIRJOITUS VKOLLE 38

Työhöni kuuluu hyvin monen ikäisten ihmisten kanssa toimiminen. Käyn tapaamassa päiväkoti-ikäisiä lapsia, näen alakoululaisia, ja olen mukana rippikoulussa. Toisaalta kerran kuussa, kun Pertunmaan seurakuntatalolla on yhteisöruokailu, kohtaan taas aikuisia ja ikäihmisiä. Tämän kaiken koen työni rikkaudeksi.

Kun olen ihan pienten lasten kanssa, ja pidän tuokiota, on minulla aina mukana risti. Ristissä on keskellä sydämen muotoinen aukko. Sanon lapsille, että risti on rakkauden merkki, koska siinä on sydän muistuttamassa meitä siitä, että kaikki ovat yhtä arvokkaita. Nykyään kun otan ristin hartauslaukustani esiin, ja kysyn mikä se on, tulee heti vastaukseksi rakkauden merkki. Välillä risti muuttuu rastiksi, mutta rakkauden merkki tulee aina oikein. Joka kerta muistutan lapsia siitä, että kaikki ovat yhtä arvokkaita ja yhtä rakkaita. Me osaamme eri asioita, me olemme erilaisia, mutta me olemme samanarvoisia. Ei Jumala katso meitä, että tuo tuolla on paljon rakkaampi kuin joku toinen. Samoin kuin ei vanhemmatkaan pysty sanomaan kuka lapsista on rakkain. Kaikki on rakkaita, kaikki on erilaisia.

Joka kerta kun pidän tuokion, käyn saman keskustelun lasten kanssa. Ajattelen, että jos jotain heille jäisi mieleen, niin toivoisin, että se olisi juuri tuo -kaikki on yhtä arvokkaita ajatus. Ei sillä mielestäni ole väliä, muistavatko he raamatunkertomuksia, tai jotain muuta. Ajattelen, että jos lapsille jää mieleen, että Jumala rakastaa kaikkia, ja kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, on se aika paljon.

Mutta samaan aikaan silmiini sosiaalisen median maailmassa tulee koko ajan keskusteluja, joissa ihmiset eivät ole samanarvoisia. Koko ajan joku puhuu toisista rumasti. Kun ei tarvitse kasvotusten olla, tuntuu ihmisiltä puuttuvan jonkinlainen hienotunteisuus. Miksi me aikuiset emme koe kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia? Miksi me sanoillamme ja teoillamme loukkaamme toisia?

Ehkä siksi, että samanarvoisuus on helpompi sanoa ääneen kuin elää todeksi. On helppoa sanoa ääneen, että olemme kaikki samanarvoisia, mutta kun vastaan tulee ihminen, joka on kanssani täysin eri mieltä, on asiaa vaikea hyväksyä. Tai kun ihminen tekee jotain, minkä koen olevan väärin, on vaikea nähdä teon takaa ihmistä ja katsoa häntä ymmärtävästi. Silloin helposti huomaa ajattelevansa, että tuo ihminen ei tarvitse minun ymmärrystäni ja lähimmäisenrakkauttani.

Ehkä me aikuiset voisimme ottaa lapsista mallia. Kun näytän ristiä, sanovat lapset heti sen olevan rakkauden merkki. Eivät he kyseenalaista kuka on rakkauden arvoinen, ja kuka ei. Juuri sitä tuo risti meille haluaa muistuttaa. Sydän ei ole vain koriste. Se kertoo rakkaudesta, joka ei laita ihmisiä paremmuusjärjestykseen. Se kertoo Jumalasta, joka rakastaa meitä kaikki ihmisiä yhtä paljon. Jumala ei katso meitä sen perusteella olemmeko onnistujia vai epäonnistujia tai hyviä ja pahoja. Hän ei ajattele jonkun ansaitsevan enemmän hyvää kuin toisen. Hän ei laita meitä arvojärjestykseen. Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Me saamme olla erilaisia. Me saamme ajatella eri tavalla. Samanarvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta. Jokainen saa olla oma itsensä. Erilaisuudesta huolimatta meillä kaikilla on sama ihmisarvo. Siksi toivon, että pienille lapsille jäisi mieleen se, että hän on arvokas ja rakas. Ja niin on tuo toinenkin. Ehkä myös me aikuiset voisimme opetella muistamaan, että kaikki ovat arvokkaita ja rakkaita. Me voisimme opetella huomaamaan ihmiset tekojen, ajatusten, mielipiteiden ja erilaisuuden takaa.

Kaikki ovat yhtä arvokkaita. Tähän ajatukseen meidän on hyvä välillä palata. Meidän aikuisten ehkä useammin kuin lasten. Ehkä me vain tarvitsemme siihen jonkin muistutuksen, kuten ristin, jonka keskellä on sydän. Rakkauden merkin.

Heli Riittinen, nuoriso-ohjaaja

 

3.9.2026

RUKOUKSEN ÄÄRELLÄ

Laitan kädet ristiin. Haluan alkaa päiväni hiljentymällä kaikkivaltiaan edessä, mutta aamuni ovat hidasta heräämistä uuteen päivään. Olen toivottoman aamu-uninen ihminen. Aamurukoukseni ovat vailla sanoja. Vain tuhinaa ja hengitystä. Mutta, tiedän, tämä riittää. Jumala tuntee minut ja tietää millainen rukoilija olen, iltaisin puheliaampi. Hiljaisuus hänen edessään on siunattua, siinä saa voimaa alkavaan päivään.

Rukous on kristityn etuoikeus. Rukouksessa voimme jättää kaiken, mikä painaa, Jumalan eteen. Raamatussa meitä kehotetaan usein rukoilemaan. Ja kiittämään. ”Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” 1 Tess 5:17-18

Jumala haluaa, että rukoilemme. Ei siksi, että Hän tarvitsisi rukoustamme, vaan siksi, että me tarvitsemme. Suhteemme Jumalaan on kuin lapsen ja vanhemman suhde, jossa lapsi oppii vähitellen puhumaan vanhemmalleen. Vanhempi iloitsee tästä ja haluaa, että lapsi juttelee hänelle asioistaan. Samalla tavalla Jumala toivoo meidän kertovan omista asioistamme hänelle.

Rukous on lahja. Ei ole niin pientä tai niin suurta asiaa, mitä ei voisi huokaista Jumalan puoleen. Rukous on siten myös luottamusta; et ole koskaan yksin. Rukouksen kautta sinulla on yhteys Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Kun me puhumme Jumalalle rukouksessa, Jumala vastaa meille Sanassaan.

Kaikki mitä ajattelet, on Jumalalle tärkeää. Joskus sinulla voi olla paljon sanottavaa. Toisella kerralla saatat haluta vain istua hiljaa.

Rukous on hengittämistä, se on suuntautumista Jumalan puoleen. Se on rauhaa metelin keskellä. Koko elämä voi olla rukousta.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6)

Siunattua viikon jatkoa sinulle!

Sarianne Volanen, diakoni, Mäntyharjun seurakunta

 

27.8.2026

USKO SYTYTTÄÄ RAKKAUDEN

Sydämen kristittyjä liittää yhteen rakkaus. Rakkaus ei synny itsestään, vaan se on Pyhän Hengen vaikutusta. Uskolla vastaanotettuun syntien anteeksiantamukseen liittyy kokemus Jumalan rakkaudesta, joka opettaa rakastamaan lähimmäistä. Jeesus muistuttaa seuraajiaan: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34-35)

Ensi pyhän epistolassa (1. Joh. 3:11–18) annetaan varoituksen sana: ”Me emme saa olla sellaisia kuin Kain, Pahan lapsi, joka tappoi veljensä. Ja miksi hän tappoi tämän? Siksi, että hänen omat tekonsa olivat pahoja mutta hänen veljensä teot oikeita.” Kain ja Abel olivat veljekset ja molemmat palvelivat Jumalaa. Molemmilla oli sama Jumala, molemmilla oli jumalanpalvelus ja rukous. Silti Jumala mielistyi vain Abelin uhriin. Veljeksiä erotti toisistaan uhrien erilaisuus, mutta erityisesti usko.

Kain uhrasi maan satoa, Abel uhrasi karjansa esikoisista (1. Moos. 4:3-5). Abel tiesi anteeksiantamuksen perustan; ilman verenvuodatusta ei ole anteeksiantamusta (Hepr. 9:22). Sydämen uskolla Abel katseli kaikkien uhrien esikuvaa, ristillä verta vuotavaa Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnit. Jumala näki Abelin elävän uskon ja luki hänet vanhurskaaksi. Siksi Abelin uhri ja rukous kelpasivat Jumalalle. Kain uhrasi lain pellolla töillään ansaitsemiaan hedelmiä. Hänen uskonsa oli kuollutta omavanhurskautta. ”Jumalattoman uhria Herra kammoksuu, vilpittömän rukous on hänelle otollinen.” (Sananl. 15:8) Koska Kain ei tuntenut elävää uskoa, olivat hänen tekonsa, jumalanpalveluksensakin, paha.

Kun Jumala mieltyi Abelin uhriin, Kain suuttui ja hänen katseensa synkistyi. Jumala antoi Kainille tärkeän neuvon: ”Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.” Kainin olisi pitänyt tehdä parannus Abelin uskoon. Silloin hän olisi kokenut, miten Pyhä Henki sytyttää rakkauden ja yhteyden. Kain olisi saanut kohottaa katseensa omasta syntisyydestään Jumalan puoleen. Kainin viha uskovaista Abelia kohtaan altisti ovella vaanivalle synnille ja toi murhan.

Juuri synti pyrkii rikkomaan uskovien välisen rakkauden. Se vaanii ovella ja pyrimme pitämään sen kauempana. ”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:9-10)

Harri Hautala, Pertunmaan pappi

 

20.8.2026

Mihin suuntaan?

Kesän vähitellen kääntyessä kohti syksyä moni huomaa pysähtyvänsä elämänsä äärelle. Jotakin on jäänyt tekemättä, jokin päätös painaa mieltä, jokin ihmissuhde kaipaisi sovintoa. Silloin nousee helposti kysymys: onko vielä mahdollista muuttaa suuntaa?

Jeesus kertoo Matteuksen evankeliumissa vertauksen kahdesta pojasta. Isä pyytää kumpaakin työhön viinitarhaan. Ensimmäinen vastaa jyrkästi: "En tahdo." Mutta myöhemmin hän katuu ja menee. Toinen puolestaan lupaa lähteä, mutta ei koskaan mene. Jeesus kysyy kuulijoiltaan, kumpi teki isän tahdon. Vastaus on selvä: se, joka lopulta lähti.

Vertaus koskettaa meitä, koska tunnistamme siitä itsemme. Elämässä ei aina ole helppoa tehdä oikeita ratkaisuja. Joskus sanomme Jumalalle, toisille ihmisille tai omalletunnollemme vastaan. Saatamme kulkea pitkänkin matkan väärään suuntaan. Mutta Jeesuksen vertauksen ytimessä on lohdullinen viesti: ratkaisevaa ei ole se, missä olemme olleet, vaan mihin suuntaan olemme menossa.

Me ihmiset arvioimme helposti toisiamme menneisyyden perusteella. Jumala puolestaan näkee sydämen ja sen mahdollisuuden muuttua. Hänen luonaan kukaan ei ole lopullisesti epäonnistunut tapaus. Jokainen päivä voi olla uuden alun päivä.

Moni kantaa mukanaan myös pettymystä itseensä. Ehkä lupauksia on jäänyt täyttämättä. Ehkä hyvä tahto ei ole muuttunut teoiksi. Silloinkin Jeesuksen sanat kutsuvat lempeästi pysähtymään. Kristillinen usko ei perustu täydellisyyteen vaan armoon. Jumala ei odota meiltä virheetöntä elämää, vaan avoimia käsiä, jotka uskaltavat ottaa vastaan hänen anteeksiantamuksensa.

Juuri siksi vertaus on niin toiveikas. Se kertoo, että ihminen voi muuttua. Sydän voi pehmetä. Sulkeutunut ovi voi avautua. Se, mikä eilen tuntui mahdottomalta, voi tänään olla mahdollista.

Elämä ei aina anna mahdollisuutta korjata kaikkea mennyttä. Mutta tämän päivän se antaa. Siksi Jeesuksen kysymys kuuluu myös meille: emme vain sitä, mitä sanomme, vaan sitä, mihin suuntaan askeleemme vievät.

Jumalan armo kulkee rinnallamme juuri siinä matkassa. Se kutsuu meitä joka päivä uudelleen, ei syyllisyyteen vaan toivoon, ei pelkoon vaan luottamukseen. Ja usein juuri yksi pieni askel oikeaan suuntaan on alku jollekin suurelle.

Ann-Maarit Joenperä

Mäntyharjun srk, kirkkoherra, TT

 

13.8.2026

ETSIKKOAIKOJA

Jeesus muistuttaa kuulijoitaan oman kansan historiasta, miten profeetta Elian kuivuuden ja nälänhädän aikana lähetettiin Sidonin maahan, Sarpatin kaupunkiin, ulkomaille, toimimaan jumalan auttavana kätenä. Samoin kävi profeetta Elisan aikana: monien sairastuneiden israelilaisten sijaan syyrialainen – muun maalainen ja -uskoinen - sotapäällikkö Naaman puhdisui spitaalista. (Luuk.4:23-30). Tätä, että Jumala on vapaa aikaan saattamaan hyvää yhtä lailla vieraiden kansoihin kuuluville kuin nimikkokansalleen, eivät nasaretilaiset tahtoneet oman kylän pojalta ottaa vastaan. Luukas kertoo evankeliumissaan, miten väki raivoissaan ryntäsi paikaltaan ja ajoi Jeesuksen kaupungista aikoen syöstä hänet alas jyrkänteeltä. Tältä Jeesus kuitenkin täpärästi välttyi tällä kertaa, mutta Jeesuksen lause ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan” saa näillä kohdin, tällaisillakin seurauksilla, karmivan ja painavan vahvistuksen. Matkaa ja uskon opetusta oli jatkettava toisaalla, useita kuulijoiden mielipiteet jakavia tilanteita oli tuleva kohdalle vielä monessa muussa paikassa.

Tämän viikon kirkkovuoden aihe Etsikkoaikoja muistuttaa Jumalan vapaudesta, johon törmää inhimillinen toive sitoa hänen hyvyytensä erityisesti omaan ja parhaiden kavereiden käyttöön, saaden yhä uusia tapauksia ja esimerkkejä ajan – ja oman aikamme - saatossa. Miten aikamme tulisi käyttää? Miten tunnistaa etsikkoajan olevan nyt jollain tapaa erityisemmin käsillä? Ilmeisesti nykysuomalainen kuvakieli ”kuplan puhkeamisesta” liittyy aiheeseen: karu realismi saattaa äkkiä voittaa alaa mielissämme ihmisen turvallisiin toiveikkuuden näköaloihin nähden, joissa  asiat tapaavat kyllä ajan saatossa järjestyä. Toiveissamme sodan ja konfliktien väkivaltaiset ja tappioita tuottavat seuraukset pysyvät kaukana täältä, ”meistä, ainakin- emmehän me suinkaan ole mitään sotaa halunneet.”

Ihminen ei taida olla mielessään aina yhtä vapaa etsimään, eikä varsinkaan tule ajatelleeksi tai tajunneeksi tänään tehtävien erilaisten  tekojen mahdollisia, erilaisia tulevia seurauksia. Onhan ihmisellä tarpeensa ja tarvehierarkiastakin puhutaan, perustarpeet ensin, sitten muu. Raamattun aikojen israelilaiset uskoivat ihmisten saavan kohtalonsa pitkälti Jumalalta ansionsa mukaan; mutta tämän kaltaista ajatusta Jeesus vastustaa, muistuttaessaan kaikkien kuulijoiden tietämästä Siloan tornin sortumisesta: eivät tuossa onnettomuudessa tuolloin kuolleet olleet sen suurempia syntisiä kuin muualla kaupungissa eläneet, paljon onnettomampia vain.

Emme me ihmiset onnettomuutta voi etsikkoaikana, tai muunakaan aikana, vain välttää. Entä sitten toisaalta, jos ihminen kuulemma aina jotenkin etsii elämässä onneaan, osaammeko oikein  elääkään onnen hetkellisesti meidät kohdatessa? Pyrimme varmaankin välttämään turhapurolaisen lottovoittajan surkuhupaisimpia ylilyöntejä, mutta sidommeko onnemme silti aivan erityisesti omaan ja parhaiden kavereiden käyttöön – ja siten yritämme sitoa elämää, ja elävää Jumalaa sen antajana, paljolti niin kuin nuo nasaretilaiset kerran?  Luukkaan tallentama kertomus synagogasta, nasaretilaisten omahyväisyyden kuplan puhkaisemisen raivokkaista seurauksista, oli johtaa välittömästi traagisiin seurauksiin hengen lähtöä myöten. Ja oliko tämä kaikki tässä vain sen päivästä, hetken kuohuntaa, vai miten kävi ajan saatossa?

Meidän olisi etsittävä ensin Jumalaa ja hänen valtakuntaansa, Jeesus kehottaa. Etsintä ja tämä aikamme ei taida välttää onnellisuuden kaipuuta, kuin ei myöskään onnettomaan laskeutuvaa mieltä ja turhanaikaisia tekoja - ainakin jos kuvittelemme vaihtoehtona omakohtaisen kaidan polun kulkemisen kautta jonkin laajemman hyvän, ja johonkin myönteiseen löytämisen. Etsintään ei kuitenkaan ole aikaa ja voimia ja muuta resurssia mitenkään loputtomiin. Siksi Jeesus kehottaakin etsimään ensin Jumalan valtakuntaa.

Erik Liljeström, seurakuntapastori

 

 

30.7.2026

LAPSET JA ENKELI

Tuossa kesän kynnyksellä, kun tyhjensimme seurakuntakeskusta muuttaessamme väistötiloihin, tavaraa tietysti oli kertynyt vuosien varrella paljon, niin useammasta paikasta löytyi erästä samaa kuvaa kehystettynä monen kokoisina, oli painokuvallisia tauluja sekä yksi kanavatyötaulu. Tuo taulu on lähes kaikille suomalaisille tuttu ja useammasta kodista löytyvä taulu suojelusenkelistä ja lapsista, tytöstä ja pojasta, jotka kulkevat rikkinäistä siltaa. Mikko Alatalon Suojelusenkeli-laulun sanoin heitä uhkas metsän pimeys ja synkkä virta pyörteineen, mutta ei hätää, heitä suojas enkeli valkosiipinen. Taulun joissakin versioissa myös näyttäisi olevan salama vasemmassa yläreunassa eli ukkonen oli myös yksi uhka ja varmasti myös metsään eksyminen. En muista kuulleeni kuka tuon taulun on alun perin maalannut, joten netti avuksi ja sieltä löytyi tieto monesta eri lähteestä, että sen on maalannut taidemaalari Eeli Jaatinen, mahdollisesti saksalaisen painokuvan pohjalta. Mitähän hän on mahtanut ajatella tuota taulua maalatessa, mistähän lapset ovat tulossa ja mihin menossa, missähän heidän vanhempansa mahtavat ovat, ovatko he sisaruksia ja onko heillä lisää sisaruksia… Onkohan tytön korissa eväitä, liinako sieltä roikkuu laidan yli? Iltako tuossa taulussa on? Miten vanha tuo silta oikein on ja miksi sitä ei ole korjattu? Kuka on ollut edellinen sillan ylittäjä ja milloin…  Tuohon aikaan, kun tuo taulu on maalattu, maailma oli hyvinkin erilainen, ehkä tyttö on lähtenyt keräämään marjoja iltapalaksi ja joutunut ottamaan vahdittavakseen pikkuveljen marjametsään mukaan. Aikuisia kun ei ole riittänyt jokaisen lapsen perään katsomaan, niin isommat lapset ovat huolehtineet pienemmistä. Tai ehkä he ovat vieneet virran toisella puolella asuvalle köyhälle perheelle tai yksinäiselle köyhälle vanhukselle ruokaa… Edelleen vuosikymmenien jälkeen se on tunnettu ja tiedetty taulu meillä täällä, jota moni jää katsomaan kerta toisensa jälkeen, vaikka ihan hyvin muistaa ja tietää mitä taulussa on.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vieressä käy, vaan ihana enkeli vieressä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie, ja usein se käytävä liukaskin lie. Jo lapsikin helposti langeta vois, jos käsi ei enkeli kädessä ois, jos käsi ei enkelin kädessä ois. (Virsi 971)

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja

 

23.7.

LAPSUUSKESIEN MUISTOT

Kesä tuo mieleen paljon lapsuusmuistoja. Kotiseutu, jossa on varttunut, on piirtänyt meidän mieleemme ne maisemat, joissa viihtyy ja tuntuu kotoisalta. Lapsuuskesien tuoksut, äänet ja hetket ovat jääneet vahvasti mieliimme, esimerkiksi vastaleikatun nurmen tuoksu, järven liplatus, mansikkamaa ja ilta-auringon kultainen valo. Lapsena sitä osasi pysähtyä ja elää hetkessä. Ei ollut kiire mihinkään, eikä huolta huomisesta.

Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.”(Mark.10:14). Lapsella on kyky ihmetellä ja luottaa. Aikuisena tuo luottamus voi helposti haurastua huolien, pettymysten ja vastuiden keskellä. Kesä muistuttaa meitä kuitenkin jostain tärkeästä: Jumalan huolenpidosta. Jumala pitää huolta koko luomakunnastaan. Kukat kukkivat, linnut laulavat ja pellot kasvavat, vaikka emme aina itse kaikkea hallitse ja ymmärrä. Samoin Jumala kantaa meitäkin, vaikka emme aina näe tietä edessämme.

Toivon, että saisit tänä kesänä kokea lapsuuskesien rauhaa, ilman suorittamista. Jumala kutsuu meitä lepäämään hänen armonsa varassa. Päivissäsi olisi hetkiä, jolloin saisit vain olla Jumalan luotuna ja rakastamana ihmisenä. Elämässä tärkeintä ei ole suuret saavutukset, vaan rakkaus, yhteys ja luottamus. Siitä lapsuuskesiemme muistot meitä yhä muistuttavat.

Siunattua kesää,

Annukka Salmivaara diakonissa

 

16.7.

ELÄMÄN KYNNYKSELLÄ

Kesä saapuu joka vuosi pienenä hengähdyksenä usein kiireisen arjen keskelle. Koulujen ovet sulkeutuvat, ja juhlapäivät täyttävät viikonloput. Pihoille kokoontuu ihmisiä, jotka pitkän talven jälkeen ehtivät taas istua saman pöydän ääreen.

Itsekin tapaan monia sukulaisia juuri kesän aikana: reissaan äitini luo, vierailemme lastemme kotikaupungissa ja kohotamme maljan sukumme tuoreelle ylioppilaalle. Ilmassa on syreenien tuoksua, iloista puheensorinaa ja mansikan makeutta. On keskikesän ja juhlan aikaa. Se saa monet, myös minut, hieman haaveilevaksi. Ajatukseni kulkeutuvat kolmenkymmenen vuoden taakse.

Silloin olin itse nuori aikuinen, vastavalmistunut ja uuden äärellä. Uusi kotikunta, työpaikka ja paljon koettavaa. Elämä oli täynnä ideoita ja haaveita ja samaan aikaan olin vielä epävarma, etsin itseäni ja omaa suuntaani.

Kesä on tällainen välitila: yksi vaihe päättyy, mutta seuraava ei ole vielä alkanut. Moni nuori katsoo eteenpäin kysymysten kanssa – mistä tulen, minne olen menossa? Ilmassa on jännitystä ja toivoa, mutta myös huolta. Kaikki eivät saa sitä opiskelupaikkaa, jota toivoivat. Toiset, kuten minä aikanaan, muuttavat uuteen kaupunkiin jättäen tutut maisemat taakseen. Näihin hetkiin liittyy paljon tunteita, jokainen toivoo valitsevansa oikein.

Raamatussa sanotaan:

“Yhtä lailla on viisaus sinulle hyväksi: kun löydät sen, sinulla on tulevaisuus, toivosi ei raukea tyhjiin.” (Sananlaskut 24:14)

Ehkä viisaus ei ole sitä, että tietää tarkalleen, miten elämä etenee. Se on sitä, että uskaltaa kulkea eteenpäin ja tavoitella unelmia, vaikka määränpää ei ole vielä kirkas. Meidän ei tarvitse pelätä keskeneräisyyttä, tai sitä, että valitsisimme väärin. Ihmisenä olemme aina hieman kesken – niin kaksikymppisinä kuin viisikymppisinäkin.

Nyt, kun katson taaksepäin, näen askelten vieneen oikeaan suuntaan. Elämä ei ole ehkä kulkenut niin kuin nuorena kuvittelin, mutta en koe, että se haittaa. Jumala on ollut mukana päätöksissä, kantanut silloinkin, kun en itse ole nähnyt pitkälle. Se antaa luottamusta: elämä kyllä kantaa.

Minna Pennanen, Diakoni

 

9.7.2026

Joskus elämään voi yllättäen ilmestyä ihminen, joka voi laittaa koko elämän uusiksi. Joskus se tapahtuu ajatuksen tasolla, joskus taas se voi merkitä konkreettisia muutoksia omaan elämään ja joskus jopa molempia. Onko sinun elämään koskaan tullut ihmistä, joka olisi saanut sinussa aikaan muutosta? Yleensä tietenkin toivottavaa olisi, että tuo ihminen muuttaa sinua ja elämääsi jotenkin parempaan suuntaan eli tekee sinusta ”paremman” ihmisen ja jos muutos on huonompaan, niin silloin kannattaa miettiä onko hän oikea ihminen sinun elämääsi.

Raamatusta löytyy monia ihmisiä, jotka ovat muuttaneet toisen ihmisen elämää pysyvästi. Jeesus tietenkin pääosassa muutti monien ihmisten elämää, osaan hän teki vaikutuksen puheillaan ja sai ihmiset ajattelemaan omaa käytöstään. Osan elämää hän taas vaikutti auttamalla ja parantamalla heitä ja sillä tavoin antoi heille mahdollisuuden parempaan elämään. Sunnuntain evankeliumitekstissä eräs mies tulee Jeesuksen luo ja kysyy miten hän saisi iankaikkisen elämän. Jeesus käskee hänen noudattaa käskyjä ja mies kertoo niin tehneensä. Sitten Jeesus kehottaa myymään kaiken omaisuuden pois ja lähteä seuraamaan häntä. Tähän mies ei kuitenkaan pysty sillä omaisuus oli hänelle tärkeämpi asia. Uskon kuitenkin, että mies jäi miettimään Jeesuksen sanoja, sillä tuskin hän huvikseen olisi Jeesuksen luo tullut kysymään neuvoa. Vaikka muutos ei tapahtuisi heti, voi silti jotkut asiat jäädä hautumaan ja jonain päivänä muutos tapahtuukin. Aina on myös hyvä muistaa, että Jumalalle kaikki on mahdollista (myös muuttaa ihmisiä) ja meidän ihmisten on turha lähteä sanomaan voiko joku saada iankaikkisen elämän vai ei ja millaista muutosta kenenkin ihmisen elämään pitäisi tapahtua, että hän esimerkiksi ansaitsisi taivaspaikan. Se ei ole meidän käsissämme vaan ainoastaan Jumalan.

Raamatun yksi isoimmista opetuksista on käsky rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Tätä käskyä toteuttaessamme meidän pitäisi olla valmiita luopumaan omista oikeuksistamme toisten hyväksi ja jopa osoittamaan välittämistä niitäkin ihmisiä kohtaan, joista emme pidä. Tämä käsky on saanut monia ihmisiä ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja muuttamaan omaa toimintaansa parempaan suuntaan. Kukaanhan meistä ei koskaan voi olla täydellinen. Me kaikki teemme virheitä, mutta voimme aina pyrkiä parempaan versioon itsestämme, joka olisi vähemmän itsekäs, enemmän muista välittävä ja anteeksi antava. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Valoa ja uusia mahdollisuuksia elämääsi sekä siunausta kesääsi.

Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja

AINAKO PITÄÄ ILOITA?

 “Iloitkaa aina Herrassa. Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (Fil. 4:4)

 “Iloitkaa aina.” (1. Tess. 5:16)

Ainako sitä tosiaan pitäisi jaksaa iloita? Mitä jos iloitsemistakin tulee vielä uusi taakka?

Paavalin kehotukset iloitsemiseen tuntuvat velvoittavilta, kohtuuttomiltakin. Välillä tuntuu siltä, ettei elämässä ole mitään iloitsemisen aihetta. Tai jos olisikin, niin kaikenlaiset huolet ja murheet hautaavat ne alleen. Roomalaiskirjeessä Paavali täsmensi: “Toivokaa ja iloitkaa” (12:12).  Paavali viittaa tässä Iankaikkisen elämän toivoon – kieltämättä sellainen ilon aihe, jota mikään ei uskovalta voi riistää. Mutta koska Paavali odotti Kristuksen palaavan jo omana elinaikanaan, hän sitäkin vähemmän antoi painoa käytännön vastoinkäymisille. Ja niinpä hän viritti iloitsemiskehoksensa ehkä hieman yläkanttiin.   

On varmasti tilanteita, joissa ilon edellytykset täysin puuttuvat. Mutta useimmiten ilon aiheet meiltä sittenkin vain jäävät huolien katveessa huomaamatta. Tai iloitseminen tuntuu väärältä, kun maailmassa, lähipiirissä, omassa elämässä on niin paljon pahaa.

Avuksi voi silloin tulla kuuluisa tyyneyden rukous, jota pidetään alun perin yhdysvaltalaisen teologin Reinhold Niebuhrin (1892–1971) muotoilema. Siitä tunnetaan yleensä vain pari ensimmäistä riviä. Kokonaisuudessaan rukous kuuluu seuraavasti:

Jumala, suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka on muutettava, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Eläen päivän kerrallaan, nauttien hetkestä kerrallaan, hyväksyen vastoinkäymiset rauhallisesti tienä kohti rauhaa.

Ottaen tämän syntisen maailman sellaisena kuin se on, en niin kuin minä tahtoisin sen olevan, luottaen siihen, että Sinä teet kaiken oikein, jos vain antaudun tahtosi mukaan.

Niin että voisin olla kohtuullisen onnellinen tässä elämässä ja äärettömän onnellinen tulevassa.

Nyt on Suomen kesän suloisin aika. Nyt jos koskaan on oikein ja kristillistä ottaa vaari Niebuhrin ohjeista ja Jumalalta viisautta pyytäen hyväksyä sen, mitä ei voi muuttaa ja kykyjensä mukaan muuttaa sen, minkä voi. Jos saamme viisauden tehdä eron näiden välillä, voi seuraus olla dramaattinen: Kun lakkaamme huolehtimasta siitä, mille mitään kuitenkaan ei voi tehdä, alamme paremmin nähdä ne asiat, joiden parantamiseksi resurssimme riittävät. Silloin jaksamme ryhtyä tekoihin – ja ne teot voivat tuottaa todellista iloa. Et ehkä kykene estämään maailman ilmastoa lämpenemästä. Mutta voit kokea iloa huomatessasi, miten vanha unohdettu sukulainen tai ystävä ilahtuu, kun soitat hänelle.

Mutta Niebuhrin rukoukseen sisältyy eräänlainen jakojäännös, joka on tärkeää huomata: On myös asioita, joita ei tarvitse muuttaa. Niitäkin alamme paremmin nähdä, kunhan vain lamauttava huolemme meille ylivoimaisista asioista asettuu. Vaikka maailma on syntinen, se ei ole läpeensä paha. Langenneessakin maailmassa kedon kukkaset loistavat, ”taas linnut laulujansa visertää kauniisti”, taivaan sini kohtaa järven pinnan sinisyyden ja metsien koko vihreyden kirjon, varhaisperunat ja silli sopivat yhteen, tuore vihta ja sauna uudistaa koko olemuksemme. Ilon aiheita on, mutta niille pitää antaa tilaa.

Ei ole syntiä jättää maailmantuska välillä sivuun ja iloita näistä ja lukemattomista muista pienistä hyvistä asioista, joita maailmassa sittenkin on! Anna ilon uudistaa voimasi! Sitten on aika riuskasti tarttua asioihin, jotka uudistusta vaativat ja joihin kykymme riittävät.  Niin ehkä sitten voimme olla ” kohtuullisen onnellisia tässä elämässä ja äärettömän onnellisia tulevassa”.

Risto Pulkkinen, Mäntyharjun kesäpappi

 

11.6.

UUSISSA TILOISSA

”Mitäs tähän yhteen kaappiin on tulossa?” kaikuu käytävillä. Ihmiset tyhjentävät laatikoita ja etsivät paikkaa tavaroille. ”Nämä on ihan turhanpäiväisiä tavaroita, ei näitä kukaan ole käyttänyt vuosiin”…

Olemme eläneet keskellä muutto härdelliä jo viikkoja. Pakkaamista, kantamista, kuljetusta, purkamista, tavaroiden järjestämistä, kirjojen läpi käymistä ja uusien tilojen käyttöönottoa. Muuttaminen on iso urakka koko henkilöstölle, mutta onneksi saamme kantamiseen apua siihen palkatuilta henkilöiltä.

Mäntyharjun seurakuntakeskuksen tyhjentäminen ei käy viikossa, vaan siihen on kulunut viikkoja, jopa kuukausia. Vieläkin osa työaloista käy läpi varastoja ja lukemattomia kaappeja täynnä vuosikymmenten aikaisia tavaroita.

Mieleen nousee ehkä kaukaa haettu vertaus Israelin kansan muutosta Egyptistä. He vaelsivat vuosikymmeniä autiomaassa kantaen koko omaisuutta mukanaan. Jumalan johdatus heidän elämässään oli konkreettista, vaikka kansa napisi ja nurisi monenlaisten ihmeiden keskellä.

Muutto on iso muutos meille kaikille Mäntyharjun seurakunnan työntekijöille. Joillekin sopeutuminen uusiin tiloihin käy solakammin, toisille muutos teettää enemmän työtä ja päänvaivaa. Iso muutos se on myös seurakuntalaisille, joiden ajatuksia ja mielipiteitä olemme saaneet vastaanottaa koko kevään. Haikeutta on ilmassa sekä siellä että täällä.

Muutos elämässä on usein kriisin paikka. Muutoksia on monenlaisia, iloisia ja surullisia. Tätä muuttoa tuskin voi kuvailla kriisin kaltaiseksi tilaksi, mutta väsymystä se on aiheuttanut kaikissa. Ja herkistymistä vanhan jäädessä taakse.

Rukoillen käymme kohti uutta. Uudet tilat kaluste Kipparin vieressä ovat valoisat ja toimivat. Muutos avaa aina ovia uusille mahdollisuuksille.

Nyt toimistotilamme sijaitsevat keskellä kylää ja kynnys tiloihin on konkreettisesti matala. Lankaniemi tulee lapsityön käyttöön elokuusta lähtien. Nuorisotyö saa tilat kukkakaupan yläkerrasta, jonne myös diakonia saa toimipisteen. Diakonian päivystys löytyy kuitenkin uusista toimistotiloista Reissutie 4:stä.

Kaikissa elämämme vaiheissa olemme Jumalan käsissä. Psalmissa 31 sanotaan: ”Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani”. Kaikissa vaiheissa saamme luottaa elämämme Hänen käsiinsä.

Jumala,

ole lähellä elämän risteyksessä.

Ole vierellä silloin,

kun ympärillä on vain aavistuksia.

Ole suojana välitilassa,

jossa hiljaisuudessa etsin ääntäsi.

Ole rohkaisijana,

kun kaikki suunnat tuntuvat mahdollisilta

mutta minun on valittava.

Ole lähellä, kun kysyn, oliko tämä sittenkään oikea polku.

Kiitos, että olet tie,

siksi minulla ei ole mitään hätää.

(Kotien rukouskirja)

Siunattua kesää kaikille

Sarianne Volanen, diakoni

 

21.5.

ELÄVÄÄ VETTÄ JANOISELLE

Toukokuun valo on täällä omanlaistaan. Pertunmaan ja Mäntyharjun teillä kulkiessa näkee, kuinka kevät ottaa hiljalleen vallan: rannat avautuvat, koivut vihertyvät ja ilma on täynnä uuden alun tuntua. Luonto muistuttaa meitä siitä, että pitkänkin talven jälkeen elämä löytää jälleen uomansa. Silti ihmisen sisimmässä voi olla aivan toisenlainen vuodenaika. Vaikka aurinko paistaa, sydän voi olla väsynyt. Vaikka ympärillä on kaunista, mieli voi kantaa huolta, yksinäisyyttä tai pettymystä. Kaikki jano ei näy ulospäin. Jeesus sanoo: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon." (Joh. 7:37) Nuo sanat ovat ihmeellisen lempeät. Jeesus ei sano: jos jaksat, jos osaat, jos olet tarpeeksi vahva. Hän sanoo: jos on jano. Se riittää. Jano ei ole este Jumalan luo, vaan juuri se syy, miksi saamme tulla.

Moni meistä yrittää pärjätä omin voimin. Koetamme olla reippaita, kantaa vastuumme ja pitää arjen kasassa. Mutta kaikkein syvintä kaipuuta ei voi täyttää suorittamalla. Sielu tarvitsee vettä, joka ei hetken helpotuksen jälkeen lopu.

Jeesus lupaa elävää vettä – Pyhän Hengen lahjaa. Hän lupaa läsnäoloa sinne, missä ihminen on kuiva ja uupunut. Hän lupaa lohdutusta siihen, mitä emme osaa edes sanoiksi pukea. Hän lupaa, ettei meidän tarvitse jäädä janomme kanssa yksin.

Ehkä juuri nyt sinun elämässäsi on kohta, jossa maa tuntuu kuivalta. Ehkä rukous on lyhyt huokaus, ehkä voimat ovat vähissä. Silloinkin Kristus kutsuu: tule. Sinun ei tarvitse tuoda mukanasi muuta kuin se, mikä on totta.

Keväinen maa ottaa vastaan sateen. Samoin Jumalan armo saa kastella sitä, mikä meissä on väsyttänyt ja kovettunut. Ja vähitellen, hiljaa, alkaa versoa jotakin uutta: toivoa, rauhaa, luottamusta. Elävä vesi on yhä tarjolla janoiselle.

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra

 

Hartauskirjoitus 7.5.26

Tulevana sunnuntaina vietämme äitienpäivää ja pyhän aiheena on rukous. Kun katselin kalenteria, huomasin sunnuntaina olevan Ainon nimipäivä. Aino oli minun Nastolan mummon nimi. Kuin huomaamatta ajatukseni kulkivat mummooni ja rukoukseen. Mummoni oli ahkera rukoilemaan. Hän rukoili niin omien läheisten kuin muiden ihmisten puolesta. Mummo oli ahkera esirukoilija, jolle rukous oli arkipäivää. Mummoni oli seurakunnassakin tunnettu ahkerana esirukoilijana.

Mummon eläessä oli lohdullista tietää, että puolestani rukoiltiin. Ajatus siitä, että mummo kantoi minua rukouksissaan Jumalan eteen, toi turvaa. Välillä mietin, rukoileeko kukaan minun puolestani enää, kun mummo ei ole täällä. Siitä ajatuksesta kasvaa uusi kysymys: kenen puolesta minä voisin rukoilla.

Minulla ei ole omia lapsia, joiden puolesta rukoilla. Mutta minulla on kummilapsia, joita kannan ajatuksissani Jumalan luokse. Iltarukouksessani pyydän jokaiselle kummilapselleni siunausta ja mainitsen heidät nimeltä. Samalla pyydän myös siunausta koko heidän perheelleen. Näin voin omalta osaltani jatkaa mummoni perintöä esirukoilijana.

Ajatukseni siirtyvät äiteihin. Äitien huolehtimisessa lapsistaan ja rukouksessa on mielestäni jotain samankaltaista. Molemmissa pidetään toista sydämessä silloinkin, kun emme voi olla hänen vierellään. Tässä jokin aika sitten kuulin, kuinka eräs jo vanha äiti kertoi, että edelleen hän kantaa huolta aikuisista lapsistaan. Ehkäpä äitien huolehtiminen onkin samankaltaista kuin esirukoileminen: toisten jättämistä Jumalan huolenpitoon.

Toisten puolesta rukoilemiseen ei tarvita sukulaisuutta, ei äitiyttä tai isyyttä. Me voimme kantaa ihmisiä Jumalan eteen, pyytää heille Jumalan huolenpitoa ja siunausta, olivat he meille sukua tai eivät. Rukous ei lopu, vaikka rukoilijat vaihtuvat. Me voimme jatkaa aiempien sukupolvien rukousten ketjua. Rukouksen ei tarvitse olla pitkä tai täynnä hienoja sanoja. Pienikin huokaus tai ajatus riittää. Jumala kuulee ja ymmärtää meitä.

Näin äitienpäivän alla tahdon muistaa lämmöllä kaikkia äitejä. Mutta samalla lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille niille, joilla ei enää omaa äitiä ole, sekä niille, jotka eivät lapsia ole saaneet.  

Jatketaan yhdessä rukouksen ketjua ja kantakaamme toisiamme rukouksessa.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

30.4.2026

TÄNÄ KEVÄÄNÄ – SIIVITTÄ, SALMEN SUULLA

Suomenmaan kasvot muuttuvat viikottain myös tänä keväänä. Ilmeikkyyttä alkaa enenevästi esiintyä, josvanhat merkit pitävät kutinsa. Taloutemme tahtoisi varmaankin sekin monen mielessä ilmeitä hakien, loikata kunnollisen keväisiin lukuihin ja tunnelmiin, vaan ei rampana suinkaan loikkaa. Osana globalisoitunutta ylikuluttavaa läntistä maailmaa, se mataa pitkittyvien politiikan muovaamien kriisien näköalojen ruovikoissa, tai: yhtä lailla, kaikkia noinkaan hulppeita näköaloja vailla. Monen suomalaisen orastanutta luottamusta tulevaisuuteen on kohdannut menneenä talvikautena pettynyt mieliala, tai -alattomuus, ja jotenkin näinkin: ”ei vielä, vasta myöhemmin, ehkä ensi vuonna, jäitä hattuun siis nyt, vaikka niitä jäitä on jo valmiiksi talvelta hatussa niskaa ja yläselkää myöten.” Näköala-alakuloonsa ei nykyään auttaisi sairastuakaan, koska nykyistenkin hyvinvointialueidemme vähenneet resurssit vähenisivät yhäti, hoitokäynti kerrallaan. Kohti nollaa, siis, ei reikiä hampaissa lain, eikä edes vanhoissa sukissa? Entä jospa voisinkin - eräänä keväänä - kasvattaa vesilinnun siivet? Ja tervettä elopainoa suomenmaassa, enää nolla kiloa?

Raamatun henkilöistä löytyy todennäköisesti huomattavasti enemmän siipirikkoja kokeneita köyhää väkeä, kuin rikkaita mahtimiehiä. Tämä ei ole estänyt Raamatun kirjoittajia sanailemasta ja ylös kirjoittamasta; varoittamasta, lohduttamasta, luomasta Jumalan tekojen sanoista toivoa, toivonsa kaikkialla, tahi paikallisesti vain, heittäneille. Tämä ajallisen maailman ruohonjuuri ja pensaisto on alati ikääntyvä, sairastava ja lahoava, ja ihmisten eriarvoistavan lyhytnäköisen toimeliaisuuden tai toisaalta toimettomuuden puku tai verho. Se kasvaa, elääkin toki, muuttuu, ja maatuu taas.

Kirkkovuoden pääsiäisaika antaa kuitenkin näköalan toisaalle: aihe Jumalan kansan koti-ikävä, muistuttaa ajan lopunajallisesta luonteesta. Herran Jeesuksen ylösnousemus, pääsiäisen ihme, on voitto kuoleman valloista, se on Jumalan teko, joka avaa näköalan uuteen elämään taivaassa – jopa meillekin. Odotamme Jumalan kaupunkia, joka ei kaipaa kohtuuhintaista putkimiestä, joka avaisi vaikka paikallisen Hormuzin salmen, joku silloinen päivä. Mitä vielä? Ettei taivasnäky olisi kuin vain ahtaanpuoleiseksi kutistunut, norona valuttava, pitempi visio siitä, mistä meidän tekisi mieli tässä ajassa päästä pois, kuten viidestätoista liikakilosta elopainoa?!  1.Pietarinkirje antaa kuvan kirkkauden seppeleestä, joka ei kuihdu. Voi tietysti kysyä vähän jo vaivautuenkin, että mitä minä sellaisella tekisin. Kysymys taitaa saada vastauksen kerran; vaan tuolla, ei lainkaan tässä ja nyt – kirkkauden seppele lienee kallis, yhteiseksi annettu lahja, ei vääryydellä omittu ja toisilta luontokappaleilta ahnehdittu. Eittämättä se on oleva kerran hyvin käytännöllinenkin, tulevat ehkäpä monet vielä huomaamaan. Toivolla on aina siivet.

Erik Liljeström, seurakuntapastori

16.4.

KEVÄÄN LEMPEÄ KUTSU

Kevät hiipii luoksemme usein huomaamatta. Ensin pihassa näkyy vain pieni sulanut kohta, sitten alkaa kuulumaan yhä enemmän lintujen laulua, ja lopulta valo, joka viipyy iltaisin yhä pidempään.

Kevät on luonnon tapa kertoa, että mikään pimeys ei ole pysyvää. Maa, joka vielä hetki sitten näytti kylmältä ja elottomalta, alkaa työntää esiin uutta elämää. Pienet versot rikkovat routaa, vaikka ne ovat hauraita. Ne eivät odota täydellistä hetkeä – ne vain kasvavat, koska elämä kutsuu.

Meissä ihmisissä tapahtuu keväällä usein samaa. Pitkän talven jälkeen mieli kaipaa valoa, liikettä ja toivoa. Joskus oma sisäinen talvi on kestänyt kauemmin kuin vuodenaika: murhe, väsymys tai huoli on voinut painaa mieltä. Silloin kevät muistuttaa meitä lempeästi: sinunkin elämässäsi voi alkaa uusi alku.

Kristillisessä perinteessä kevät on ylösnousemuksen aikaa. Se kertoo siitä, että Jumalan rakkaus on vahvempi kuin mikään pimeys. Se ei pakota, ei kiirehdi, vaan kuiskaa: nouse, minä kuljen kanssasi. Samalla tavoin kuin aurinko sulattaa jään vähitellen, Jumalan läsnäolo voi sulattaa sydämen kylmyyden askel askeleelta.

“Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?” (Jes. 43:19)

Jokainen meistä voi tänään olla kuin kevään ensimmäinen kukka: pieni, mutta rohkea. Me voimme valita ystävällisen sanan, ojentaa auttavan käden, tai pysähtyä kuuntelemaan toista. Pienet teot ovat kuin valon säteitä – ne lämmittävät enemmän kuin arvaammekaan.

Toivon, että tämän kevään keskellä löydät hetken, jossa tunnet olevasi kannettu. Huomaisit, kuinka elämä versoo sinussa uudelleen, ehkä juuri siellä missä et sitä odottanut. Ja että uskallat luottaa siihen, että valo löytää tien luoksesi, vaikka tie olisi vielä varjossa.

Siunattua kevättä – valon, toivon ja uuden alun aikaa.

Annukka Salmivaara, diakonissa, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

9.4.2026

Viime viikonloppuna vietimme pääsiäistä. Kirkossa pääsiäistä edeltävää viikkoa kutsutaan hiljaiseksi viikoksi ja nyt tätä kuluvaa viikkoa pääsiäisviikoksi. Tämä välillä aiheuttaa ihmetystä, että miksi pääsiäisviikoksi kutsutaan pääsiäisen jälkeistä viikkoa. Kuitenkin näiden viikkojen nimitykset ovat mielestäni melko loogisia, sillä pääsiäistä edeltävä viikko eli hiljainen viikko keskittyy enemmän suruun ja Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Nimitys hiljainen viikko kuvaa mielestäni tätä viikkoa hyvin, surussa usein elämä hiljenee. Kun sitten pääsiäissunnuntaina ilo ja valo voittaa kuoleman ja pimeyden, niin siitä alkaa varsinainen ilon juhla, joka jatkuu pääsiäismaanantaina ja aina koko viikon ajan. Siihen taas pääsiäisviikko nimitys sopii mielestäni loistavasti.

Somessa luin ennen pääsiäistä kysymyksen: ”Jos Jeesus muka kirjoitti koko Raamatun, miten se kirjoitti sen kohdan, ku se ristiinnaulittiin?”. Tämä oli herättänyt vilkasta keskustelua siitä tietääkö kysyjä yhtään mitään Raamatusta ja hänelle annettiin kyllä tietoa, miten Raamattu on syntynyt ja kirjoitettu. Jeesushan ei ole itse sinne mitään kirjoittanut. Oletan kuitenkin, että kysyjä on tämän tiennyt eli hän on vähän ehkä kieliposkella esittänyt tämän kysymyksen. Itsenikin teki mieli vastata hänelle hieman huumorimielessä, että itse en näe siinä mitään ongelmaa, koska Jeesustahan ei vain ristiinnaulittu eikä hän vain kuollut vaan nimenomaan heräsi kuolleista eli mielestäni Jeesus olisi hyvin voinut kirjoittaa nuo tapahtumat itse ylösnousemuksensa jälkeen. Kyllähän hän hetken liikkui maan päällä ennen kuin astui taivaaseen. Päätin kuitenkin jättää vastaamatta, ettei kukaan nyt saa mitään väärää käsitystä vastauksestani ja somessa usein keskustelut voidaan ymmärtää väärin. Oli kuitenkin hauska huomata, että tuollainenkin kysymys sai todella monet vastaamaan ja kommentoimaan asiaa vielä nykypäivänä.

Toinen iloinen huomio oli keskustelu lempivirsistä. Ajattelin, ettei tähän varmasti monikaan kommentoi mitään, mutta jälleen olin väärässä. Oli hauska lukea mitkä virret nousivat suosikeiksi ja melko kirjava joukko niitä siellä olikin. Pääsiäisajan virsistä nousi esille ”Käy yrttitarhasta polku” eli virsi 77. Kieltämättä jos minun pitäisi pääsiäisajanvirsistä joku valita, niin luultavasti päätyisin tuohon samaan. Toinen vaihtoehto olisi ”Lensi maahan enkeli” eli virsi 88. Virren viimeisessä säkeistössä lauletaan, että mekin saamme iloita kuin taivaan enkelit, että Jeesus on noussut ylös haudasta. Tämä pääsiäisviikko on omistettu juuri tuolle ilolle. Siunattua kevättä, iloa ja kevätauringon lämpöä sinulle.

 

Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja, Mäntyharjun seurakunta

 

2.4.2026

SIUNATTUA PÄÄSIÄISTÄ!

Pidin Seurakuntakeskuksessa riparilaisille kevään opetuspäivänä oppitunnit aiheesta Raamattu. Opettelimme Raamatun sisältöä ja käyttöä. Annoin tehtäväksi etsiä kohtia, jotka valmistivat meitä tulevaan pääsiäiseen. Ensiksi etsimme Joh. 3:16, pienoisevankeliumin: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoon, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Toisena kohtana etsimme ja luimme Jes. 53. Kysyin riparilaisilta, että kenestä tämä kirjoitus kertoo? Kuin itsestäänselvyytenä useampi tiesi vastata, että siinä kerrotaan Jeesuksesta.

Totta. Teksti puhuu selvästi Jeesuksesta: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” Monelle oli yllätys, kun kerroin, että tämä kaikki oli kirjoitettu yli 600 vuotta ennen Jeesuksen syntymää.

Luemme Jes 53 pitkäperjantain lukukappaleena, Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman muistojuhlassa. Jeesus on pääsiäislampaamme, joka uhrattiin Mooseksen lain vaatimusten lopullisena sovituksena. Syntivelkamme maksettiin Herran Jeesuksen verellä: ”Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin.” Pääsiäinen on Jeesuksen kuoleman, mutta myös ylösnousemuksen suuri juhla. Tästäkin Jes. 53 kertoo: ”Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet.” Ylösnousemuksellaan Jeesus voitti kuoleman vallan ja elää omiensa keskellä. Ylösnousemuksen ilo koetaan, kun etsivä sielu saa kuulla evankeliumin synnin ja kuoleman voittaneesta Jeesuksesta.

”Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.” (Hepr. 9:14) Mäntyharjun seurakunta toivottaa kaikille siunattua pääsiäistä!

Harri Hautala, Pertunmaan pappi

 

26.3. 2026

HARTAUSKIRJOITUS

Kevät on aikaa, jolloin moni meistä upottaa kätensä multaan. Istutamme, kylvämme ja lannoitamme. Pääsiäisen alla ripottelen ruukkuun herneen siemeniä, jotka katoavat pehmeän mullan alle. Vaikka heti en näe mitään, tiedän, että uuden elämän kasvu on aivan nurkan takana.

Raamatussa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmiselle tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa. Maa ei ole vain paikka, jossa elämme – se on lahja, josta meidät on kutsuttu pitämään huolta.

Maaliskuun viimeisenä lauantaina vietetään Earth Hour -päivää. Sen ajatuksena on pysähtyä hetkeksi ja muistuttaa meitä yhteisestä kodistamme, maapallosta. Kun sammutamme valot tunniksi, voi hetkeksi pysähtyä pohtimaan, mitä kaikkea maapallomme meille on antanut: kauniin luonnon, suomalaisia ikimetsiä, puhtaan veden. Se on jotakin, josta olen hyvin kiitollinen, ja vuosi vuodelta olen alkanut arvostaa luontoa enemmän.

Siksi olisi hyvä muistaa, että me emme ole tämän maailman omistajia, vaan sen hoitajia. Siksi onkin tärkeää pitää huolta siitä, minkä Jumala on rakkaudessaan meille uskonut.

Kiitollisuus ei jää vain ajatukseksi: se voi näkyä myös teoissa. Mäntyharjun seurakunta haluaa kantaa oman kortensa kekoon luomakunnan hyväksi. Tämän vuoden helmikuussa seurakunnalle myönnettiin kirkon ympäristödiplomi. Se on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristöjärjestelmä, joka auttaa seurakuntia pitämään huolta luomakunnasta ja huomioimaan ympäristövastuun seurakunnan arjessa. Olemme kehittäneet kierrätysjärjestelyjä, suosimme lähi- ja luomuruokaa, ja pyrimme muutoinkin toimimaan ympäristön kannalta kestävästi. Näin seurakunta pyrkii toteuttamaan käytännössä sitä tehtävää, jonka Jumala antoi ihmiselle jo luomiskertomuksessa: viljellä ja varjella maata.

Lopulta myös pääsiäisen viljelmäni tuottaa tulosta. Kun kastelen ja annan aikaa, multaan kätketyt herneen siemenet alkavat versoa. Se herättää minussa toivon: Jumala on luonut maailman, jossa syntyy uutta, vaikka talven jälkeen luonto vielä nukkuu. Kohti pääsiäistä kulkiessamme kevään valo herättää meissä tunteen kiitollisuudesta ja uudesta alusta.

Minna Pennanen, Diakoni

 

19.3.2026

Kevättä ja lintuja ilmassa

Kevään tullen valo ja lämpö lisääntyy, kovat pakkaset ja runsaat lumisateet alkavat olemaan jo takana päin ja luonto alkaa heräilemään pikkuhiljaa kasvukauteensa. Kevät ja luomiskertomus yhdistetään usein toisiinsa, ensin oli vain pimeää ja sen keskellä oli taivas ja maa, mutta sitten tuli valo. Luomisen kolmantena päivänä Jumala loi kasveja ja hedelmäpuita. Kevään tullen mekin huomaamme, miten kasvit alkavat työntyä maasta ja puiden oksille alkaa ilmestyä lehtiä sekä hedelmäpuiden oksille kasvaa myös kukan nuppuja, jotka lopulta puhkeavat kukiksi ja joista useimmiten kehittyy syksyyn mennessä hedelmiä. Lintujen viserrystä alkaa kuulumaan joka puolelta ja ne aloittavat lisääntymisensä niin kuin Jumala luomisen viidentenä päivänä antoi niille tehtäväksi. Ennen seitsemännen päivän lepopäivää Jumala loi kuudentena päivänä ihmisen hallitsemaan tätä kaikkea mitä oli luonut kuuden päivän aikana. Niin Jumala oli myös suunnitellut Jeesuksen maan päälle, mutta sen aika oli vasta paljon myöhemmin. Jeesus tulisi maan päälle paimenena paimentamaan lammaslaumaansa eli meitä ihmisiä. Jumalan suunnitelmiin kuului laittaa enkeli Gabriel kertomaan Marialle, että hänestä tulee äiti ja tuo lapsi tulee olemaan pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Näin siis tapahtui ja tuota päivää juhlistetaan ensi sunnuntaina ja sitä päivää kutsutaan Marian ilmestyspäiväksi. Jos kevättä ajatellaan kasvun alkamisen aikana, niin aihe sopii hyvin kevääseen, tästä ajan kohdastahan Jeesuksen kehittyminen ja kasvu alkoi. Ainakin näin suomalaisittain ajateltuna. Onpa sitten kyse Jumalan pojasta tai kenestä tahansa muusta vauvasta, niin elämä on ihme, suuri ihme. Kenenkään olemassaolo ei ole itsestään selvyys, elämä on arvokas lahja. Ei myöskään kasvien kasvu ole itsestään selvää, eikä hyvin voiva luonto. Joten muistetaan pitää luonnosta huolta, niin kuin Jumala meille tehtäväksi antoi. Luonnostahan me ruokamme saamme ja ilman ruokaa emme selviä. Ja muistetaan olla kiitollisia kaikesta siitä mitä ollaan saatu.

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja

 

29.1.2026

Hartauskirjoitus

Katselen etätyöhuoneeni ikkunasta ulos. Näen pellon, jolle on satanut uutta lunta yön aikana. Pelto on valkoinen, hohtava. Siellä ei ole näkyvissä vielä edes eläinten askelia. Maisema näyttää hetken uudelta. Näky on kaunis ja rauhoittava. Puhdas lumi ei kysy millainen jouluni oli, tai mitä elämääni kuuluu. Puhdas lumi ei vaadi minulta mitään, ei syytä minua mistään. Se vain on. Valkoinen ja koskematon.

Vuoden alussa kalenteri on tyhjä, se odottaa merkintöjä. Pikkuhiljaa se täyttyy erilaisilla suunnitelmilla ja tehtävillä. Meillä on myös elämässämme toiveita, haaveita ja tehtäviä, joita uusi vuosi tuo tullessaan. Alkuvuosi on usein lupausten täyttämisen aikaa, täynnä uudistuksia omaan elämään. Silti moni kuitenkin kantaa mukanaan väsymystä, epäonnistumisia ja asioita, joita ei ole jostain syystä saanut päätökseen. Ne saattavat painaa mieltämme. Kaikki ei todellakaan nollaannu vuoden vaihtuessa. Eikä kyllä edes tarvitsekaan.

Raamatussa Jumala lupaa olla kanssamme joka päivä. Häneltä saamme elämäämme avun, turvan ja lohdun. Jumala ei jätä meitä, vaikka emme olisikaan elämäämme täydellisesti eläneet. Jumala antaa toivon. Hän tietää ja tuntee keskeneräisyytemme, mutta silti rakastaa meitä. Jumala ei täytä elämämme kalenteria, mutta on mukana kaikissa hetkissämme. Jumala pitää meistä huolen, ja hänen luonaan saamme levätä.

Puhdas lumi ei pysy puhtaana ja koskemattomana kauan. Pian huomaan pellolla jälkiä, jänis on kulkenut pellon poikki. Silti tuo maisema riittää muistuttamaan minua, että uusi alku on mahdollinen. Kaiken ei tarvitse olla valmista heti. Joskus tärkeintä ei ole se, minne olemme menossa, vaan jäljet joita jätämme oman elämämme valkoiseen lumeen. Ja vaikka elämämme ei olekaan täydellistä, se on silti riittävää. Itseään voi uudistaa vaikkapa sillä, että katsoo kohti valoa, ja huomaa pienet toivon pilkahdukset. Katsoo itseään ja toisiaan lempeämmin.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

22.1.2026

ODOTTAMISESTA

Odottaminen on yleisinhimillinen mielen tila. Mitä sinä juuri nyt odotat? Odottaminen liittyy johonkin, mikä on edessäpäin. Odottamiseen liittyy erilaisia tunteita riippuen siitä, mitä odotamme. Hyvää odottaa innolla. Jonkun vaikean asian odottamiseen voi liittyä pelko. Odottavan aika on usein pitkä.

Raamatussa odottaminen on keskeinen teema. Siihen liittyy läheisesti uskon ja toivon näkökulma. Vanhan testamentin profeettojen ennustuksissa odotetaan Messias-kuningasta. Satojen vuosien odotus toteutui Jeesuksen syntymässä. Hän ei ollut kuitenkaan odotettu maallinen kuningas, vaan rauhan ruhtinas. Kirkkovuodessa adventtiaika on Jeesuksen syntymän odotuksen aikaa. Neljäs adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle Marialle.

Ylösnousemisensa jälkeen, ennen taivaaseen astumistaan Jeesus käski opetuslapsia odottamaan Jerusalemissa Pyhää Henkeä. Tuo odotus täyttyi 50 päivää Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen helluntaina, jolloin Pyhä Henki vuodatettiin isoon ihmisjoukkoon. Siitä sai alkunsa seurakunta. Helluntai on seurakunnan syntymäpäivä.

Odottaminen jatkuu. Nyt seurakunta odottaa Jeesuksen toista tulemista aikojen lopulla. Tämä on aiheena toisena adventtisunnuntaina ja tuomiosunnuntaina. Kirkkovuoden viimeistä edellinen sunnuntain, Valvomisen sunnuntain sanoma korostaa hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta.

Tämän pelastushistoriallisen ison kuvan lisäksi Raamatussa, erityisesti Psalmeissa, kehotetaan odottamaan Jumalaa ja hänen apuaan. Raamatusta löytyy myös odottamiseen liittyviä lupauksia. Jes. 40:31 luvataan, että kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman.

Ensi sunnuntain Vanhan testamentin tekstissä Jes. 30:18-21 osat vaihtuvat; odotettava onkin odottaja: ”Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla armollinen, hän nousee armahtamaan teitä.” Jumala odottaa, että voisi auttaa sitä, joka odottaa häntä ja hänen apuaan. Jumala odottaa sitä, että ottaisimme hänet mukaan odotuksiimme ja luottaisimme hänen johdatukseensa, silloinkin, kun odottavan aika tuntuu pitkältä.

Seppo Kettunen

 

15.1.2026

LAHJAKSI ELÄMÄN VETTÄ

Jeesus kohtasi Sykarin kaivolla samarialaisen naisen. (Joh. 4:5–26) Samarialaiset polveutuivat kansasta, jonka Assyrian kuningas siirsi Samariaan, pakkosiirrettyjen juudealaisten tilalle. Samarialaiset omaksuivat Israelin Jumalan yhdeksi omista jumalistaan, jollaisesta Jumala varoittaa sanassaan ja jota israelilaiset eivät voineet hyväksyä. Samarialaisten ja israelilaisten välit olivat huonot. Kun Baabelista palanneet israelilaiset alkoivat jälleenrakentaa Herran temppeliä Jerusalemiin, ei samarialaisia otettu mukaan. Niinpä samarialaiset perustivat rukouspaikkansa Garisimin vuorelle. Samarialainen nainen ei osannut uskoa, että Jeesus saapui juuri häntä varten. Jeesus ei tullut vain juutalaisia varten, vaan kaikkia kansoja varten. Niin samarialaisille kuin suomalaisille.

Sen lisäksi, että nainen oli samarialainen, hän eli synnissä. Jeesus osoitti samarialaiselle naiselle tämän oman tilansa ja tarjosi parannusta. Nainen tuli ymmärrykseen, että saa keskustella luvatun Messiaan kanssa. ”Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.” (Jes. 55:7) Armon vastaanottaminen on halua vastaanottaa syntien anteeksiantamus, eli ammentaa elävää vettä, jonka Kristus tarjoaa.

Jeesus ei kaipaa kaivon vettä meiltä ihmisiltä, vaan tarjoaa meille elämän vettä. Moni ammentaa vettä vanhasta kaivosta, jonka vesi jättää ammentajan janoiseksi. Ihminen koettaa vakuuttaa itselleen, että tämä on isien vettä ja siitä ammentaneet perheväelleen. Elävä usko ei kuitenkaan ole perinteissä eikä Kristuksen seurakunta ole perinneyhdistys. Herran seurakunta ovat ne ihmiset, jotka ovat itse saaneet ammentaa vettä autuuden lähteestä. Heillä on jaettavana elävää vettä myös synnintuntoisille.

Jeesus sanoo: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan." Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.” (Joh. 7:37-39) Jumala valtakunnassa tarjotaan elämän vettä lahjaksi: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! -- Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista.” (Jes. 55:1-2)

Elävän veden lähteet ovat avoinna: synnit saa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Sinä päivänä te sanotte: "Kiittäkää Herraa, julistakaa hänen nimensä kunniaa! Kertokaa kansoille hänen suuret tekonsa, julistakaa, että hänen nimensä on ylhäinen.” (Jes. 12:3-4)

Harri Hautala, kirkkoherra (vs.)