Viikon sanat 2026

 

16.7.

ELÄMÄN KYNNYKSELLÄ

Kesä saapuu joka vuosi pienenä hengähdyksenä usein kiireisen arjen keskelle. Koulujen ovet sulkeutuvat, ja juhlapäivät täyttävät viikonloput. Pihoille kokoontuu ihmisiä, jotka pitkän talven jälkeen ehtivät taas istua saman pöydän ääreen.

Itsekin tapaan monia sukulaisia juuri kesän aikana: reissaan äitini luo, vierailemme lastemme kotikaupungissa ja kohotamme maljan sukumme tuoreelle ylioppilaalle. Ilmassa on syreenien tuoksua, iloista puheensorinaa ja mansikan makeutta. On keskikesän ja juhlan aikaa. Se saa monet, myös minut, hieman haaveilevaksi. Ajatukseni kulkeutuvat kolmenkymmenen vuoden taakse.

Silloin olin itse nuori aikuinen, vastavalmistunut ja uuden äärellä. Uusi kotikunta, työpaikka ja paljon koettavaa. Elämä oli täynnä ideoita ja haaveita ja samaan aikaan olin vielä epävarma, etsin itseäni ja omaa suuntaani.

Kesä on tällainen välitila: yksi vaihe päättyy, mutta seuraava ei ole vielä alkanut. Moni nuori katsoo eteenpäin kysymysten kanssa – mistä tulen, minne olen menossa? Ilmassa on jännitystä ja toivoa, mutta myös huolta. Kaikki eivät saa sitä opiskelupaikkaa, jota toivoivat. Toiset, kuten minä aikanaan, muuttavat uuteen kaupunkiin jättäen tutut maisemat taakseen. Näihin hetkiin liittyy paljon tunteita, jokainen toivoo valitsevansa oikein.

Raamatussa sanotaan:

“Yhtä lailla on viisaus sinulle hyväksi: kun löydät sen, sinulla on tulevaisuus, toivosi ei raukea tyhjiin.” (Sananlaskut 24:14)

Ehkä viisaus ei ole sitä, että tietää tarkalleen, miten elämä etenee. Se on sitä, että uskaltaa kulkea eteenpäin ja tavoitella unelmia, vaikka määränpää ei ole vielä kirkas. Meidän ei tarvitse pelätä keskeneräisyyttä, tai sitä, että valitsisimme väärin. Ihmisenä olemme aina hieman kesken – niin kaksikymppisinä kuin viisikymppisinäkin.

Nyt, kun katson taaksepäin, näen askelten vieneen oikeaan suuntaan. Elämä ei ole ehkä kulkenut niin kuin nuorena kuvittelin, mutta en koe, että se haittaa. Jumala on ollut mukana päätöksissä, kantanut silloinkin, kun en itse ole nähnyt pitkälle. Se antaa luottamusta: elämä kyllä kantaa.

Minna Pennanen, Diakoni

AINAKO PITÄÄ ILOITA?

 “Iloitkaa aina Herrassa. Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (Fil. 4:4)

 “Iloitkaa aina.” (1. Tess. 5:16)

Ainako sitä tosiaan pitäisi jaksaa iloita? Mitä jos iloitsemistakin tulee vielä uusi taakka?

Paavalin kehotukset iloitsemiseen tuntuvat velvoittavilta, kohtuuttomiltakin. Välillä tuntuu siltä, ettei elämässä ole mitään iloitsemisen aihetta. Tai jos olisikin, niin kaikenlaiset huolet ja murheet hautaavat ne alleen. Roomalaiskirjeessä Paavali täsmensi: “Toivokaa ja iloitkaa” (12:12).  Paavali viittaa tässä Iankaikkisen elämän toivoon – kieltämättä sellainen ilon aihe, jota mikään ei uskovalta voi riistää. Mutta koska Paavali odotti Kristuksen palaavan jo omana elinaikanaan, hän sitäkin vähemmän antoi painoa käytännön vastoinkäymisille. Ja niinpä hän viritti iloitsemiskehoksensa ehkä hieman yläkanttiin.   

On varmasti tilanteita, joissa ilon edellytykset täysin puuttuvat. Mutta useimmiten ilon aiheet meiltä sittenkin vain jäävät huolien katveessa huomaamatta. Tai iloitseminen tuntuu väärältä, kun maailmassa, lähipiirissä, omassa elämässä on niin paljon pahaa.

Avuksi voi silloin tulla kuuluisa tyyneyden rukous, jota pidetään alun perin yhdysvaltalaisen teologin Reinhold Niebuhrin (1892–1971) muotoilema. Siitä tunnetaan yleensä vain pari ensimmäistä riviä. Kokonaisuudessaan rukous kuuluu seuraavasti:

Jumala, suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka on muutettava, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Eläen päivän kerrallaan, nauttien hetkestä kerrallaan, hyväksyen vastoinkäymiset rauhallisesti tienä kohti rauhaa.

Ottaen tämän syntisen maailman sellaisena kuin se on, en niin kuin minä tahtoisin sen olevan, luottaen siihen, että Sinä teet kaiken oikein, jos vain antaudun tahtosi mukaan.

Niin että voisin olla kohtuullisen onnellinen tässä elämässä ja äärettömän onnellinen tulevassa.

Nyt on Suomen kesän suloisin aika. Nyt jos koskaan on oikein ja kristillistä ottaa vaari Niebuhrin ohjeista ja Jumalalta viisautta pyytäen hyväksyä sen, mitä ei voi muuttaa ja kykyjensä mukaan muuttaa sen, minkä voi. Jos saamme viisauden tehdä eron näiden välillä, voi seuraus olla dramaattinen: Kun lakkaamme huolehtimasta siitä, mille mitään kuitenkaan ei voi tehdä, alamme paremmin nähdä ne asiat, joiden parantamiseksi resurssimme riittävät. Silloin jaksamme ryhtyä tekoihin – ja ne teot voivat tuottaa todellista iloa. Et ehkä kykene estämään maailman ilmastoa lämpenemästä. Mutta voit kokea iloa huomatessasi, miten vanha unohdettu sukulainen tai ystävä ilahtuu, kun soitat hänelle.

Mutta Niebuhrin rukoukseen sisältyy eräänlainen jakojäännös, joka on tärkeää huomata: On myös asioita, joita ei tarvitse muuttaa. Niitäkin alamme paremmin nähdä, kunhan vain lamauttava huolemme meille ylivoimaisista asioista asettuu. Vaikka maailma on syntinen, se ei ole läpeensä paha. Langenneessakin maailmassa kedon kukkaset loistavat, ”taas linnut laulujansa visertää kauniisti”, taivaan sini kohtaa järven pinnan sinisyyden ja metsien koko vihreyden kirjon, varhaisperunat ja silli sopivat yhteen, tuore vihta ja sauna uudistaa koko olemuksemme. Ilon aiheita on, mutta niille pitää antaa tilaa.

Ei ole syntiä jättää maailmantuska välillä sivuun ja iloita näistä ja lukemattomista muista pienistä hyvistä asioista, joita maailmassa sittenkin on! Anna ilon uudistaa voimasi! Sitten on aika riuskasti tarttua asioihin, jotka uudistusta vaativat ja joihin kykymme riittävät.  Niin ehkä sitten voimme olla ” kohtuullisen onnellisia tässä elämässä ja äärettömän onnellisia tulevassa”.

Risto Pulkkinen, Mäntyharjun kesäpappi

 

11.6.

UUSISSA TILOISSA

”Mitäs tähän yhteen kaappiin on tulossa?” kaikuu käytävillä. Ihmiset tyhjentävät laatikoita ja etsivät paikkaa tavaroille. ”Nämä on ihan turhanpäiväisiä tavaroita, ei näitä kukaan ole käyttänyt vuosiin”…

Olemme eläneet keskellä muutto härdelliä jo viikkoja. Pakkaamista, kantamista, kuljetusta, purkamista, tavaroiden järjestämistä, kirjojen läpi käymistä ja uusien tilojen käyttöönottoa. Muuttaminen on iso urakka koko henkilöstölle, mutta onneksi saamme kantamiseen apua siihen palkatuilta henkilöiltä.

Mäntyharjun seurakuntakeskuksen tyhjentäminen ei käy viikossa, vaan siihen on kulunut viikkoja, jopa kuukausia. Vieläkin osa työaloista käy läpi varastoja ja lukemattomia kaappeja täynnä vuosikymmenten aikaisia tavaroita.

Mieleen nousee ehkä kaukaa haettu vertaus Israelin kansan muutosta Egyptistä. He vaelsivat vuosikymmeniä autiomaassa kantaen koko omaisuutta mukanaan. Jumalan johdatus heidän elämässään oli konkreettista, vaikka kansa napisi ja nurisi monenlaisten ihmeiden keskellä.

Muutto on iso muutos meille kaikille Mäntyharjun seurakunnan työntekijöille. Joillekin sopeutuminen uusiin tiloihin käy solakammin, toisille muutos teettää enemmän työtä ja päänvaivaa. Iso muutos se on myös seurakuntalaisille, joiden ajatuksia ja mielipiteitä olemme saaneet vastaanottaa koko kevään. Haikeutta on ilmassa sekä siellä että täällä.

Muutos elämässä on usein kriisin paikka. Muutoksia on monenlaisia, iloisia ja surullisia. Tätä muuttoa tuskin voi kuvailla kriisin kaltaiseksi tilaksi, mutta väsymystä se on aiheuttanut kaikissa. Ja herkistymistä vanhan jäädessä taakse.

Rukoillen käymme kohti uutta. Uudet tilat kaluste Kipparin vieressä ovat valoisat ja toimivat. Muutos avaa aina ovia uusille mahdollisuuksille.

Nyt toimistotilamme sijaitsevat keskellä kylää ja kynnys tiloihin on konkreettisesti matala. Lankaniemi tulee lapsityön käyttöön elokuusta lähtien. Nuorisotyö saa tilat kukkakaupan yläkerrasta, jonne myös diakonia saa toimipisteen. Diakonian päivystys löytyy kuitenkin uusista toimistotiloista Reissutie 4:stä.

Kaikissa elämämme vaiheissa olemme Jumalan käsissä. Psalmissa 31 sanotaan: ”Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani”. Kaikissa vaiheissa saamme luottaa elämämme Hänen käsiinsä.

Jumala,

ole lähellä elämän risteyksessä.

Ole vierellä silloin,

kun ympärillä on vain aavistuksia.

Ole suojana välitilassa,

jossa hiljaisuudessa etsin ääntäsi.

Ole rohkaisijana,

kun kaikki suunnat tuntuvat mahdollisilta

mutta minun on valittava.

Ole lähellä, kun kysyn, oliko tämä sittenkään oikea polku.

Kiitos, että olet tie,

siksi minulla ei ole mitään hätää.

(Kotien rukouskirja)

Siunattua kesää kaikille

Sarianne Volanen, diakoni

 

21.5.

ELÄVÄÄ VETTÄ JANOISELLE

Toukokuun valo on täällä omanlaistaan. Pertunmaan ja Mäntyharjun teillä kulkiessa näkee, kuinka kevät ottaa hiljalleen vallan: rannat avautuvat, koivut vihertyvät ja ilma on täynnä uuden alun tuntua. Luonto muistuttaa meitä siitä, että pitkänkin talven jälkeen elämä löytää jälleen uomansa. Silti ihmisen sisimmässä voi olla aivan toisenlainen vuodenaika. Vaikka aurinko paistaa, sydän voi olla väsynyt. Vaikka ympärillä on kaunista, mieli voi kantaa huolta, yksinäisyyttä tai pettymystä. Kaikki jano ei näy ulospäin. Jeesus sanoo: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon." (Joh. 7:37) Nuo sanat ovat ihmeellisen lempeät. Jeesus ei sano: jos jaksat, jos osaat, jos olet tarpeeksi vahva. Hän sanoo: jos on jano. Se riittää. Jano ei ole este Jumalan luo, vaan juuri se syy, miksi saamme tulla.

Moni meistä yrittää pärjätä omin voimin. Koetamme olla reippaita, kantaa vastuumme ja pitää arjen kasassa. Mutta kaikkein syvintä kaipuuta ei voi täyttää suorittamalla. Sielu tarvitsee vettä, joka ei hetken helpotuksen jälkeen lopu.

Jeesus lupaa elävää vettä – Pyhän Hengen lahjaa. Hän lupaa läsnäoloa sinne, missä ihminen on kuiva ja uupunut. Hän lupaa lohdutusta siihen, mitä emme osaa edes sanoiksi pukea. Hän lupaa, ettei meidän tarvitse jäädä janomme kanssa yksin.

Ehkä juuri nyt sinun elämässäsi on kohta, jossa maa tuntuu kuivalta. Ehkä rukous on lyhyt huokaus, ehkä voimat ovat vähissä. Silloinkin Kristus kutsuu: tule. Sinun ei tarvitse tuoda mukanasi muuta kuin se, mikä on totta.

Keväinen maa ottaa vastaan sateen. Samoin Jumalan armo saa kastella sitä, mikä meissä on väsyttänyt ja kovettunut. Ja vähitellen, hiljaa, alkaa versoa jotakin uutta: toivoa, rauhaa, luottamusta. Elävä vesi on yhä tarjolla janoiselle.

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra

 

Hartauskirjoitus 7.5.26

Tulevana sunnuntaina vietämme äitienpäivää ja pyhän aiheena on rukous. Kun katselin kalenteria, huomasin sunnuntaina olevan Ainon nimipäivä. Aino oli minun Nastolan mummon nimi. Kuin huomaamatta ajatukseni kulkivat mummooni ja rukoukseen. Mummoni oli ahkera rukoilemaan. Hän rukoili niin omien läheisten kuin muiden ihmisten puolesta. Mummo oli ahkera esirukoilija, jolle rukous oli arkipäivää. Mummoni oli seurakunnassakin tunnettu ahkerana esirukoilijana.

Mummon eläessä oli lohdullista tietää, että puolestani rukoiltiin. Ajatus siitä, että mummo kantoi minua rukouksissaan Jumalan eteen, toi turvaa. Välillä mietin, rukoileeko kukaan minun puolestani enää, kun mummo ei ole täällä. Siitä ajatuksesta kasvaa uusi kysymys: kenen puolesta minä voisin rukoilla.

Minulla ei ole omia lapsia, joiden puolesta rukoilla. Mutta minulla on kummilapsia, joita kannan ajatuksissani Jumalan luokse. Iltarukouksessani pyydän jokaiselle kummilapselleni siunausta ja mainitsen heidät nimeltä. Samalla pyydän myös siunausta koko heidän perheelleen. Näin voin omalta osaltani jatkaa mummoni perintöä esirukoilijana.

Ajatukseni siirtyvät äiteihin. Äitien huolehtimisessa lapsistaan ja rukouksessa on mielestäni jotain samankaltaista. Molemmissa pidetään toista sydämessä silloinkin, kun emme voi olla hänen vierellään. Tässä jokin aika sitten kuulin, kuinka eräs jo vanha äiti kertoi, että edelleen hän kantaa huolta aikuisista lapsistaan. Ehkäpä äitien huolehtiminen onkin samankaltaista kuin esirukoileminen: toisten jättämistä Jumalan huolenpitoon.

Toisten puolesta rukoilemiseen ei tarvita sukulaisuutta, ei äitiyttä tai isyyttä. Me voimme kantaa ihmisiä Jumalan eteen, pyytää heille Jumalan huolenpitoa ja siunausta, olivat he meille sukua tai eivät. Rukous ei lopu, vaikka rukoilijat vaihtuvat. Me voimme jatkaa aiempien sukupolvien rukousten ketjua. Rukouksen ei tarvitse olla pitkä tai täynnä hienoja sanoja. Pienikin huokaus tai ajatus riittää. Jumala kuulee ja ymmärtää meitä.

Näin äitienpäivän alla tahdon muistaa lämmöllä kaikkia äitejä. Mutta samalla lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille niille, joilla ei enää omaa äitiä ole, sekä niille, jotka eivät lapsia ole saaneet.  

Jatketaan yhdessä rukouksen ketjua ja kantakaamme toisiamme rukouksessa.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

30.4.2026

TÄNÄ KEVÄÄNÄ – SIIVITTÄ, SALMEN SUULLA

Suomenmaan kasvot muuttuvat viikottain myös tänä keväänä. Ilmeikkyyttä alkaa enenevästi esiintyä, josvanhat merkit pitävät kutinsa. Taloutemme tahtoisi varmaankin sekin monen mielessä ilmeitä hakien, loikata kunnollisen keväisiin lukuihin ja tunnelmiin, vaan ei rampana suinkaan loikkaa. Osana globalisoitunutta ylikuluttavaa läntistä maailmaa, se mataa pitkittyvien politiikan muovaamien kriisien näköalojen ruovikoissa, tai: yhtä lailla, kaikkia noinkaan hulppeita näköaloja vailla. Monen suomalaisen orastanutta luottamusta tulevaisuuteen on kohdannut menneenä talvikautena pettynyt mieliala, tai -alattomuus, ja jotenkin näinkin: ”ei vielä, vasta myöhemmin, ehkä ensi vuonna, jäitä hattuun siis nyt, vaikka niitä jäitä on jo valmiiksi talvelta hatussa niskaa ja yläselkää myöten.” Näköala-alakuloonsa ei nykyään auttaisi sairastuakaan, koska nykyistenkin hyvinvointialueidemme vähenneet resurssit vähenisivät yhäti, hoitokäynti kerrallaan. Kohti nollaa, siis, ei reikiä hampaissa lain, eikä edes vanhoissa sukissa? Entä jospa voisinkin - eräänä keväänä - kasvattaa vesilinnun siivet? Ja tervettä elopainoa suomenmaassa, enää nolla kiloa?

Raamatun henkilöistä löytyy todennäköisesti huomattavasti enemmän siipirikkoja kokeneita köyhää väkeä, kuin rikkaita mahtimiehiä. Tämä ei ole estänyt Raamatun kirjoittajia sanailemasta ja ylös kirjoittamasta; varoittamasta, lohduttamasta, luomasta Jumalan tekojen sanoista toivoa, toivonsa kaikkialla, tahi paikallisesti vain, heittäneille. Tämä ajallisen maailman ruohonjuuri ja pensaisto on alati ikääntyvä, sairastava ja lahoava, ja ihmisten eriarvoistavan lyhytnäköisen toimeliaisuuden tai toisaalta toimettomuuden puku tai verho. Se kasvaa, elääkin toki, muuttuu, ja maatuu taas.

Kirkkovuoden pääsiäisaika antaa kuitenkin näköalan toisaalle: aihe Jumalan kansan koti-ikävä, muistuttaa ajan lopunajallisesta luonteesta. Herran Jeesuksen ylösnousemus, pääsiäisen ihme, on voitto kuoleman valloista, se on Jumalan teko, joka avaa näköalan uuteen elämään taivaassa – jopa meillekin. Odotamme Jumalan kaupunkia, joka ei kaipaa kohtuuhintaista putkimiestä, joka avaisi vaikka paikallisen Hormuzin salmen, joku silloinen päivä. Mitä vielä? Ettei taivasnäky olisi kuin vain ahtaanpuoleiseksi kutistunut, norona valuttava, pitempi visio siitä, mistä meidän tekisi mieli tässä ajassa päästä pois, kuten viidestätoista liikakilosta elopainoa?!  1.Pietarinkirje antaa kuvan kirkkauden seppeleestä, joka ei kuihdu. Voi tietysti kysyä vähän jo vaivautuenkin, että mitä minä sellaisella tekisin. Kysymys taitaa saada vastauksen kerran; vaan tuolla, ei lainkaan tässä ja nyt – kirkkauden seppele lienee kallis, yhteiseksi annettu lahja, ei vääryydellä omittu ja toisilta luontokappaleilta ahnehdittu. Eittämättä se on oleva kerran hyvin käytännöllinenkin, tulevat ehkäpä monet vielä huomaamaan. Toivolla on aina siivet.

Erik Liljeström, seurakuntapastori

16.4.

KEVÄÄN LEMPEÄ KUTSU

Kevät hiipii luoksemme usein huomaamatta. Ensin pihassa näkyy vain pieni sulanut kohta, sitten alkaa kuulumaan yhä enemmän lintujen laulua, ja lopulta valo, joka viipyy iltaisin yhä pidempään.

Kevät on luonnon tapa kertoa, että mikään pimeys ei ole pysyvää. Maa, joka vielä hetki sitten näytti kylmältä ja elottomalta, alkaa työntää esiin uutta elämää. Pienet versot rikkovat routaa, vaikka ne ovat hauraita. Ne eivät odota täydellistä hetkeä – ne vain kasvavat, koska elämä kutsuu.

Meissä ihmisissä tapahtuu keväällä usein samaa. Pitkän talven jälkeen mieli kaipaa valoa, liikettä ja toivoa. Joskus oma sisäinen talvi on kestänyt kauemmin kuin vuodenaika: murhe, väsymys tai huoli on voinut painaa mieltä. Silloin kevät muistuttaa meitä lempeästi: sinunkin elämässäsi voi alkaa uusi alku.

Kristillisessä perinteessä kevät on ylösnousemuksen aikaa. Se kertoo siitä, että Jumalan rakkaus on vahvempi kuin mikään pimeys. Se ei pakota, ei kiirehdi, vaan kuiskaa: nouse, minä kuljen kanssasi. Samalla tavoin kuin aurinko sulattaa jään vähitellen, Jumalan läsnäolo voi sulattaa sydämen kylmyyden askel askeleelta.

“Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?” (Jes. 43:19)

Jokainen meistä voi tänään olla kuin kevään ensimmäinen kukka: pieni, mutta rohkea. Me voimme valita ystävällisen sanan, ojentaa auttavan käden, tai pysähtyä kuuntelemaan toista. Pienet teot ovat kuin valon säteitä – ne lämmittävät enemmän kuin arvaammekaan.

Toivon, että tämän kevään keskellä löydät hetken, jossa tunnet olevasi kannettu. Huomaisit, kuinka elämä versoo sinussa uudelleen, ehkä juuri siellä missä et sitä odottanut. Ja että uskallat luottaa siihen, että valo löytää tien luoksesi, vaikka tie olisi vielä varjossa.

Siunattua kevättä – valon, toivon ja uuden alun aikaa.

Annukka Salmivaara, diakonissa, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

9.4.2026

Viime viikonloppuna vietimme pääsiäistä. Kirkossa pääsiäistä edeltävää viikkoa kutsutaan hiljaiseksi viikoksi ja nyt tätä kuluvaa viikkoa pääsiäisviikoksi. Tämä välillä aiheuttaa ihmetystä, että miksi pääsiäisviikoksi kutsutaan pääsiäisen jälkeistä viikkoa. Kuitenkin näiden viikkojen nimitykset ovat mielestäni melko loogisia, sillä pääsiäistä edeltävä viikko eli hiljainen viikko keskittyy enemmän suruun ja Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Nimitys hiljainen viikko kuvaa mielestäni tätä viikkoa hyvin, surussa usein elämä hiljenee. Kun sitten pääsiäissunnuntaina ilo ja valo voittaa kuoleman ja pimeyden, niin siitä alkaa varsinainen ilon juhla, joka jatkuu pääsiäismaanantaina ja aina koko viikon ajan. Siihen taas pääsiäisviikko nimitys sopii mielestäni loistavasti.

Somessa luin ennen pääsiäistä kysymyksen: ”Jos Jeesus muka kirjoitti koko Raamatun, miten se kirjoitti sen kohdan, ku se ristiinnaulittiin?”. Tämä oli herättänyt vilkasta keskustelua siitä tietääkö kysyjä yhtään mitään Raamatusta ja hänelle annettiin kyllä tietoa, miten Raamattu on syntynyt ja kirjoitettu. Jeesushan ei ole itse sinne mitään kirjoittanut. Oletan kuitenkin, että kysyjä on tämän tiennyt eli hän on vähän ehkä kieliposkella esittänyt tämän kysymyksen. Itsenikin teki mieli vastata hänelle hieman huumorimielessä, että itse en näe siinä mitään ongelmaa, koska Jeesustahan ei vain ristiinnaulittu eikä hän vain kuollut vaan nimenomaan heräsi kuolleista eli mielestäni Jeesus olisi hyvin voinut kirjoittaa nuo tapahtumat itse ylösnousemuksensa jälkeen. Kyllähän hän hetken liikkui maan päällä ennen kuin astui taivaaseen. Päätin kuitenkin jättää vastaamatta, ettei kukaan nyt saa mitään väärää käsitystä vastauksestani ja somessa usein keskustelut voidaan ymmärtää väärin. Oli kuitenkin hauska huomata, että tuollainenkin kysymys sai todella monet vastaamaan ja kommentoimaan asiaa vielä nykypäivänä.

Toinen iloinen huomio oli keskustelu lempivirsistä. Ajattelin, ettei tähän varmasti monikaan kommentoi mitään, mutta jälleen olin väärässä. Oli hauska lukea mitkä virret nousivat suosikeiksi ja melko kirjava joukko niitä siellä olikin. Pääsiäisajan virsistä nousi esille ”Käy yrttitarhasta polku” eli virsi 77. Kieltämättä jos minun pitäisi pääsiäisajanvirsistä joku valita, niin luultavasti päätyisin tuohon samaan. Toinen vaihtoehto olisi ”Lensi maahan enkeli” eli virsi 88. Virren viimeisessä säkeistössä lauletaan, että mekin saamme iloita kuin taivaan enkelit, että Jeesus on noussut ylös haudasta. Tämä pääsiäisviikko on omistettu juuri tuolle ilolle. Siunattua kevättä, iloa ja kevätauringon lämpöä sinulle.

 

Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja, Mäntyharjun seurakunta

 

2.4.2026

SIUNATTUA PÄÄSIÄISTÄ!

Pidin Seurakuntakeskuksessa riparilaisille kevään opetuspäivänä oppitunnit aiheesta Raamattu. Opettelimme Raamatun sisältöä ja käyttöä. Annoin tehtäväksi etsiä kohtia, jotka valmistivat meitä tulevaan pääsiäiseen. Ensiksi etsimme Joh. 3:16, pienoisevankeliumin: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoon, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Toisena kohtana etsimme ja luimme Jes. 53. Kysyin riparilaisilta, että kenestä tämä kirjoitus kertoo? Kuin itsestäänselvyytenä useampi tiesi vastata, että siinä kerrotaan Jeesuksesta.

Totta. Teksti puhuu selvästi Jeesuksesta: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” Monelle oli yllätys, kun kerroin, että tämä kaikki oli kirjoitettu yli 600 vuotta ennen Jeesuksen syntymää.

Luemme Jes 53 pitkäperjantain lukukappaleena, Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman muistojuhlassa. Jeesus on pääsiäislampaamme, joka uhrattiin Mooseksen lain vaatimusten lopullisena sovituksena. Syntivelkamme maksettiin Herran Jeesuksen verellä: ”Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin.” Pääsiäinen on Jeesuksen kuoleman, mutta myös ylösnousemuksen suuri juhla. Tästäkin Jes. 53 kertoo: ”Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan. Ahdistuksensa jälkeen hän näkee valon, ja Jumalan tunteminen ravitsee hänet.” Ylösnousemuksellaan Jeesus voitti kuoleman vallan ja elää omiensa keskellä. Ylösnousemuksen ilo koetaan, kun etsivä sielu saa kuulla evankeliumin synnin ja kuoleman voittaneesta Jeesuksesta.

”Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.” (Hepr. 9:14) Mäntyharjun seurakunta toivottaa kaikille siunattua pääsiäistä!

Harri Hautala, Pertunmaan pappi

 

26.3. 2026

HARTAUSKIRJOITUS

Kevät on aikaa, jolloin moni meistä upottaa kätensä multaan. Istutamme, kylvämme ja lannoitamme. Pääsiäisen alla ripottelen ruukkuun herneen siemeniä, jotka katoavat pehmeän mullan alle. Vaikka heti en näe mitään, tiedän, että uuden elämän kasvu on aivan nurkan takana.

Raamatussa kerrotaan, kuinka Jumala antoi ihmiselle tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa. Maa ei ole vain paikka, jossa elämme – se on lahja, josta meidät on kutsuttu pitämään huolta.

Maaliskuun viimeisenä lauantaina vietetään Earth Hour -päivää. Sen ajatuksena on pysähtyä hetkeksi ja muistuttaa meitä yhteisestä kodistamme, maapallosta. Kun sammutamme valot tunniksi, voi hetkeksi pysähtyä pohtimaan, mitä kaikkea maapallomme meille on antanut: kauniin luonnon, suomalaisia ikimetsiä, puhtaan veden. Se on jotakin, josta olen hyvin kiitollinen, ja vuosi vuodelta olen alkanut arvostaa luontoa enemmän.

Siksi olisi hyvä muistaa, että me emme ole tämän maailman omistajia, vaan sen hoitajia. Siksi onkin tärkeää pitää huolta siitä, minkä Jumala on rakkaudessaan meille uskonut.

Kiitollisuus ei jää vain ajatukseksi: se voi näkyä myös teoissa. Mäntyharjun seurakunta haluaa kantaa oman kortensa kekoon luomakunnan hyväksi. Tämän vuoden helmikuussa seurakunnalle myönnettiin kirkon ympäristödiplomi. Se on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristöjärjestelmä, joka auttaa seurakuntia pitämään huolta luomakunnasta ja huomioimaan ympäristövastuun seurakunnan arjessa. Olemme kehittäneet kierrätysjärjestelyjä, suosimme lähi- ja luomuruokaa, ja pyrimme muutoinkin toimimaan ympäristön kannalta kestävästi. Näin seurakunta pyrkii toteuttamaan käytännössä sitä tehtävää, jonka Jumala antoi ihmiselle jo luomiskertomuksessa: viljellä ja varjella maata.

Lopulta myös pääsiäisen viljelmäni tuottaa tulosta. Kun kastelen ja annan aikaa, multaan kätketyt herneen siemenet alkavat versoa. Se herättää minussa toivon: Jumala on luonut maailman, jossa syntyy uutta, vaikka talven jälkeen luonto vielä nukkuu. Kohti pääsiäistä kulkiessamme kevään valo herättää meissä tunteen kiitollisuudesta ja uudesta alusta.

Minna Pennanen, Diakoni

 

19.3.2026

Kevättä ja lintuja ilmassa

Kevään tullen valo ja lämpö lisääntyy, kovat pakkaset ja runsaat lumisateet alkavat olemaan jo takana päin ja luonto alkaa heräilemään pikkuhiljaa kasvukauteensa. Kevät ja luomiskertomus yhdistetään usein toisiinsa, ensin oli vain pimeää ja sen keskellä oli taivas ja maa, mutta sitten tuli valo. Luomisen kolmantena päivänä Jumala loi kasveja ja hedelmäpuita. Kevään tullen mekin huomaamme, miten kasvit alkavat työntyä maasta ja puiden oksille alkaa ilmestyä lehtiä sekä hedelmäpuiden oksille kasvaa myös kukan nuppuja, jotka lopulta puhkeavat kukiksi ja joista useimmiten kehittyy syksyyn mennessä hedelmiä. Lintujen viserrystä alkaa kuulumaan joka puolelta ja ne aloittavat lisääntymisensä niin kuin Jumala luomisen viidentenä päivänä antoi niille tehtäväksi. Ennen seitsemännen päivän lepopäivää Jumala loi kuudentena päivänä ihmisen hallitsemaan tätä kaikkea mitä oli luonut kuuden päivän aikana. Niin Jumala oli myös suunnitellut Jeesuksen maan päälle, mutta sen aika oli vasta paljon myöhemmin. Jeesus tulisi maan päälle paimenena paimentamaan lammaslaumaansa eli meitä ihmisiä. Jumalan suunnitelmiin kuului laittaa enkeli Gabriel kertomaan Marialle, että hänestä tulee äiti ja tuo lapsi tulee olemaan pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Näin siis tapahtui ja tuota päivää juhlistetaan ensi sunnuntaina ja sitä päivää kutsutaan Marian ilmestyspäiväksi. Jos kevättä ajatellaan kasvun alkamisen aikana, niin aihe sopii hyvin kevääseen, tästä ajan kohdastahan Jeesuksen kehittyminen ja kasvu alkoi. Ainakin näin suomalaisittain ajateltuna. Onpa sitten kyse Jumalan pojasta tai kenestä tahansa muusta vauvasta, niin elämä on ihme, suuri ihme. Kenenkään olemassaolo ei ole itsestään selvyys, elämä on arvokas lahja. Ei myöskään kasvien kasvu ole itsestään selvää, eikä hyvin voiva luonto. Joten muistetaan pitää luonnosta huolta, niin kuin Jumala meille tehtäväksi antoi. Luonnostahan me ruokamme saamme ja ilman ruokaa emme selviä. Ja muistetaan olla kiitollisia kaikesta siitä mitä ollaan saatu.

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja

 

29.1.2026

Hartauskirjoitus

Katselen etätyöhuoneeni ikkunasta ulos. Näen pellon, jolle on satanut uutta lunta yön aikana. Pelto on valkoinen, hohtava. Siellä ei ole näkyvissä vielä edes eläinten askelia. Maisema näyttää hetken uudelta. Näky on kaunis ja rauhoittava. Puhdas lumi ei kysy millainen jouluni oli, tai mitä elämääni kuuluu. Puhdas lumi ei vaadi minulta mitään, ei syytä minua mistään. Se vain on. Valkoinen ja koskematon.

Vuoden alussa kalenteri on tyhjä, se odottaa merkintöjä. Pikkuhiljaa se täyttyy erilaisilla suunnitelmilla ja tehtävillä. Meillä on myös elämässämme toiveita, haaveita ja tehtäviä, joita uusi vuosi tuo tullessaan. Alkuvuosi on usein lupausten täyttämisen aikaa, täynnä uudistuksia omaan elämään. Silti moni kuitenkin kantaa mukanaan väsymystä, epäonnistumisia ja asioita, joita ei ole jostain syystä saanut päätökseen. Ne saattavat painaa mieltämme. Kaikki ei todellakaan nollaannu vuoden vaihtuessa. Eikä kyllä edes tarvitsekaan.

Raamatussa Jumala lupaa olla kanssamme joka päivä. Häneltä saamme elämäämme avun, turvan ja lohdun. Jumala ei jätä meitä, vaikka emme olisikaan elämäämme täydellisesti eläneet. Jumala antaa toivon. Hän tietää ja tuntee keskeneräisyytemme, mutta silti rakastaa meitä. Jumala ei täytä elämämme kalenteria, mutta on mukana kaikissa hetkissämme. Jumala pitää meistä huolen, ja hänen luonaan saamme levätä.

Puhdas lumi ei pysy puhtaana ja koskemattomana kauan. Pian huomaan pellolla jälkiä, jänis on kulkenut pellon poikki. Silti tuo maisema riittää muistuttamaan minua, että uusi alku on mahdollinen. Kaiken ei tarvitse olla valmista heti. Joskus tärkeintä ei ole se, minne olemme menossa, vaan jäljet joita jätämme oman elämämme valkoiseen lumeen. Ja vaikka elämämme ei olekaan täydellistä, se on silti riittävää. Itseään voi uudistaa vaikkapa sillä, että katsoo kohti valoa, ja huomaa pienet toivon pilkahdukset. Katsoo itseään ja toisiaan lempeämmin.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

22.1.2026

ODOTTAMISESTA

Odottaminen on yleisinhimillinen mielen tila. Mitä sinä juuri nyt odotat? Odottaminen liittyy johonkin, mikä on edessäpäin. Odottamiseen liittyy erilaisia tunteita riippuen siitä, mitä odotamme. Hyvää odottaa innolla. Jonkun vaikean asian odottamiseen voi liittyä pelko. Odottavan aika on usein pitkä.

Raamatussa odottaminen on keskeinen teema. Siihen liittyy läheisesti uskon ja toivon näkökulma. Vanhan testamentin profeettojen ennustuksissa odotetaan Messias-kuningasta. Satojen vuosien odotus toteutui Jeesuksen syntymässä. Hän ei ollut kuitenkaan odotettu maallinen kuningas, vaan rauhan ruhtinas. Kirkkovuodessa adventtiaika on Jeesuksen syntymän odotuksen aikaa. Neljäs adventtisunnuntai on omistettu lasta odottavalle Marialle.

Ylösnousemisensa jälkeen, ennen taivaaseen astumistaan Jeesus käski opetuslapsia odottamaan Jerusalemissa Pyhää Henkeä. Tuo odotus täyttyi 50 päivää Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen helluntaina, jolloin Pyhä Henki vuodatettiin isoon ihmisjoukkoon. Siitä sai alkunsa seurakunta. Helluntai on seurakunnan syntymäpäivä.

Odottaminen jatkuu. Nyt seurakunta odottaa Jeesuksen toista tulemista aikojen lopulla. Tämä on aiheena toisena adventtisunnuntaina ja tuomiosunnuntaina. Kirkkovuoden viimeistä edellinen sunnuntain, Valvomisen sunnuntain sanoma korostaa hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta.

Tämän pelastushistoriallisen ison kuvan lisäksi Raamatussa, erityisesti Psalmeissa, kehotetaan odottamaan Jumalaa ja hänen apuaan. Raamatusta löytyy myös odottamiseen liittyviä lupauksia. Jes. 40:31 luvataan, että kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman.

Ensi sunnuntain Vanhan testamentin tekstissä Jes. 30:18-21 osat vaihtuvat; odotettava onkin odottaja: ”Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla armollinen, hän nousee armahtamaan teitä.” Jumala odottaa, että voisi auttaa sitä, joka odottaa häntä ja hänen apuaan. Jumala odottaa sitä, että ottaisimme hänet mukaan odotuksiimme ja luottaisimme hänen johdatukseensa, silloinkin, kun odottavan aika tuntuu pitkältä.

Seppo Kettunen

 

15.1.2026

LAHJAKSI ELÄMÄN VETTÄ

Jeesus kohtasi Sykarin kaivolla samarialaisen naisen. (Joh. 4:5–26) Samarialaiset polveutuivat kansasta, jonka Assyrian kuningas siirsi Samariaan, pakkosiirrettyjen juudealaisten tilalle. Samarialaiset omaksuivat Israelin Jumalan yhdeksi omista jumalistaan, jollaisesta Jumala varoittaa sanassaan ja jota israelilaiset eivät voineet hyväksyä. Samarialaisten ja israelilaisten välit olivat huonot. Kun Baabelista palanneet israelilaiset alkoivat jälleenrakentaa Herran temppeliä Jerusalemiin, ei samarialaisia otettu mukaan. Niinpä samarialaiset perustivat rukouspaikkansa Garisimin vuorelle. Samarialainen nainen ei osannut uskoa, että Jeesus saapui juuri häntä varten. Jeesus ei tullut vain juutalaisia varten, vaan kaikkia kansoja varten. Niin samarialaisille kuin suomalaisille.

Sen lisäksi, että nainen oli samarialainen, hän eli synnissä. Jeesus osoitti samarialaiselle naiselle tämän oman tilansa ja tarjosi parannusta. Nainen tuli ymmärrykseen, että saa keskustella luvatun Messiaan kanssa. ”Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.” (Jes. 55:7) Armon vastaanottaminen on halua vastaanottaa syntien anteeksiantamus, eli ammentaa elävää vettä, jonka Kristus tarjoaa.

Jeesus ei kaipaa kaivon vettä meiltä ihmisiltä, vaan tarjoaa meille elämän vettä. Moni ammentaa vettä vanhasta kaivosta, jonka vesi jättää ammentajan janoiseksi. Ihminen koettaa vakuuttaa itselleen, että tämä on isien vettä ja siitä ammentaneet perheväelleen. Elävä usko ei kuitenkaan ole perinteissä eikä Kristuksen seurakunta ole perinneyhdistys. Herran seurakunta ovat ne ihmiset, jotka ovat itse saaneet ammentaa vettä autuuden lähteestä. Heillä on jaettavana elävää vettä myös synnintuntoisille.

Jeesus sanoo: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan." Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.” (Joh. 7:37-39) Jumala valtakunnassa tarjotaan elämän vettä lahjaksi: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! -- Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista.” (Jes. 55:1-2)

Elävän veden lähteet ovat avoinna: synnit saa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Sinä päivänä te sanotte: "Kiittäkää Herraa, julistakaa hänen nimensä kunniaa! Kertokaa kansoille hänen suuret tekonsa, julistakaa, että hänen nimensä on ylhäinen.” (Jes. 12:3-4)

Harri Hautala, kirkkoherra (vs.)