Viikon Sana on Mäntyharjun seurakunnan työntekijän kirjoittama hartausteksti Pitäjänuutisissa

 

6.5.2021

Tyhjä syli

Lauantaina 8.5 vietetään tahattomasti lapsettomien päivää. Kalenterista ei ainakaan vielä löydy kyseistä päivää, mutta Jumalan silmissä olemme kaikki samanarvoisia, olipa meillä lapsia tai ei. Seuraavassa kirjoituksessa nimimerkki Kuunkulkija kertoo, kuinka lapsettomuus on vaikuttanut hänen elämäänsä: Lapsettomuuden tuska on kulkenut mukanani koko aikuisikäni. Sylini olisi valmiina, mutta se on tyhjä. Vuosi, vuoden jälkeen ja vuosikymmenten jälkeen on toivoni alkanut pikkuhiljaa hiipua. Jäänkö sittenkin lapsettomaksi. Asian hyväksyminen on kuitenkin vaikeaa. Olen aina pitänyt lapsista ja kokenut, että lapset tuovat elämään paljon iloa. Pienenä tyttönä leikin nukeilla ja hoivailin niitä. Aikanaan hakeuduin myös ammattiin, jossa sain hoitaa lapsia. Omia lapsia minulle ei vain koskaan ole suotu. Olen itkenyt ja huutanut ikävääni, rukoilut Jumalalta apua.

Ystäväni ja ikätoverini ovat melkein kaikki saaneet lapsia. En kuulu enää joukkoon, koska en ole perheellinen. Olen jotenkin ulkopuolinen. Välillä tunnen kateutta ja katkeruutta katsellessani raskaana olevia naisia tai lastensa kanssa puuhailevia pariskuntia. Oma elämäni tuntuu niin tyhjälle. Jos minulla olisi lapsi, elämälläni olisi merkitys. Lapsettomuus on vaikuttanut myös naiseuteeni. Naisen keho on luotu tuottamaan uutta elämää. Miksi minä en saa kokea tätä suurta ihmettä. Elämä ei ole mennyt niin kuin olin suunnitellut tai halunnut. Harvoin se niin meneekään. Vieraiden ihmisten ajattelemattomat kommentit satuttavat: ”Saako jo onnitella tai milloin teille tulee vauva?” Aina löytyy myös elämäni arvostelijoita. Jotkut moittivat, että olisit vain vaihtanut miestä, kun kumppani ei aikanaan halunnut lapsia. Toiset sanovat, että olisit vain jatkanut lapsettomuushoitoja, vaikka yksin, niin sinulla olisi nyt lapsi. Minulla on aina ollut unelma omasta perheestä. Itse rikkinäisessä perheessä kasvaneena haluaisin, että minun lapsellani olisi molemmat vanhemmat.

Häpeä estää minua puhumasta lapsettomuuden aiheuttamasta surusta. Koen olevani viallinen ja huonompi kuin muut, koska kehoni on pettänyt minut. Tunnen myös epäonnistuneeni omien vanhempieni ja sisarusteni silmissä, kun en pysty jatkamaan sukua. Välillä tunnen olevani todella yksin ja tulevaisuus tuntuu turvattomalta. Minulla ei ole omaa perhettä, joka tukisi ja pitäisi minusta huolta, sitten kun olen vanha ja sairas. Jonkun mielestä on itsekästä ajatella näin, mutta minulle perhe merkitsee yhteisöä, johon kuulua. Ilman sitä ihminen on kuin juureton puu tai kuin höyhen ilmassa, jolla ei ole kiinnekohtaa elämään. Lopulta raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Olin raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, lähes uskomattomalta. Sitä se olikin, koska raskaus päätyi keskenmenoon melko varhaisessa vaiheessa. Toinen raskaus eteni hieman pidemmälle, mutta sitten sikiön sydänääniä ei enää kuulunut ja raskaus piti keskeyttää. Mikä on tämän kaiken kärsimyksen tarkoitus? Enkö ole ansainnut tulla äidiksi? Saanko koskaan vastausta kysymyksiini ja voinko luottaa siihen, että tulevaisuus tuo mukanaan vielä jotain hyvää. Suru on kuin musta suuri möykky, joka painaa sisintäni, vieden kaiken ilon elämästäni. Lapsettomuuden aiheuttamaa surua on raskasta kantaa.

”Unessa minä sinut näin rakas lapseni. Sinulla oli minun silmäni. Oma pienokaiseni. Olen hankkinut sinulle pienen keltaisen villapuvun. Siihen kuuluu myös pieni nuttu ja töppöset. Välillä otan ne kaapista. Painan pehmoisen puvun rintaani vasten ja itken. Minun pieni lapseni. Missä sinä olet? Usein näen sinusta unia. Haluaisin jäädä unen maailmaan sinun luoksesi. Olet niin ihanan suloinen. Lapseni pieni ja hentoinen.”

Nimim. Kuunkulkija

 

18.3.2021

Virvon, varvon 

Kerään kevättalven luontoretkellä koivun oksia, kotona laitan ne vesiastiaan, odotan että ne ehtisivät palmusunnuntaiksi hiirenkorvalehdelle. 

Palmusunnuntai on pääsiäistä edeltävä sunnuntai, joka samalla aloittaa hiljaisen viikon, joskus kuullaan puhuttavan myös virpomissunnuntaista, nimet kertovat perinteistä, jotka liittyvät tähän juhlapäivään. Aikoinaan olikin tapana tuoda pääsiäisviikon alkaessa kotiin pajunoksia. 

Virpominen, tämä palmusunnuntain perinteisiin kuuluva tapa, on vanha ortodoksinen perinne, joka oli Karjalassa myös luterilaisten tapa, nykyään virpominen on levinnyt koko Suomeen, ja itäiset ja läntiset perinteet ovat jo hyvin sekoittuneet. 

Sana virpominen tulee venäjän kielen sanasta verba eli paju, perinteisesti oikea virpomisoksa on kolmihaarainen. Kunkin haaran ajatellaan kuvaavan yhtä Jumalan persoonaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, koska kaikki kolme persoonaa ovat yhtä tärkeitä, haarat tuli koristella keskenään samalla tavalla. 

Ortodoksisessa perinteessä oksat viedään siunattavaksi lauantai illan juhlapalveluun, tai jossain toisessa perinteessä koristellut pajun oksat siunataan pyhitetyllä vedellä ennen kuin niillä lähdetään toivottamaan naapureille, sukulaisille ja ystäville terveyttä ja Jumalan siunausta tulevaksi vuodeksi. 

Palkkaa ei enää odotella pääsiäiseen, niin kuin aikaisemmin, vaan suklaamuna tai kolikko kopsahtaa virpojan koppaan saman tien. 

Palmusunnuntaissa ilo ja suru yhtyvät. Silloin muistellaan, miten Jeesus saapui pääsiäisjuhlille Jerusalemiin. Hänet otetaan iloisesti vastan, mutta hänen kärsimisensä ja kuolemansa on jo lähellä. Ihmiset laulavat hänelle, kuninkaalle kuuluvaa Hoosianna-laulua ja koristavat hänen tiensä vaatteilla ja palmunoksilla, osoittaen kunnioitusta tärkeälle vieraalle, kuninkaalle. 

Jeesus kuitenkin eroaa maallisista kuninkaista nöyryydessä ja vaatimattomuudessa. Hän saapui Jerusalemiin vähäpätöisellä aasilla eikä uljaalla hevosella ratsastaen. 

Jeesuksen voima ja valta eivät näkyneet kultana, kimalluksena ja mahtipontisuutena. Jeesus myös kohtasi ja kohteli ihmisiä vertaisinaan ja oli erityisesti heikompien puolella. Hänen kuninkuutensa oli jo täysin erilaista. Jumalan maanpäällinen ilmentymä oli tullut pelastamaan ja palvelemaan ihmisiä. 
 

Virvon, varvon vitsasella 
kosken pajun oksasella. 

Jumala sinua siunatkoon!

 

Hyvää ja aurinkoista kevättä! 

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja

 

1.3.2021

Hiljainen on kylätie 

Olen ajanut jo pitkän matkaa syrjäistä metsätietä ja minusta alkaa tuntua, että tämä tie ei taida loppua koskaan. Lopulta navigaattori näyttää, että paikka, jonne olen menossa, on 500 m päässä. Ajan vanhan talon pihaan. Talon pihapiiri näyttää siltä kuin talossa ei asuttaisi. Kävelen talon ovelle ja astun sisään. Tuvan lämpö tulee vastaan. Pienessä leivinuunissa palaa tuli. Vanhus istuu keinutuolissa ja katsoo tarkasti tulijaa. Tervehdin ja esittelen itseni. Olemme aiemmin sopineet tulostani puhelimessa. Vanhus, jota tulin tapaamaan on yksinäinen. Mies on kuollut joitakin vuosia sitten ja lapset perheineen asuvat kaukana. Koti syrjäkylällä on hänelle rakas, mutta enää ei ole lähellä ketään naapureitakaan, jotka pitäisivät säännöllisesti yhteyttä. Keskustelemme ihan tavallisista asioista ja huomaamattamme pari tuntia on kulunut. Sovimme uuden tapaamisajan viikon päähän. Vanhus kiittelee kyynelsilmin, että tulin käymään. Mietin, miten tärkeää meille jokaiselle on tulla kuulluksi ja nähdyksi, ja että joku on aidosti kiinnostunut siitä, miten minulla menee.  

Seurakunnantyöntekijän kanssa ei välttämättä tarvitse puhua hengellisistä asioista. Ihminen voi itse määritellä sen mistä, milloinkin haluaa puhua. Joillekin on tärkeää puhua sairauksistaan, toiset haluavat jakaa huoliaan ja kaipuutaan rakkaiden ihmisten suhteen. Joidenkin kanssa puhumme ihan arkipäiväisistä asioista, vaikka säästä. Tuntuu hienolta huomata olevansa sen luottamuksen arvoinen, että ihminen voi jakaa kanssani myös elämän kipeimpiä kokemuksia. Tällaiset keskustelun aiheet liittyvät usein kuolemaan ja yksinäisyyteen. Diakoniatyöntekijä kuuntelee ja voi auttaa selvittämään asioita, kulkien rinnallasi, myötäeläen. 

Pääsiäinen, kristittyjen suuri juhla lähestyy. Niin kuin Jeesus kantoi ristinpuuta ylös Golgatalle niin hän voi kantaa myös sinun surusi ja pettymyksesi. Et ole yksin. Hänen kauttaan meille annetaan armo ja syntien anteeksiantamus. Jumalan poika tuli maailmaan jakamaan kanssamme elämän murheet ja kärsimyksen. Voit aina rukoilla elämääsi apua Jumalalta. 

Annukka Salmivaara, diakonissa 

 

18.2.2021

Ehtoollisella

Viime sunnuntain aihe kirkkovuodessa oli elämän leipä. Raamatussa Jeesus kutsuu itseään elämän leiväksi ja tämän sunnuntain teema on vähän samansuuntainen kiirastorstain kanssa, jolloin Jeesus asetti ehtoollisen. Raamatussa Jeesus sanoo, ettei ihminen elä vain leivästä vaan että tarvitsemme myös hengellistä ravintoa. Hengellistä ravintoa meidän on mahdollista saada esimerkiksi ehtoollisella.

Rippikoulussa nuorten kanssa käymme läpi mikä ehtoollinen on ja konfirmaation jälkeen nuoret saavat oikeuden käydä ehtoollisella itsenäisesti. Tämä siis on melko selkeää eli kun sinut on kastettu ja konfirmoitu, niin sinulla on oikeus käydä ehtoollisella. Kuitenkin melko vieras asia monille on, voiko lapsen tuoda ehtoolliselle. Lapset ovat aina tervetulleita alttarin ääreen siinä missä aikuisetkin. Jos lapsi on kastettu ja hänelle on selitetty ehtoollisen merkitys, voi myös lapsi saada ehtoollisen vanhemman seurassa. Jos lapsi ei halua ehtoollista tai ei vielä ymmärrä mikä ehtoollinen on, voi pappi siunata hänet alttarilla.

Itse muistan vielä hyvin ensimmäisen kerran, kun pääsin käymään ehtoollisella. Olimme vanhempieni kummilapsen konfirmaatio juhlassa eli olin noin 9-vuotias ja kirkossa sitten kysyin, että voisinko minäkin päästä ehtoolliselle. En nyt niin kovin tarkkaan muista miten minulle oli ehtoollisen merkitys selitetty, mutta sillä hetkellä tuntui vain tärkeältä päästä ehtoolliselle. Kaikki sujui hyvin, mutta pienenä yllätyksenä tuli mille viini maistui ja näin ollen seuraavan kerran ehtoollista nautin omassa konfirmaatio juhlassani ja silloin olivat eucaleptys-karkit odottamassa penkissä. Kuitenkin noissa hetkissä olen kokenut jotain pyhää, ja ne ovat olleet minulle merkityksellisiä hetkiä.

Nykyisin myös iloitsen siitä, että saan olla välillä myös jakamassa ehtoollista. Koen sen tärkeänä tehtävänä. Jos tämä koronatilanne ei olisi pahentunut, olisi seurakunnassa ollut kaikille avoin koulutus ehtoollisavustajaksi eli papin parina on mahdollista päästä jakamaan ehtoollista. Tilanteen rauhoittuessa yritämme uudelleen järjestää tuon koulutuksen, joten jos haluaisit päästä ehtoollisen jakajaksi, niin tule ihmeessä mukaan koulutukseen.

Toivotaan, että pian pääsemme taas normaaliin aikaan ja käymään mm. ehtoollisella ilman koronaan liittyviä rajoituksia. Voimia teille kaikille tähän aikaan ja siunattua kevään odotusta.

Taava Kousa, Nuorisotyönohjaaja, Mäntyharjun seurakunta

 

12.2.2021

Sinapinsiemen

Hartauskirjoitusta miettiessäni ajattelin, että mikä minä olen mitään kirjoittamaan. Mitä sanottavaa minulla on, kun viime aikoina olen ihmetellyt Jumalaa itsekin. Olen epäillyt, että kuuleeko Jumala rukoukset. Kun välillä tuntuu, että Jumala nukkuu ja antaa meidän olla omissa oloissaan.

Tuntuu, että viime aikoina olen kaikista epäilyksistäni huolimatta rukoillut paljon. Tämä epävarmuuden aika on saanut minut rukoilemaan. Olen tahtonut viedä Jumalan eteen lähimmäiseni, kummilapseni, perheeni. Olen pyytänyt, olen kiittänyt. Olen myös kiukutellut Jumalalle, miksi tämä korona aina vain tuntuu jatkuvan. Rukous on ollut tapa pitää yhteyttä Jumalaan, hoitaa uskoa, kun muutakaan en ole osannut.  

Välillä kuitenkin tuntuu, etten osaa edes rukoilla. Ei minulla ole hienoja sanoja, joilla rukoilen. Rukous katkeilee, ajatus harhailee niin kovin helposti. Uskoa on vähän, tuntuu etten ole riittävä edes uskossani. Tämä epävarmuus ja kipuilu uskon äärellä muistuttaa minua kuitenkin siitä, että ei uskossa tarvitse olla valmis, ei uskon tarvitse olla vahva. Toki niitäkin tarvitaan, jotka horjumatta luottaa Jumalaan. Mutta olihan se Tuomaskin opetuslapsi, vaikka epäileväinen olikin. Eivätkä ne muutkaan opetuslapset aina uskossaan vahvoja olleet.

Epävarmoina hetkinäni koitan muistaa, että sinapinsiemenen verran uskoa riittää. Ja sinapinsiemen, se on pieni. Mutta se riittää. Ei sinapinsiemeneen mahdu paljoa, mutta sen avulla saa voimaa elämään. Sen avulla elämässä on kuitenkin syvempi merkitys. Sinapinsiemenen verran uskoa riittää siihen, että vaikeina hetkinä voi rukoilla, ja helppoina ja hyvinä hetkinä voi kiittää. Vähän riittää.

Ja jos sinä mietit, osaatko rukoilla, niin laitan tähän loppuun lohduttavat laulun sanat, jotka on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen.  Älä turhaan luule, ettet osaa rukoilla. Rukoukseen ei tarvitakaan paljon sanoja. Taivaan Isä kuulee pienen huokauksenkin. Tarpeesi Hän tietää sinuakin paremmin.”

Heli Riittinen, Nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

4.2.2021

Lauluja raamatusta

Psalmit vanhasta testamentista tunnetaan erityisenä raamatun virsikirjana, mutta lauluja raamatussa on muuallakin. Niistä muista käytetään paikoin nimitystä ”canticum” (laulu). Ja onhan raamatussa muun muassa toinenkin tunnettu runollinen kirja, Laulujen laulu, jonka nimi aikaisemmissa käännöksissä oli Korkea veisu. 

Tunnetuimmat canticumit, laulut, ovat kuitenkin Marian kiitosvirsi (Magnificat), Sakariaan kiitoslaulu (Benedictus) ja Simeonin kiitoslaulu (Nunc dimittis). Kaikki kolme ovat mukailluin runotekstein mukana myös tämän päivän suomalaisessa virsikirjassa. 

Ensi sunnuntaita kutsutaan kynttilänpäiväksi. Nimitys viittaa keskiaikaiseen tapaan, jolloin kyseisenä sunnuntaina vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Mutta sen lisäksi kynttilä on myös jumalallisen, taivaallisen kirkkauden vertauskuva. 

Kynttilänpäivän evankeliumitekstissä Simeon-vanhus saa temppeliin mieluisen vieraan, Jeesus-lapsen. Siunatessaan lasta vanha Simeon puhkeaa riemuissaan kiitosvirteen – vielä vanhoilla päivillään, ennen kuolemaansa, hän saa nähdä Jumalan antaman pelastuksen, valon, jonka Hän on antanut loistaa kansalleen Israelille. 

Simeonin vuodatus ”nyt minä voin rauhassa lähteä” sisältyy kahden kynttilänpäivän virren lisäksi myös liiteosassa kompletorioon, eli rukoushetkeen päivän päättyessä. Erityisen viehättävästi Jeesus-lapsi, Simeon-vanhus, kynttilät ja myös vasta vietetty joulu linkittyvät toisiinsa virressä 49, ”Nyt Herra, rauhaan mennä saan.” 

Joulun ja kynttilänpäivän yhdistää siinä toisiinsa myös Armas Maasalon kaunis jouluvirren sävelmä ”Me lapset pienet riennämme” (virsi 32). Lapset, kynttilät, joulun lapsi itse ja mielikuva vanhasta, parrakkaasta ja lempeästä vaarista. Siinä on jotain kovasti tuttua? Paitsi että parrakas vanhus on todellisuudessakin täällä maan päällä elänyt ihminen, Simeon. 

Tulevana sunnuntaina voit avata kotikirkon streamattuun jumalanpalvelukseen kotona osallistuessasi virsikirjan virren 49 kohdalta ja yhtyä Simeonin kiitoslauluun:

”Nyt, Herra, rauhaan mennä saan.
Lupaus täyttyi aikanaan,
kun vihdoin palvelijasi
sai nähdä pelastuksesi.”

Eero Kantola
Mäntyharjun kanttori

 

14.1.2021

Kasteen lahja

Onko sinulla tallessa kastelahja? Minulla on se perinteinen kummilusikka. Näyttää siltä, että se on ollut aikanaan ahkerassa käytössä. Pitkään se oli kahtena kappaleena, kunnes korjautin sen.

Kastelahjaa tärkeämpi on kuitenkin kasteen lahja. Se kestää läpi elämän. Sitä ei tarvitse korjata. Parasta, mitä minulle on tapahtunut syntymäni jälkeen, on kaste. Usko on horjunut, mutta kaste on kantanut.

Jeesuksen Johannes Kastajalta saama kaste oli ensimmäinen kristillinen kaste, koska siinä oli mukana Pyhä Henki. Jeesuksen päälle kyyhkysen muodossa laskeutunut Henki oli todistus siitä, että kasteessa saadaan Pyhä Henki.

Kaste perustuu Jeesuksen lähetyskyyn, jossa hän käskee kastaa ja opettaa, sekä lupaa olla kanssamme kaikkina päivinä. Kaste on kastamista vedellä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kasteen elementit ovat kolmiyhteisen Jumalan nimi ja vesi.

Kastaminen kolmiyhteisen Jumalan nimeen merkitsee Jumalan lapseksi ottamista, pelastusta synnin, kuoleman ja Paholaisen vallasta, syntien anteeksiantamista ja seurakunnan jäseneksi liittämistä. Nämä sisältyvät kasteen lahjaan.

Kasteen lahja otetaan vastaan uskomalla siihen Jumalaan, jonka nimeen on kastettu. Pyhä Henki antaa uskon siemenen kasteessa. Usko voi kasvaa ja vahvistua, jos se saa ravinnokseen Jumalan sanaa ja ehtoollista. Uskon suotuisa kasvuympäristö on toiset uskovat, seurakunta. Kastettu, joka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi ja hänellä on toivo ikuisesta elämästä.

Kaste on kokonaan lahja, jota ei voi ansaita. Siihen liittyy kuitenkin myös velvoite. Jeesus käski myös opettaa, miten kastetun tulee elää. Hänen tulee yrittää elää 10 käskyn mukaisesti; rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä; turvautua Jumalaan, puhua hänelle rukouksessa, kuunnella hänen sanaansa Raamatusta ja kohdella lähimmäistä, niin kuin toivoisi itseä kohdeltavan. Kun emme täytä käskyjen vaatimusta, saamme turvautua kasteessa saatuun anteeksiantamuksen lahjaan pyytämällä ja antamalla anteeksi.

Kastetoimituksen aikana vauva usein itkee. Usein on käynyt myös niin, että itku loppuu kasteen tai siunaamisen jälkeen. Suositun kastevirren 499 sanoin: ”Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.”

Seppo Kettunen, Pertunmaan kappeliseurakunnan vs. kappalainen