Viikon Sana on Mäntyharjun seurakunnan työntekijän kirjoittama hartausteksti Pitäjänuutisissa

 

2.7.2020

Valo

Ne saa minut hymyilemään -mitkä, no auringonsäteet!

Auringon valo ja voima on vahvimmillaan kevään ensikosketuksessa, pitkän ja pimeän talvikauden jälkeen jo pienikin pilkahdus auringosta, saa meidät iloitsemaan siitä.

Tänä keväänä ja varsinkin nyt alkukesästä auringonvalo on hellinyt, lämmittänyt ehkä liiankin kanssa meitä. Mutta kun meillä ei ole tähän valoon säätönuppia. täytyy etsiä varjopaikkoja - ja paikkoja mihin aurinko ei pääse paistamaan.

Aurinko on antanut odotukselle ja toivolle täyttymyksen- luulempa että moni meistä kaipasi jo elämäänsä valonaikaa tässä korona viruksen mullistamassa keväässä.

Mutta mitäs luulette- huomaisimmeko valon jos pimeää aikaa ei olisi ollut.

Muistat varmaan elämästäsi hetken , jolloin auringonsäde pääsi yllättämään sinut pilvenraosta, se on saattanut tapahtua tallavallisena arkipäivänä, kun elämän huolet painaa, surun hetkellä, tai muussa levottomuuden hetkessä.

Nämä lähiaikojen helteet ovat olleet monelle meille koetusta, pienikin tuulenvire on tuntunut hyvältä.

Auringon laskiessa, kesäpäivän viilenevässä illassa on jotakin hyvin  rauhoittavaa, viilenevässä illassa on vielä mahdollisuuksia- nauttia kesäillan uintireissusta, kuljeskella luonnossa tai omassa puutarhassa, jokainen omalla tavallaan.

Raamatun alkulehdillä sanotaan "Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa". Jumala on läsnä siellä, missä me ihmiset olemme.

Valoisia päiviä teille jokaiselle!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja

 

25.6.2020

Kadonnut ja jälleen löytynyt

Tulevan sunnuntain aiheena on kadonnut ja jälleen löytynyt. Muistatko sinä, onko sinulla kadonnut joskus jotain tärkeää tai rakasta, ja myöhemmin olet sen löytänyt? Miltä tuntui, kun kadonnut asia löytyi? Olitko iloinen, vai ihmettelitkö, miten vasta nyt sen löysit? Meillä kaikilla on varmasti tilanteita, jolloin jotain on kadoksissa. Välillä se on jotain pienempää, ja välillä jotain todella tärkeää ja arvokasta. Joskus katoamisella on suuria seurauksia, avainten kadottua saattaa joutua vaihtamaan lukot.

Minulla oli pienenä leikeissä äidin kultasormus. Sormus oli mielestäni todella kaunis, siinä oli koristeena timantti. Se oli leikeissäni barbin kruunu. Kuinka ihanaa olikaan leikkiä sormuksella. En muista, oliko se minulla luvan kanssa, vai olinko sen salaa korulippaasta ottanut. Mutta sen muistan, että eräässä leikissä kadotin sormuksen. Suru oli suuri. Olihan sormus kaunis, eikä se edes ollut minun oma. Koitin etsiä, mutta ei sitä löytynyt. Ajan kuluessa unohdin koko sormuksen. Kunnes kerran se ilmestyi jostain eteeni. Sormus oli koko ajan ollut huoneessani, en vain sitä löytänyt. Miten suuri olikaan löytämisen riemu! Vaikka aika oli jo mennyt leikeistä ohitse, eikä sormuskaan ollut niin hieno kuin muistin, löytymisen ilo oli suuri.

Iloitsin sormuksesta, jonka olin kadottanut. Miten suuri ilo mahtaakaan ollakaan Jumalalla, kun joku kadonnut lammas palaa hänen luokseen. Kun tuhlaajapoika tai tuhlaajatyttö palaa Jumalan luokse pitkän poissaolon jälkeen. Jumala ei kuitenkaan unohda meitä, vaikka olisimme kaukana ja kadoksissa, toisin kuin minä unohdin sormuksen. Jumala muistaa meidät, ja toivoo, että jälleen löytäisimme tien hänen luokseen. Ja kun palaamme, ei hän toru meitä, ei nuhtele, ei ihmettele miksi olimme poissa. Jumala ei lakkaa odottamasta meitä, vaikka olisimme kauankin kadoksissa. Jumala iloitsee saadessaan meidät luokseen.

Tiedän perheen, jossa pihavalo paloi aina, kun perheen nuoriso oli riennoissaan. Valo odotti kotiin palaavia nuoria. Valo oli merkkinä, että kotiin saa tulla, oli kunto mikä hyvänsä. Voisiko ajatella, että Jumalalla on samanlainen valo palamassa silloin kuin olemme hänestä kauempana? Valo, joka kertoo, että Jumala odottaa meitä luokseen, ja olemme aina tervetulleita. Vaikka olisimme olleet kauan ja kaukana poissa. Että Jumala odottaa, ja on iloinen, kun palaamme hänen luokseen. Jumalan luokse olemme aina tervetulleita.

Heli Riittinen, Pertunmaan kappeliseurakunta, nuorisotyönohjaaja

 

 

17.6.2020

Kesä

Äkkiä on tullut kesä. Ja tämän kirjoituksen ilmestyessä on jo juhannusjuhla ovella. Jotenkin kesä pääsi yllättämään. Koko kevät kului koronakurimuksessa, eikä oikein tullut seurailtua normaaliin tapaan luonnon keväistä heräämistä. Olo on kuin metsän peikolla, joka ryömii talven jälkeen kolostaan ja häikäistyy kirkkautta ympärillään. On jotenkin outo ja kummallinen tuntu.

Ilmeisesti kanssakulkijoitakin vaivaa sama pöllämystynyt olotila. Ei tarvitse kuin luoda silmäys avattuihin terasseihin, niin huomaa muidenkin lähteneen liikkeelle kotikoloistaan (eikä mitenkään vähäisissä määrin). Iloista naurunsorinaa kuuluu ympäri pitäjää. Myös kesäasukkaat ovat saapuneet sankoin joukoin; iloisia kasvoja myymälöissä ja kesätorilla.

Onkohan niin, että ihminen on jotenkin sillätavalla rakennettu, että tietoisuuteen mahtuu yksi suurempi asia kerrallaan. Tänä keväänä se oli K-kurjuus. Ja luonto pääsi kuin varkain yllättämään täyteydellään.

Eipä silti, tämä alkukesä on ollut harvinaisen lämmin ja aurinkoinen. Tuntuu kuin Taivaan Isä antaisi K:n kuluttamille lapsilleen runsaasti hyvää ja kaunista elpymiseen ja toipumiseen. Näin ainakin itse ajattelen. Ja olen kiitollinen.

Ja alkanut kesä on myös paljastanut toisen asian, minkä K-kurjuus on tuonut mukanaan: ihmisen kaipuu toisen luo. Kun on kaksi ja puoli kuukautta tavattu toisia lähinnä vain digitaalisesti, on ällistyttävän upeaa saada tavata muita ihmisiä. Ennen niin itsestään selvyytenä pidetty asia onkin yhtäkkiä jotain suurenmoista. Toivon, että tämä tunne säilyy meissä, että emme pitäisi toisiamme itsestään selvyyksinä. Että olisimme kiitollisia jokaisesta kohtaamisesta. Että kohtelisimme toisiamme lämmöllä ja hellyydellä. Sitä Taivaallinen Isämmekin meiltä toivoo: ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1.Joh3:18) sekä ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan” (1.Joh 4:7)

Lähestymme keskikesän juhlaa. Viettäkäämme se kaikin puolin rakkaudellisesti.

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT, Mäntyharjun seurakunta, pappisasessori Mikkelin hiippakunta

 

 

11.6.2020

Kun sanat puuttuvat

Kuuntelin jokunen viikko sitten jumalanpalvelusta seurakuntamme facebook-sivulla. Kirkkoherra Ann-Maarit puhui siinä rukouksesta ja tilanteesta, jossa oli ystävänsä sairasvuoteen äärellä ja miettinyt, ettei oikein sopivia sanoja rukoukseen tuntunut löytyvän. Itsekin olen ollut rakkaiden ihmisten sairasvuoteen äärellä ja miettinyt, ettei oikein sanoja siinä tilanteessa tahdo löytyä. Erityisesti Ann-Maaritin saarna toi mieleen mummoni. Jos mummoni olisi vielä elossa hän olisi eilen täyttänyt 89 vuotta.

Mummolla oli viimeisinä aikoina paljon kipuja ja hänestä näki, miten oleminen sattui häneen. Lääkkeillä aina hetkeksi saatettiin saada olo helpommaksi. En oikein osannut sanoa mitään siinä mummon vuoteen äärellä. Ann-Maarit sai vastauksen Isä meidän rukouksesta ystävänsä vuoteen äärellä, niin itse löysin vastauksen mummon huoneen laatikosta. Löysin sieltä virsikirjan ja kirjassa oli minulle sanat valmiina. Sieltä sitten lauloin itselleni tuttuja virsiä, kun en osannut sanoa mitään. Huomasin, että joinakin päivinä, kun kipu ei ollut niin kova, laulu rauhoitti mummoa.

Nyt korona-aikaan on ollut näitä kieltoja tavata ihmisiä, niin olen ajatellut miten raskasta, olisi ollut, jos joku läheinen olisi ollut sairaalassa tai jossain laitoksessa enkä olisi häntä saanut tavata. Itselleni koin tärkeäksi, että sain olla mummon lähellä hänen viimeisinä kuukausinansa. Joskus myös olen miettinyt ihmisiä, jotka haluavat jättää kauniin muiston läheisistään eivätkä enää käy katsomassa huonossa kunnossa olevaa läheistä. Tiedän toki, että ei ole helppo paikka mennä sairaalaan tapaamaan vakavasti sairasta läheistä, mutta minulle se ei ole ainakaan jättänyt yhtään vähemmän kaunista muistoa esim. mummostani. Oikeastaan pikemminkin päinvastoin. Mummo ilahtui aina kun menin käymään sairaalassa ja edelleen voin melkein kuulla hänen sanomanaan, että ”Taavahan se sieltä tulee”. Puhuimme monista muistoista ja mitä kaikkea olimme yhdessä tehneet. Itselleni on jäänyt hyvä mieli, että kävin mummoa katsomassa silloin.

Laulamani virret ehkä lohduttivat mummoa, mutta myös itseäni. Ne toivat uskoa huomiseen ja siihen, että hyvä Jumala on meidän kanssamme myös silloin kun suru meitä koskettaa. Tänä keväänä on myös tarvittu toivoa ja rohkaisua paremmasta. Jumala on meidän kanssamme, ei hän meitä ole hylännyt. Pidetään läheisistämme ja itsestämme huolta. Nautitaan alkavasta kesästä ja iloitaan ja ollaan kiitollisia pienistäkin asioista mitä meillä on. Siunattua kesää juuri sinulle.

Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja 

 

 

4.6.2020

Elämää ei voi hallita

Tällaisena poikkeuksellisena aikana jotkut meistä ovat joutuneet totuttelemaan yksin olemiseen. Hiljaisina hetkinä olet varmaankin miettinyt mikä elämässä on todella tärkeää. Erilaiset rajoitukset ovat ehkä tuoneet esille selkeämmin sen ketkä ihmiset ovat niitä sinulle tärkeimpiä ja miten haluaisit aikasi viettää. Tämä maailmanlaajuinen pandemia on saanut meidät huomaamaan ja tiedostamaan elämän rajallisuuden ja saanut ehkä myös miettimään sitä mitä minä jätän jälkeeni tähän maailmaan, kun minua ei enää ole. Tällaisia asioita ei välttämättömättä tule mietittyä, jos elämä on kovin kiireistä, sillä näiden asioiden ajatteleminen vaatii meitä pysähtymään oleellisen äärelle. Omaa elämäänsä tarkastelemalla voi selkiyttää käsitystä siitä, miksi minä elän ja miten tätä elämääni elän. Kannattaa mietiskellä omaa elämäänsä kokonaisuutena, mitä kaikkea elämän aikana on tapahtunut ja miten on kaikesta selvinnyt. Samalla voi kuulostella omia tuntemuksiaan ja pohdiskella sitä, mitä minä tarvitsen voidakseni hyvin ja mitä voisin ehkä tehdä muiden hyväksi. Korona-aikana moni on kokenut pelkoa ja ahdistusta, joku taas on kokenut helpotusta ja hyvää oloa, kun on voinut olla vain kotona. Ajaudumme helposti suorittamaan elämäämme. Työstä on suoriuduttava ja jotkut suorittavat vielä vapaa-aikaansa erilaisten harrastusten parissa. Itseään kohtaan tulisi suhtautua armollisesti ja pyrkiä irti täydellisyyden tavoittelusta. Hyvään elämään tarvitaan lopulta aika vähän ja hyvin tavallisia arjen asioita. Näitä ihmisen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ovat rutiinit ja riittävä uni. Niistä on hyvä pitää kiinni myös tällaisena poikkeuksellisena aikana. Suhtautumisemme arkeen on avain onnellisuuteen ja hyvään elämään. Tämä kulunut kevät on avannut silmämme näkemään, että asiat, joita saatoimme pitää itsestäänselvyytenä tai meille jotenkin välttämättöminä, eivät sitä olleet. On myös hyväksyttävä se, että on asioita, joihin voin itse vaikuttaa, ja on myös asioita, joihin en pysty vaikuttamaan. Tämä maailmanlaajuinen kriisi on sellainen asia, jonka edessä olemme kaikki aika avuttomia. Tällaisena vaikeana aikanakin voit jättää koko elämäsi taivaallisen Isämme suojaan, sillä hän on luvannut pitää meistä huolen.

Annukka Salmivaara, diakonissa

 

 

21.5.2020

Ihmeitä

Laitan siemenen multaan ja jään odottamaan. Pian ensimmäiset lehden alut työntyvät esiin mullasta. Mikä ihmeellinen voima kätkeytyy pieneen, lähes huomaamattomaan siemeneen. Mullan seasta kasvaa topakoita, hentoja, pieniä ja suuria kasvien alkuja. Niitä seuratessa olo on ihastunut ja onnellinen. Kevät on tullut ja kesä on ovella. Luonto herää jälleen vihreän eri sävyihin. Tuoksut luonnossa ovat huumaavia, varsinkin puhdistavan sateen jälkeen. Luonto hengittää Luojan luomisvoimaa ja puhkeaa loistoonsa.

Kunpa minäkin eläisin yhtä voimakkaasti yhteydessä kaiken antajaan, Luojaan. Hengittäisin sisääni Jumalan läsnäoloa arjen keskellä yhtä puhtaasti kuin luonto tekee. Puhaltaisin uloshengityksellä pois kaiken turhan ja likaisen. Rukous on kuin hengitystä, sanovat viisaat. Hengitystä, jossa Jumala on kuiskausetäisyydellä ja täyttää ihmisen Hengellään.

Vietämme sunnuntaina rukoussunnuntaita. Sunnuntain aiheena on ”sydämen puhetta Jumalan kanssa”. Rukous on meidän tapamme olla yhteydessä Jumalaan. Luojan kanssa kommunikointi ei jätä koskaan kylmäksi. Rukous kantautuu aina Jumalan korviin, hentoisinkin huokaus kuullaan. Näin on meille luvattu.

Mutta aina ei ole sanoja, ei ole helppoa rukoilla. On aikoja, jolloin sanat takertuvat kurkkuun eikä henki kulje. Rukoukseen hiljentyminen on vaikeaa, on liikaa asioita mielessä tai ympärillä melua. Joskus on vaikeaa raivata tilaa rukoukselle.

Roomalaiskirjeessä meille luvataan: ”myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.” Room 8: 26-27

Hiljaisuuteen hakeutuminen auttaa hiljentämään mielen. Luonto puhuu Luojan luomiskieltä ja hoitaa ihmistä monin tavoin. Rukous metsän keskellä tai lenkkipolulla on kuin pyhiinvaellusta Luojan kanssa. Jumala on siellä missä sinäkin. Sinä et ole koskaan yksin. Rukous voi olla kuin hengitystä, yhtä luontevaa ja taukoamatonta. Jumala tietää mitä tarvitsemme, eikä yksikään rukous joudu hukkaan.

Luonto on meille esimerkkinä rukouksesta. Pieni taimi kurottautuu kohti taivasta ja sinne kohoaa myös mahtavan hongan oksat. Luonto tietää missä sen Luoja on, kuka on elämän antaja. Luonto hengittää Jumalan jatkuvasti uutta luovan Hengen rytmissä. Myös me heikot ihmiset saamme jättäytyä Jumalan uutta luoviin käsiin. Jättää siihen yksinäisyytemme, kaiken mitä sisällämme on. Ja pian kasvaa uutta. Uusi taimi työntyy esiin mustasta maasta ja saa voiman kasvuun. Emme ole yksin, vaan elämämme on Jumalan käsissä.

Siunattua kesän odotusta sinulle,

Sarianne Volanen, diakoni

 

7.5.2020

Kuva Mäntyharjun kirkosta Pyhävedeltä kuvattuna. ÄITI
Meloin maanantaina Pyhävedellä, kuvasin kaunista kirkkoamme ja ajattelin teitä äitejä. Edesmennyttä omaa äitiäni, puolisoani, kaikkia äitejä.

Teidän tehtävänne on ainutlaatuinen, sitä ei voi mies edes täysin ymmärtää, mutta vuodelta 2012 säilyneessä onnittelurunossa edes yritän sanoa siitä jotain. Silloin ”Ystävä sä lapsien” -sävelmällä laulettuna messussa tällä runolla äitejä onnittelimme.

Nyt haluan kahden säkeistön ja tuoreen kotikirkon kuvan myötä onnitella ja kertoa, kuinka paljon teitä äitejä arvostan.

Äidin syliin ihminen

syntyy, lahja rakkauden. 
Syntyy kuva Jumalasta,
pieni alku hän on vasta.

Sykkii äidin sylissä,

suuri ihme, elämä.

Kaikki äidit maailman
tuomme eteen Jumalan.

Äidin mieleen riemu anna,

äidit kutsu, äidit kanna,

lämpöön, syliin parhaimpaan,     

syliin Luojan taivaan, maan.

Onnea ja Siunausta kaikille äideille!

Eero-kanttori

 

 


 

16.4.2020

Näinä poikkeusaikoina, kun monet odottavat kevään ihmettä ja kesän tuloa kovin huolestuneissa tunnelmissa, laitan tähän tämän, tangon sävelellä kuulemani laulun keväisen sanoitukseni, pääsiäispäivältä. Olemme kukin välillä, vuoroviikoin -ja vuosin, yksin eleleleviä, taikka kahdestaan taikka peräti joukkona taikka jonkinlaisena selkeämpänä ryhmänä – matkalla. Elämän matkalla, keskellä Jumalan luomakuntaa. Onhan nähtävää, ja aihetta myös kiittää.

KEVÄTLINTU JA PAJUNKISSA

säk.1 :

Yksin,

Ääni ainoa, mut’ ystävä

Autius vähä-ääninen tää,

suvanto salmen ylitettävä.

Jo tekemisiin vajoaa

harmaat maisemat räntään hajoaa

metsä puiksi mun takatalvinen vaientaa.

KERTO:

Tartu hetkeen ja vie se siivin

Tuo hennon, ja raavaan raakapurjelennon

Vaiko aina tähtein luota loiston tuot,

Pohjoisen kevään koiton?

Nuori - kuin Hakaniemi kerran –

ja Pajunkissa , ja ne pennut muut.

(jatko 1:)

Keväinen ankkuris hetken vartoo

sit’ ruorii katin kontein tempoo

Sydän syrjäs’ linnun kallo

ja sääriluut.

säk.2:

Kaksin, niin

Parempi niin, kun toimeen on käytävä

Mut’ mielekkyyttä sulta, millä mielen,

kauniisti kehtaammeko kysyä?

Jo yhdessä näin, aallot mahdollisen nousee, kohahtelee.

Jo maailman laivat ulos vie, valot kaukaa loistaa rantakaduille.

KERTO (ja jatko 1.)

säk.3:

Useampi,

kuin leskenlehdet, meit’ on viimein melkein parvi

Ystävät; Yksi ei pääsky kesää tee

Vanha Elämä, joukos’ väsynyt Herra Cee.

Yhteen sopii äänet, vuodet harmaa-pörröisinä hyppelee.

Oksil’ viipyy tuulen alla, muttei tähden alle pesää tee.

KERTO:

Tartu hetkeen , ja vie se siivin

Tuo hennon, ja raavaan raakapurjelennon.

Vaiko majakkain luota loiston tuot,

Pohjoisen kevään koiton?

Nuori, kuin Hakaniemi kerran,

-ja Pajunkissa , ja ne pennut muut

(jatko 2:)

Keväinen ankkuris’ hetken vartoo,

Synkän avoveen ääres seisoo,

Sit’ Katti kynsillä tallaa kukkaan keltaiseen. (ja loppuun ehkäpä E9-5 -sointu…)

Erik-pappi

 

9.4.2020

Pääsiäisen salaisuus

Jerusalemissa vietettiin pääsiäisjuhlia. Jeesus päätti syödä pääsiäisaterian opetuslapsien kanssa erään talon yläsalissa. Kun he istuivat yhdessä pöydän ympärillä, Jeesus otti leivän ja viinimaljan, siunasi ne, ja sanoi: ”Ottakaa kaikki pala leivästä ja juokaa viinimaljasta. ”Samalla Jeesus selitti heille, että hänen vihollisensa tulisivat pian ja veisivät hänet pois heidän luotaan. Tämä olisi viimeinen kerta, kun he aterioisivat yhdessä. Hän kehotti heitä kokoontumaan edelleen yhteen, jakamaan leipää ja juomaan viinimaljasta senkin jälkeen, kun hän ei ole enää täällä, samalla kun Jeesus puhui, yksi hänen opetuslapsistaan hiipi ulos yöhön kertomaan sotilaille, mistä he löytäisivät Jeesuksen. Tämän opetuslapsen nimi oli Juudas. Pääsiäisaterian jälkeen he kaikki menivät läheiselle kukkulan rinteelle, tätä paikka kutsuttiin Getsemanen puutarhaksi. Opetuslapset olivat väsyneitä, mutta Jeesus pyysi heitä pysymään kanssaan ja rukoilemaan. Itse hän meni vähän kauemmaksi, polvistui ja rukoili. Jeesus tiesi, että pian hänelle tapahtuisi pahoja asioita- hän pyysi Jumalalta rohkeutta. Kun Jeesus palasi, opetuslapset olivat nukahtaneet, Jeesus sanoi, nouskaa ja rukoilkaa, samalla hetkellä kuului jo sotilaiden ääniä ja soihtujen tulet valaisivat puutarhaa, Juudas oli kavaltanut Jeesuksen. Sotilaat pidättivät Jeesuksen, hänet vietiin suuren neuvoston eteen, jossa häntä kuulusteltiin ja lopulta Jeesus vietiin Pilatuksen eteen. Pilatus tiesi, ettei Jeesus ollut tehnyt mitään väärää, eikä halunnut tehdä päätöstä Jeesuksen tuomitsemisesta, ja niinpä hän antoi kansan valita. Jeesus tuomittiin ristinkuolemaan. Jeesus vietiin Golgata nimiselle kukkulalle. Siellä hänet naulittiin ristille kahden ryövärin kanssa. Paikalla oli Jeesuksen ystäviä ja Jeesuksen äiti Maria, joka itki poikansa takia. Ihmisjoukossa olevat vihamiehet huusivat:” Jos olet Jumalan poika, niin voit kai astua alas ristiltä.” Jeesus katsoi heitä ja sanoi:” Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” Keskellä päivää koko maa pimeni, maa järähteli ja temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia ja Jeesus huusi kovalla äänellä:” Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni:” Jeesus haudattiin kallioon hakattuun hautaa, ja haudan suulle vieritettiin suuri kivi. Kolmannen päivän aamuna muutamat naiset menivät Jeesuksen haudalle, hankkimansa tuoksuöljyt mukanaan, miettien miten saisivat suuren kiven pois haudan suulta? Mutta mitä oli tapahtunut? Joku oli siirtänyt kiven, ja kun he katsoivat hautaan, se oli tyhjä. Haudan sisällä oli kaksi enkeliä hohtavissa vaatteissa, naiset pelästyivät. Mutta enkelit sanoivat:” Älkää pelätkö!” Jeesus ei ole enää täällä. Hän elää! Hän on ylösnoussut, ja elää ikuisesti.” Nyt naisille tuli kiire. He palasivat kertomaa opetuslapsille ja kaikilla muilla, mitä olivat nähneet ja kuulleet.

”Niin kuin taivaan enkeli mekin iloitsemme.

  Saamme rientää kertomaan: Nyt elää Jeesuksemme.

  Saamme rientää kertomaan: Nyt elää Jeesuksemme”

  (LV 32 säk.4)

  HYVÄÄ PÄÄSIÄISEN AIKAA!

Marjatta Hokkanen lastenohjaaja

 

26.3.2020

Pidetään huolta toisistamme

Elämme tällä hetkellä todella poikkeuksellista aikaa, tuntematon virus vaikuttaa meidän kaikkien elämäämme ja poikkeuslain myötä myös rajoittaa sitä. Monien suunnitelmat ovat menneet uusiksi, matkoja ja harrastuksia on peruttu, juhlia ja konsertteja on siirretty tulevaisuuteen jne. Mutta se on pieni hinta siitä, että jos tällä tämän hetkisellä poikkeuslailla ja rajoitetulla elämällä saadaan säästettyä monen ihmisen henki. Kunhan jaksetaan hetki elää rajoitteisemmin, niin kyllä sekin aika taas koittaa, että voimme elää vapaammin. Pääministerin sanoin: kyllä me tästä selviämme. Ehkä nyt on hyvä paikka ja aika pysähtyä ja rauhoittua muuten niin kiireisessä maailmassa. Moni onkin löytänyt turvaa ja ajanvietettä luonnosta ja etenkin metsästä. Sitähän meiltä täältä Suomesta ja etenkin maaseudulta löytyy. Keinoja kyllä löytyy, joista saa voimaa ja uskoa tähän hetkeen ja tulevaan. Ja onhan meillä Jumala, jonka kämmenellä on turvallista olla, Jumala kyllä huolehtii meistä. Jokainen reagoi omalla tavallaan tähän tilanteeseen. Joku saattaa menettää jopa yöunensa tämän takia, joku ei ehkä halua ajatella koko asiaa, koska kokee sen niin ahdistavaksi. Joku toinen taas haluaa koko ajan puhua vaan koronasta, hänen maailmaansa ei mitään muuta mahdu. Mutta kaikki reaktiot ovat hyväksyttyjä ja me kirkkona ja seurakuntana olemme ihmisten rinnalla ja välitämme uskon ja toivon sanomaa. Vaikka naamatusten juttelu ei ole suotavaa tällä hetkellä, niin me seurakunnan työntekijät olemme joka tapauksessa puhelimitse ja sähköpostitse tavoitettavissa. Emme unohda tämän tilanteen aikanakaan meille tärkeitä seurakuntalaisia, esim. kerhoissamme käyviä lapsia aiomme muistaa pienellä pääsiäistervehdyksellä. Vaikka monen kiireet ovat pysähtyneet, niin on myös niitäkin, jotka koulutuksensa ja ammattinsa vuoksi laittavat kaikkensa peliin ympäri maailman auttaakseen muita. Heille, näille tosi elämän sankareille voi vain toivoa jaksamista, voimia ja siunausta. Me arjen sankarit voimme tehdä oman osamme tässä poikkeavassa tilanteessa ja auttaa vaikka naapurissa asuvaa riskiryhmään kuuluvaa ihmistä kauppa asioissa.

Pidetäänhän huoli toisistamme ja suojellaan toisiamme Taivaan Isän kanssa.

Suvi Uotinen, lastenohjaaja

 

19.3.2020

Mistä saisin rohkeuden ja luottamuksen?

Tulevana sunnuntaina vietetään Marian ilmestyspäivää. Jouluihmisille tämä kertoo sen, että jouluun on yhdeksän kuukautta aikaa. Enkeli ilmestyy Marialle ja kertoo suuren uutisen: Maria saa lapsen, Jeesuksen. Maria on nuori, mutta silti hän otti tehtävän rohkeasti vastaan. Maria ei kysellyt keneltäkään mitä pitäisi tehdä, vaan hän luotti Jumalaan. Maria on rohkean uskon esimerkki.

Raamatusta löytyy paljon muitakin esimerkkejä, joissa ihminen luottaa rohkeasti ja kyselemättä Jumalaan. Luottamus Jumalaan on tuonut heille varmasti rohkeutta selvitä vaikeistakin tilanteista. Toki on niitäkin, jotka epäilevät ja kyselevät Jumalan toimintaa.

Jäin miettimään, milloin minä olen luottanut kyselemättä Jumalaan. Tuntuu, että kun asiat ei mene niin kuin itse toivon, alan epäilemään ja kyseenalaistan koko Jumalan olemassaolon. Kuitenkin Jumalalla saattaa olla kohdalleni paljon parempi suunnitelma. Monesti vasta jälkikäteen katsottuna tajuan, että ehkä Jumalalla sittenkin on ollut ajatus, ja se on ollut hyvä.

Uskon ja luotan, että Jumala kuulee rukoukset. Vastaus ei aina ole se, mitä toivoo. Muistan, kun sinkkuna laivalla rukoilin Jumalalta, että nyt voisi Hän lähettää luokseni nuoren miehen, selvän ja suomalaisen. Ei mennyt kuin hetki, ja minua kohti käveli mies, jolla oli enemmän elämää takana kuin edessäpäin. Miehen kulku oli sen verran mutkikasta, että oli useampi alkoholijuoma tullut otettua. Kun mies tuli luokseni ja puhui, oli puhe ruotsia. Siinä kohtaa mietin, että Jumala kyllä kuulee rukoukset, ja Jumalalla on huumorintajua! Ja kyllä, mies oli hauskaa seuraa, puhui myös suomea ja monta mielenkiintoista tarinaa kertoi minulle. Ihan ei ollut se, mitä toivoin, mutta hetken kohtaaminen oli mukava. Samalla sain hauskan tarinan kerrottavakseni. Ja vastasi Jumala minulle tuohon rukoukseen mukavasta miehestä. Vastaus tuli vain paljon myöhemmin, ja kohdassa, jossa en sitä osannut odottaa. Mutta ei Jumala ollut unohtanut minua, näin uskon.

Mistä saisin Marian kaltaisen rohkeuden ja luottamuksen Jumalaan? Ehkä minun pitää vain yrittää luottaa. Ja voin rukoilla Jumalalta apua. Ja toisaalta, olihan se Tuomaskin opetuslapsi, vaikka epäili.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja

 

12.3.2020

Uskontoa vaihtamassa?

Koululaisten hiihtolomaviikon vietin Lankaniemessä rippileirillä. Oli kiva päästä pitkästä aikaa leireilemään nuorten kanssa ja näin ohjaajan näkökulmasta leiri sujui melkoisen mukavasti. Nuoret olivat mahtavia persoonia. Joka päivä rippikoululaiset kirjoittivat oppimispäiväkirjaa. Siinä heiltä mm. kysyttiin mitä ovat oppineet päivän aikana tai onko joku asia jäänyt mietityttämään. Sen lisäksi myös minulle sai esittää kysymyksiä. Yksi nuori kysyi minulta omassa päiväkirjassaan jotain tämän tyylistä: ”Olisiko sinulle helppoa vaihtaa uskontoa?”. Tämä kysymys pysäytti. En ole koskaan joutunut oikeastaan miettimään tätä asiaa omalla kohdallani. Olen toki tietoinen, miten ihmisiä vainotaan vielä nykyäänkin uskonsa takia joissakin maissa. Olen myös miettinyt miltä tuntuu tulla pakolaisena Suomeen, jos ei ole kristitty vaan esim. muslimi, mutta miten omalla kohdallani, olisinko valmis luopumaan omasta uskonnostani ja kuinka helppoa se olisi?

Tulin siihen tulokseen, että uskonnon vaihtaminen olisi minulle erittäin vaikeaa. En keksinyt yhtäkään syytä miksi vaihtaisin uskontoa. Koen, että tämä on se uskonto, johon minut on jo pienenä kastettu ja josta olen saanut oppia koko elämäni ajan. Konfirmaatiossa olen tunnustanut haluni kuulua tähän uskontoon. Sen lisäksi olen vielä diakonian vihkimyksessä luvannut palvella kirkkoa Jumalan avulla parhaan taitoni mukaan. Joten näin ollen en pitäisi mitenkään yksinkertaisena asiana uskonnon vaihtamista toiseen. Olen myös ajatellut niitä ihmisiä ketkä ovat joutuneet jättämään oman kotimaansa ja paenneet uuteen täysin vieraaseen maahan. Uskon, että heille oma tuttu uskonto on tuonut turvaa. Ainakin omalla kohdallani ajattelisin, että virret ja hengelliset laulut, tärkeät Raamatun kohdat ja rukoukset toisivat jotain tuttua turvallista muuten niin vieraaseen elämään. Huomaan myös silloin kun minulla on ollut vaikeampia hetkiä elämässä niin nuo tutut asiat ovat tuoneet lohtua. Näillä perusteluilla siis uskonnon vaihtaminen olisi minulle erittäin vaikeaa. Mitä sinä vastaisit ja mitkä olisivat perustelusi tähän kysymykseen?

Olen kiitollinen siitä, että meillä Suomessa on uskonnonvapauslaki, joka takaa sen, että saan uskoa juuri niin kuin haluan. Eikä kukaan ole vainoamassa minua sen takia, että olen kristitty. Kiitollisella mielellä odotan kevätaurinkoa, näin harmaana pilvisenä päivänä, kun tätä kirjoitan ja toivotan teille kaikille hyvän Jumalan siunausta.

Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja

 

5.3.2020

Mitä diakoniatyö on?

Monikaan ei tiedä mitä diakoniatyö pitää sisällään. Se johtuu ehkä siitä että työ on niin moninaista ja ympäristö jossa työtä tehdään määrittelee paljon työn luonnetta. Diakoniatyön mottona on heikommassa asemassa olevien auttaminen ja tukeminen. Se perustuu kristilliseen lähimmäisen rakkauteen. Isommissa kaupungeissa diakoniatyö painottuu yleensä enemmän taloudelliseen avustamiseen ja esim. diakoniaruokailujen järjestämiseen. Eli käytännössä diakoniatyöntekijä ottaa vastaan toimistolla asiakkaita, jotka ovat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon. Taloudellinen avustaminen on pienimuotoista ja viimeinen oljenkorsi silloin, kun yhteiskunnan tuet on kokeiltu. Diakoniaruokailut ovat tarkoitettu vähävaraisille ja ne ovat yleensä maksuttomia, tai niistä voidaan periä muutaman euron nimellinen maksu. Täällä maaseudulla diakoniatyö painottuu kotikäyntityöhön. Mäntyharjun seurakunnan väestöstä suurin osa on vanhuksia, joten työ on vanhuspainotteista.

Diakoniatyöntekijä käy ihmisten kotona kartoittamassa kotona pärjäämistä ym. ja on tarvittaessa yhteydessä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisiin avun järjestämiseksi.  Diakoniatyöntekijä kohtaa ihmisiä laidasta laitaan, eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Ihminen kohdataan kokonaisuutena; psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja hengellinen puoli huomioiden. Meiltä on mahdollista saada keskusteluapua esim. elämän kriisitilanteissa. Diakoniatyöntekijän kanssa voi keskustella myös uskoon liittyvistä asioista, mutta emme tule ns. ”lyömään ketään Raamatulla päähän”, vaan keskusteluaiheet nousevat aina ihmisen omasta tarpeesta. Luottamukselliset keskustelut liittyvät usein sairauksiin tai suruun esim. läheisen poismenon johdosta. Omia lahjojaan voi myös hyödyntää diakoniatyössä, esim. laulu- ja esiintymistaito on eduksi. On kyettävä itsenäiseen työskentelyyn ja järjestämään erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia. Monenlaisissa haastavissa tilanteissa, joita työntekijä kohtaa vaaditaan hyvää tilannetajua ja luovuutta.

Työn ja vapaa-ajan rajaaminen luo myös omat haasteensa, koska pienellä paikkakunnalla työn luoma rooli kulkee mukana jatkuvasti. Esimerkki diakoniatyöntekijän päivästä: klo 9-10 hartaustilaisuuden valmistelut, klo 10 asiakkaan kanssa lääkäriin ja apteekkiin, klo 12-12.30 ruokatauko, klo 13-16 hartaustilaisuudet laitoksissa, klo 16-17 toimistolle kirjaamaan koti-, laitoskäynnit, sekä puhelut tulevia tilaisuuksia varten.

Annukka Salmivaara, diakonissa

 

6.2.2020

Mäntyharjun kirkon urut

Urkuja käsittelevä kanttorin kirjoitussarja jatkuu

 

Tulin Mäntyharjulle kanttoriksi vuonna 2003. Kirkkovaltuuston puheenjohtajan viimeinen kysymys virkaa hakiessa kuului: ”Jos sinut valitaan virkaan, niin ostatatko meillä uudet urut?” Onneksi olin käynyt tutustumassa urkutilanteeseen ja osasin muotoilla perustellut vastauksen. Silloiset urut olivat käyttöikänsä päässä ja vaativat perusteellista remonttia tai uusimista. Koska alkuperäisten Åkerman-urkujen sointi oli ”hukattu” kahden suuren muutostyön yhteydessä ja urut eivät kokonaisuutena olleet oikein mitään tyyliä, kerroin olevani sillä kannalla, että on järkevämpää rakentaa uusi tyylipuhdas soitin.

Mäntyharjun kirkon urutPian perustettiin urkutyöryhmä valmistelemaan esitystä hankinnasta. Keskeisimmäksi työparikseni, työryhmän puheenjohtajaksi, tuli eläköitynyt yrittäjä ja seurakunnan talouskiemurat hyvin tunteva Kaarlo Salmenkivi. Äänikertamääräksi määriteltiin alustavasti 40. Kun valtuusto hyväksyi hankkeen periaatteellisella tasolla, piti määritellä tyyli ja tavoitteet tarkemmin, sekä etsiä ratkaisu kiperään pulmaan – kirkossa oli tulevien urkujen paikalla suojeltu alkuperäisten urkujen julkisivu.

Silloin tapahtui ahaa-elämys! Jospa tekisimme kulttuuriteon, palaisimme tarkasti alkuperäisten urkujen tyyliin, mutta tällä kertaa siinä kokoluokassa mikä Suomen toiseksi suurimpaan puukirkkoon kuuluu. Yleisestä tavasta poiketen urut suunniteltiin siksi tarkasti jo ennen kilpailutusta, piirustukset teki 1800-luvun kirkkojen ja urkujen asiantuntija, arkkitehti Ulf Åldaeus Ruotsista. Äänikertasuunnitelman, eli disposition, laati valvojaksi ja asiantuntijaksi palkattu Sixten Enlund, Helsingin Vanhan kirkon urkuri. Siellä oli saman tyylisten urkujen restaurointihanke silloin vielä kesken ja se tieto oli meille erittäin arvokasta.

Tällaiselle kulttuuriteolle lämpeni museovirastokin ja pienen kirjeenvaihdon jälkeen saatiin lupa purkaa vanhat urut pois julkisivuineen. Yhä tänä päivänä Suomessa on tietääkseni vain kahdet urut tarkasti 1800-luvun loppupuolen pohjoismais-romanttista tyyliä, Åkerman-rakennusperinteen mukaisesti – niin kuin tyyli kuvaus tarkasti kuuluu. Äänikertamäärä rajautui 38 äänikertaan, koska kirkossa käytettävissä olevan tilan ja tyylin vaatimuksien vuoksi suunnitellun kolmen sormion sijaan uruista tehtiin kaksisormioiset. Niihin kahteen sen sijaan rakennettiin ”kaikki karkit,” Seppo Murron, työryhmässä alusta loppuun vaikuttaneen kesä-asukkaamme ja kanttorikollegan sanoja lainatakseni. Eli kaikki mitä Åkerman 1800-luvulla olisi niihin voinut laittaa.  

Niinpä kirkkoon saatiin huikean hienot urut vuonna 2008. Rakennuskilpailun voitti perinteikäs urkurakentamo Veikko Virtanen Espoosta. Silloinen kirkon lämmitysjärjestelmä ja vaatimuksemme soittimen toimivuudelle vaihtelevassa ilmankosteudessa tiputtivat kilpailusta pois kaikki muut, paitsi pohjoismaiset rakentamot ja yhden Itävaltalaisen. Kaikki tarjoukset tulivat näiltä alueilta.

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, tuntuu olevan tapana että Mäntyharjun urkujen ympärille rakentuu draamaa. Niin kävi nytkin – mieli on aika haikea. Ystäväni ja kuorolaiseni Kaarlo, urkutyöryhmän pj. ja urkujen isähahmo, nukkui tammikuussa pois ja siunataan tulevalla viikolla. Kaikista Mäntyharjulaisista juuri hänen kohdallaan olin ajatellut,  että niissä hautajaisissa urut soivat kaikella sillä juhlallisuudella ja kauneudella mikä niistä löytyy. Mutta eivät soi - sillä juuri nyt kirkko on sisämaalausremontissa.

Tulevana loppukesänä järjestetään musiikki-ilta, johon Kaarlon läheisten lisäksi jo nyt kutsun kaikkia teitä joiden läheinen olisi haluttu siunata remontin aikana Mäntyharjun kirkossa.

Eero Kantola, kanttori


16.1.2020

Pyhän Henrikin muistoa muistaen

Suomalainen 1930-luvun kansanlaulu, Kippari-kvartetin 50-luvulla levyttämä Muurari kertoo, että kevät, kevät toi muurarin… ja maalarin… ja rakennuksille hanslankarin, ja rannoille hampparin. Köyliönjärvi oli tästä tammikuusta poiketen kuitenkin aikanaan ilmeisestikin suht’ tukevasti jäässä, ja rannalta Lallin kotitalossa vierailleen piispa Henrikin reen jäljet piirtyivät ehkäpä hyvinkin siihen suuntaan, mistä sittemmin roomalaiskatoliset ynnä seudulla lukuisammat luterilaiset ovat kuikuilla kurkistelleet kirkkosaarta, ja sieltä kirkontornin ristihuippua. No, Lalli sitten ilmeikkäänä selkeästi haki nuo omat muinaissuksensa , -sellaisen lylyn, sen lyhyemman potkusuksimallisen, ja kalhun, jalkaansa päläksen vaiheille, ja mäystimen omin käsin vaivalloisesti kyykkiessään ensin kiinni sitoen. Mahtoiko Lallin suksessa ollut, iltapuhteinaan siihen harrastuskoristeluna puukolla veistelemää käpälikköä, ja katseliko sitä vihapäissään talonpoika sivakoidessaan avoimelle järvenjäälle? Koristelu loppui kuitenkin tässä tarinassa hyvin pian ja joka tapauksessa tähän. Suomalainen talonpoika Lalli suuttui, hiihti piispan kiinni – ja kumautti hengiltä. Tämähän tiedetään, että kumautti, lujaa kumautti. Ehkä Armon vuonna 1156, mutta tapaus kuulemma on erinomaisen hankala ruotsalaisista keskiajan kroniikoista kovin tarkkaan ajoittaa; mutta tosi kumautus kumminkin. Siihen päättyi se ”ensimmäinen ristiretki Suomeen.” Sitaatit siksi, että reissu on lopputuleman ja myöhempien kirkkohistorian tulkitsijoiden avulla muuttunut isommaksi merkkitapaukseksi kuin ehkä aikanaan lienee ollut – mene, tiedä…

Lallin sekä piispa Henrikin kommunikaatio-ongelmista on jälkimaailma maalaillut useammanlaisia. Lallista tuli murhamies ja itse Paholainen, piispasta tulin pyhimys ja uskon puolustaja. Piispan käytöstä on sittemmin mietitty. Kerrottu joskus kopean herran tapaiseksi. Kielimuurikin lienee korkeana vallinnut, Lallin vaimon ja muun talonväen,  ja toisaalta tulleiden (sen ajan) ruotsinkielisten välillä. Viides käsky ”älä tapa” rikottiin, Lalli sen teki; ja kertomus versoo ja kasvaa siitä kysymyksestä, että miksi rikottiin. Eihän ihmisiä varmaankaan tapettu noin vaan esikristillisenäkään aikana, syyttä. Oliko piispa tunkeillen pahemman kerran rikkonut alkusuomalaista maan tapaa ja ihmisen yleistä kunnioitusta vastaan, saapastellut ottamaan toisen omaa kuormastoonsa, niin kuin sotaväki niin monesti myöhemmin? Emme tiedä. Vai oliko Lalli irwingoodmanilainen Häirikkö, ja pois ladultaan? Muisto on joka tapauksessa kohtaamisesta jäljellä yhä. Kristinusko joutui lukemaan marttyyrien lukuun viikinkiajan jo päätyttyä, kirkon korkean palvelijansa. Mitä se tästä itäisestä takamaasta lännempänä teki? Ruhjeet käydään tapauksesta kesäisin roomalais-katolilaisella kesävaellus-kulkueena perinteisesti kirkkosaaressa toteamassa. Köyliönjärven veden laatu on kuulemma hyvin parantunut takavuosilta, taitaa olla verrattomasti parempaa kuin esimerkiksi Littoisissa… nykyään.

Turun seudulla Heikin markkinoita pidetään tänä päivänäkin, Turun seudun Mobilistien neljännesvuosittaisia rompetoritapahtumia myöten; ”Talvi-Heikki” on taasen tulossa, ja mobiileja ynnä motoristeja tulee riittämään. Ja Nousiaisissa, Suomen maaperällä ensimmäisenä sijainneen piispanistuinpaikalla, on myös pitkä ja sitkeä Heikin-markkina-henki. Keskiajalla Suomessa vietettiin kirkoissamme 1770-luvulle asti piispa Henrikin marttyyrikuoleman muistoksi kahtakin muistopäivää. Piispan kuolinpäivää muistettiin 19.1. Heikinpäivänä, mutta myös kesällä oli juhlapyhä 18.6. , piispa Henrikin pyhäinjäännösten Turkuun siirtämisen eli translaation muistopäivänä, tämä oli niin sanottu ”kesä-Heikki”. Nykyinen, parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt kirkkomme evankeliumikirja muistuttaa eräässä Pyhän Henrikin muistopäivän kautta aikojen muuttumisesta, toisaalta, mutta  samalla Jumalan armahtavan hyvän tahdon muuttumattomuudesta , Pojan , Jeesuksen teoissa - Heprealaiskirjeen sanoin: ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.” (Hepr.13:8) . Tätä hyvää , ylhäältä jo annettua, ottakaamme kiitoksella vastaan. Kevät tuonee kyllä aikanaan - mutta aika on jo, Jumalan aika, ja kristillisen kirkon hyvä aika, täälläkin ja tänään. 

Erik Liljeström, seurakuntapastori