Viikon Sana on Mäntyharjun seurakunnan työntekijän kirjoittama hartausteksti Pitäjänuutisissa

 

4.11.2021

Et ole yksin

Jumalani oletko siellä, kun yksinäisyys valtaa mieleni. Ikävöin elettyä aikaa ja kaipaan poisnukkuneita, jotka ovat saaneet jo rauhan. Annatko sinä Jumalani minullekin rauhan? Raamatussa lupaat minulle, ettet koskaan jätä minua yksin. ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.” 5. Moos. 31:8. Välillä elämä tuntuu niin kovin vaikealta ja raskaalta. Olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa, mutta jostakin sinä annat taas voimia jatkaa eteenpäin. ”Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat.” Ps. 71:20

Usein diakoniatyössä kohtaan asiakkaita, joilla on tämänkaltaisia ajatuksia. Kehotan monesti ihmisiä etsimään vaikeaan elämäntilanteeseensa lohtua Raamatun sanasta, tai voin myös etsiä heille valmiiksi jotain lohduttavia jakeita. Tutut virret tuovat myös lohdutusta. ”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla.” Virsi 397. Vanhassa enkelitaulussa kaksi lasta ylittää pelokkaan näköisenä rikkinäistä siltaa. Heidän takanaan kulkee suojelusenkeli, joka suojelee ja varjelee heitä vaarallisella matkalla. Minua itseäni lohduttaa tuon kuvan ajatus, että emme ole yksin tässä maailmassa. Meillä on oma enkeli, joka kulkee mukanamme ja Jumala pitää meistä huolta elämämme matkalla. Mietin myös niitä ihmisiä, jotka eivät usko Jumalaan. Mistä he saavat elämäänsä turvan ja lohdutuksen, jos heillä ei ole uskoa ja luottamusta siihen, että elämämme on korkeammassa kädessä. Miten silloin selviää elämän vaikeista ajoista?

Monet ihmiset tarvitsevat apua ja tukea elämäänsä, mutta ennen kaikkea sitä, että on joku, joka kysyy: ”Miten sinulla menee?” Monilla ei ole elämässään sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät yhteyttä ja osoittaisivat kiinnostusta ja välittämistä. Diakoniatyössä kuljetaan ihmisten rinnalla iloissa ja suruissa. Sana diakonia tarkoittaa palvelua. Diakoniatyö seurakunnassa on palvelu- ja avustustyötä, jota tehdään yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa. Koen että diakoniatyö on arvokasta työtä, jolla on tarkoitus, ja minä saan tehdä työtä, johon Jumala on minut kutsunut. Ota yhteyttä, jos koet tarvitsevasi keskusteluapua tai muuta apua ja tukea elämääsi.

Annukka Salmivaara, diakonissa

 

30.9.2021

Mitä olemmekaan syöneet - eli millaisia olemme?


Tälle viikolle valitut Evankeliumin tekstit toimivat ikään kuin peileinä: ne asettavat lukijan tai kuulijan miettimään omaa elämäänsä, ja asennoitumistaan. Ja on kyseisissä Raamatun sanoissa kuuluvilla myös yhteisöllisenkin puoli, kun Jeesus antaa fariseusten ymmärtää, että he tekevät ihmisille ihmisten turhia tai haitallisia sääntöjä lisäten siten kuormia (Mark.7). Kysymykset leijuvat lähimaiden sisäilmoissa, silmien korkeudella suurin piirtein, arvioisin; tai samat kysymykset katselevat kuvastimen heijastaessa omia kasvojamme: Olenko tapojeni orja? Enkö voisi hyväksyä ja sallia joillekin muille vapautta toimia tuolla tavoin, eri tavoin, jos itsekin vastaavassa tilanteessa ehkä saattaisin? Miksi pitäytyisin lopulta – tai mikä pitää mieltäni – jossakin mikä tulee ensin mieleen, sovinnaisena, totuttuna, ehkä kokemuksesta tai muiden kokemusten puuttuessa? Ja laajemmin, ihmisyhteisön näkökulmasta: suomalaisten kateusko pitää - valtion kirstun ollessa toki yhä vajaa, ainakin Kustaa Vaasan päivistä asti - vaikka verotusasioissa yleisen, miltei joka paikkaan yltävän ei-niin-ystävän Alvin ja Voudin tehtävissään? Löydänkö heistä peräti uudet ystävät, he kun kurittavat rikkaitakin, ja niitä ja niitä?

Voi kun aina joskus voisikin olla, vaikka kerran viisivuotissuunnitelman puitteissa, juhlapäivä työtätekeville ja raskautetuille: Veronmaksajan juhlapäivä: Veroton päivä! Tuo ihmiselle mahdottoman huokailu, ja kuvittelu taitaa olla kyllä hyödyllistä myös joskus: Saman ajatuksen laajempi ajattelu vapauttaa näkemään elämää ja sen arvokkuutta, kiittämään elämän antimista, ruoasta, juomasta, vaatteista ja muista perustarpeista, syystaivaasta ruskassa huojuvien puiden oksien yllä. Kohtuullisuus ja rajallisuus saavat arvonimiä, prenikoita rintaan, ehkä ihmistenkin nimiä. 

”Joka aamu on armo uus”, alkaa virsi kaunis. Ja sieltä aamuisesta seinällä roikkuvasta peilistä näkyy kuitenkin aina vaan yksi karvainen naama, joka ei kumminkaan oikein meinaa ottaa tuota sanaa varteen – ja nyt kysymys kuuluu, että miksei? Yhtäältä, eksistentialistina ihminen joutuu nyrjäyttämään aivonsa useasti päivässä tehdessään elämänsä valintoja älyllisessä (tai älyttömässä) vapaudessaan, kun toisaalta vanhoissa tieurissa mustalasisella Mossella ajava fariseus pääsee totunnaisuuksineen näköjään vähemmällä, Mossessa lukee perässä, että Elite – sillä kulkee selvästikin fariseusten eliittiä, ehkä jopa aika lujaa, ja vielä ohittaen. Voisin ajatella, että lyhyen matkaan voi noin päästäkin… lujaakin, sellaisena hetken lapsena, tuurilla, säännöt itse liikenteeseen ja elämään tehden, ehkä vahvemman oikeudella. Mutta ei pääse joka kerta. Eikä varmasti perille. Fariseus taikka sitten se perisuomalainen pessimisti ei kerta kaikkiaan pääse antamaan ensi vuonnakaan vielä Veikkaukselle käyttäjätunnustaan ja kirjautumaan jonnekin pelatakseen uhkapeliä ja (ehkäpä, mutta aika pienellä tilastollisella todennäköisyydellä) voittamaan. Hän näet ei yritä, eikä edes ryhdy, ei etsi tietään, ei uusia teitä, ei ajattele muiden tai monien parasta. 

Telkkarissa kerrottiin hiljattain historiaohjelmassa, miten venäläiseen kansanluonteeseen kuulemma kuului tsaarinaikaan (hevosaikoina, siis ennen neuvostoautojen aikaa) passiivinen, pitkäpartainen tekemättömyys, jossa odotettiin elämältä, että se potkaisisi yllättäen oikein mojovasti mutta onnekkaasti hevosenkengällään, ei niin kipeästi kuin ainakin köyhillä tarve oli. Ei tämä vähän opportunistinen ajattelu minun mielestäni ollenkaan niin jumalatonta ole, vaikka varsin tehotonta ja vetelää jonkun mielestä toki, missä länsimainen touhua katselee; mutta Pietariin saapuneet ahkerat ja säästäväiset saksalaiset kauppiaat ja käsityöläiset - luterilaiset työn puurtajat, ja uranluojat – herättivät joka tapauksessa eri arvostuksillaan ja aivoituksillaan venäläisten suurkaupunkilaisten parissa huomiota, kummastusta, varmaan joissain kateuttakin. 

Markuksen evankeliumi julistaa myös, että ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne”. Liiassa kiireessä tämä jää taatusti näkemättä ja kokematta, ellei Jumala kaada riittävän suurta puuta – tai kaupunkitaloa, tai hevosrattaita - kiireisen tielle. Toisaalta ei laiskakaan silkkaa tekemättömyyttään ole vielä mihinkään kristityn vapauteen yltänyt, Jumalan työtä on se vapaus, josta ihminen saa lahjana osallisuuden. Paljon kaikilla ihmisillä on aihetta Jumalaa hyvyydestään kiittää. 


Erik Liljeström, srk-pastori
 

 

16.9.2021


Älä ummista silmiäsi


Kaunis lämmin kesä on kääntymässä syksyyn, luonto on saanut kaivattua sadetta ja me ihmiset virkistävää viilennystä.


Syksyn tullen – ja koulujen alettua, vaikka ne minusta alkaakin, kun kesää on vielä paljon jäljellä, rauhoitumme osittain ainakin kotioloihimme. Mietimme mitä harrastuksia aloittaisimme vai emmekö mitään, mitä suunnitelmia viikonloppuihin kuuluisi?


Voisiko yhdessä viikonloppu suunnitelmassa vaihtoehtona olla, että menisimme yhdessä kotikirkossamme pidettävään perhemessuun.
Perhemessut ovat jumalanpalveluksia, jotka sopivat koko perheelle, tervetulleita ovat myös isovanhemmat, kummit, kaverit ja kaikki, jotka haluavat kokea ja katsoa elämää lapsen näkökulmasta.


Perhemessu toteutetaan aina lasten ehdoilla, musiikkia ja puheita myöten, ja varmasti saarnasta löytyy ajateltavaa myös aikuisille. Musiikilla on tärkeä osa, sillä laulamme messussa monia tuttuja lastenvirsiä ja lauluja. Ja voi miten lapsi ilahtuu yhdestäkin tutusta lastenvirrestä, jonka hän messussa osaa laulaa.


Perhemessu on myös lyhyempi kestoltaan kuin tavalliset messut, sekä liikkuminen kirkossa on sallittua – ja äänet saavat kuulua.


“Elämän leipä on lahja Jeesuksen.
Elämän leipä tuo meille siunauksen.
Elämän leipää riittää kaikille -
Taivaan Isän lapsille” (Kirkkomuskari)


Perhemessussa vietetään myös ehtoollista. Ehtoollinen on Jumalan lahja, siitä riittää kaikille – ihan pienimmillekin. Jeesus itse siunasi lapsia ja moitti niitä, jotka estivät lasten pääsyn hänen luokseen. Meillä jokaisella on paikka ehtoollispöydässä - ehtoollisella Jeesus siunaa meitä.


Lapsella on oikeus ehtoolliseen, yhdessä aikuisen kanssa. Kotona voi asiasta puhua etukäteen lapsen kanssa, silloin lapsi kokee ehtoollisen vieton turvalliseksi, yhdessä oman perheen tai jonkun muun aikuisen kanssa.


Joten tervetuloa perhemessuun yhdessä lasten kanssa, siellä voi aistia, kokea ja ihmetellä yhdessä Pyhän läsnäoloa. 
Tavataan perhemessussa, siunausta syksyyn!


Marjatta Hokkanen lastenohjaaja

 

9.9.2021


Tervetuloa syksy


Kesä on kovaa vauhtia kohta ohi, mutta ainakin itselläni kesään liittyy monia mukavia muistoja. Kesäkuussa meillä oli kesäkerho 4–9-vuotiaille lapsille kolmen viikon ajan. Joka aamu aloitettiin Jumalan kämmenellä lasten virrellä ja sen jälkeen oli leikkejä, pelejä, askartelua ja milloin mitäkin kivaa tekemistä. Ruokailun jälkeen vielä lopuksi rauhoituimme loppu sadun äärellä. Lisäksi mukava täysin suunnittelematon juttu oli, että meillä kävi yllätysvieraana ihana koirakaveri ja hänen omistajansa muutamana päivänä tervehtimässä.


Heinäkuussa saimme leirit pidettyä sekä alakouluikäisille tytöille ja pojille että rippikoululaisille. Myös konfirmaatiot saimme pitää tänä kesänä suunnitellusti. Leirit sujuivat mukavasti ja suuremmilta vahingoilta myös vältyimme. Ilmat olivat myös hyvät ja upeita auringonlaskuja nähtiin Lankaniemessä monena iltana.


Nyt pikkuhiljaa olemme käynnistämässä syksyn toimintaa. Päiväkerhot ja perhekerhot ovat jo käynnistyneet, mutta vielä ehtii mukaan, jos haluaa. Rippikouluun ilmoittautuminen on myös käynnissä ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa ilmoittautuminen tapahtuu sähköisesti seurakunnan nettisivujen kautta. Toivotaan, että pystymme normaalisti järjestämään tilaisuuksia ja muita tapahtumia ilman jatkuvia peruutuksia ja olet lämpimästi tervetullut mukaan seurakunnan toimintaan niin osallistujana kuin myös toteuttajana.


Viime sunnuntain aihe oli kirkkovuodessa kiitollisuus ja tosiaan kulunutta kesää ajatellessa olen kiitollinen. Muutama viikko takaperin istuin nuotion ääressä illan hämärtyessä ja siinä ajattelin miten monesta asiasta ihminen voi olla kiitollinen ja miten hyvin meillä kuitenkin täällä Suomessa asiat ovat. Jumalan luoma maailma on kyllä kaunis, vaikka me ihmiset emme taida sitä aina ymmärtää ja omilla toimillamme tuhoamme sitä. Välillä meidän kaikkien olisi varmasti hyvä hetkeksi pysähtyä, jättää kännykkä kotiin tai ainakin äänettömälle ja istua luonnossa ihmetellen sitä kauneutta mikä meitä ympäröi. Siinä on myös hyvä hetki kertoa omia ajatuksia Jumalalle. Samalla se ehkä myös järjestää omia ajatuksia pään sisällä, jos tuntuu ettei ne ole aivan järjestyksessä. Toivotan rauhallista ja siunattua syksyn alkua teille kaikille. Toivottavasti pääsemme nauttimaan syksyn väriloistosta mitä luonto tarjoaa.


Taava Kousa, Nuorisotyönohjaaja
 

 

 

2.8.2021

Älä ummista silmiäsi

Olen ihmisenä sellainen, että pidän aina omieni puolta. Autan aina kun on tarve, jos vain suinkin pystyn. Kotini ovet ovat aina olleet ystäville auki. Olenkin majoittanut poikaystävästä eronnutta, olen ollut kuuntelevana korvana elämän suruissa. Olen ollut tukena, kun päihteet ovat muodostuneet ongelmaksi, tai ostanut talvikengät, kun jalat on koko ajan olleet märät huonojen kenkien vuoksi. Mutta kyllähän se niin on, että on helppoa auttaa ihmistä, josta pitää. On helppoa auttaa ihmistä, jonka tuntee. On helppoa auttaa ystävää. Mutta entä kun autettava onkin joku, josta en välitä? Tai jos apua tarvitsee joku, joka ei ole ihan lähiympäristöstäni. Täytyy tunnustaa, että silloin minäkin olen vain sulkenut silmäni tai korvani. Olen vedonnut kiireisiin, siihen etten pysty auttamaan, tai että eihän se apu edes oikeasti mene perille.

Mutta Jeesus ei tahtoisi meidän sulkevan silmiämme. Jeesus ei tahtoisi meidän valikoivan apumme kohteita. Jeesus itse näytti esimerkillään, kuinka heikkoja, ja vähempiosaisia pitää auttaa. Jeesus ei sulkenut silmiään tai korviaan. Jeesus opetti, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, että kaikilla on sama ihmisarvo. Jopa vihollisemme ovat lähimmäisiämme. Jeesukselta kysyttäessä kuka on lähimmäiseni, vastaa hän Laupias Samarialainen kertomuksella, jossa ryöstettyä miestä ei tunnu kukaan auttavan. Lopulta samarialainen mies auttaa, vie haavoittuneen miehen hoitoon ja maksaa kaikki aiheutuvat kulut. Kun tarina on ohi, Jeesus kysyy: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Niin, mene ja tee sinä samoin. Älä ummista silmiäsi, jos lähimmäinen lähellä tai kaukana tarvitsee apua. Jokainen meistä voi auttaa, kukin omien taitojen, voimien ja varojen mukaan. Jo se, että rukoilet apua tarvitsevan puolesta voi auttaa, jos muuhun et sillä kertaa kykene. Ole kuuntelevina korvina, ole tukena. Älä hylkää apua tarvitsevaa, älä ummista silmiäsi. Jo se, ettet tuomitse, vaan olet läsnä ja lähellä toisen niin tarvitessa, auttaa.

Jeesus antoi meille hyvän ohjeen: Mene ja tee sinä samoin. Rakasta lähimmäistäsi.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

 

15.7.2021

Mietin, että hellekö piirsi jo ne oikeat pokat päähän? 

Hellekesä, vihreät lehdet puissa, mustikanvarvuissa, kaikkialla. Luonto kukkii, ja satokin kypsyy. Tamperelaisena rokkipappina 80- ja 90-luvuilta parhaiten muistetulla Tarvo Laaksolla on eräässä hengellisessä kappaleessaan sana: ”ikuisuuteen kasvetaan.” Vai oliko se tarkalleen: kohti ikuisuutta kasvetaan? Joka tapauksessa kasvu on muuttumista, evoluutiota. Ja jos jälkimmäinen olisi tuo muistelemani Tarvon sanatarkka riimi, niin suuntaa jotakin kohti, jotakin toisenlaista vähitellen lähestyen – ajatonta - siinä nuo sanat tahtovat selvästikin kuvata ja tarkoittaa. Jään miettimään.  

Nämä kaksi kuvaa, rinnan. Toisen tunnen, vaikken biologian kannalta kovin syvällisesti, vaan ihmisen perussanavarastosta löytyvällä, voisi sanoa vuosituhantisella tajulla. En mene edes hiljaisesti väittämään, että suomalaisella perussanavarannolla, kun radiosta eilen kuulin, että Suomi -sanakin on tuntematon muinaiselta syntyperältään. Mutta kasvu, jossa on tavoite, ehkä useampikin. Sitä on maanviljelijän sadon korjuuta edeltävä väliin hyvinkin työteliäs aika: kouliminen, lannoittaminen, harventaminen. Entä sitten ikuisuuteen kasvaminen? Tuntematonta päämäärää lähestymistä – mutta ei oikein oman järjen valolla, ei edes suomalaisen kesäauringonkaan… vaan Jumalan pelastussuunnitelman puitteissa elämistä, ja toivomista; osin ajassa salaisuudeksi jäävän avaruuden syvyyksiin, Taivasten valtakunnan armotalouden äärettömyyteen uskon silmin katselua. Tai aika huonoilla silmälaseilla tihrustamista, useimmiten – ainakin omalta kohdaltani. Jotain Paasikiven aikaisia pokia tässä raameiksi taidan kuitenkin kansakunnan kaapin päältä kuvastooni hakea: tämän viikon aihe kirkkovuodessa on ”Rakkauden laki.” Juho Kusti tunsi lakia lukeneena toki minua paremmin mikä se laki maallisena, länsimaisena säädöksenä, tulkintoineen, täytäntöönpanovaltoineen, oikein on – mutta sanoipa joskus niinkin maamme maatessa neuvostoaikaisten tosiasiain edessä aika lailla leuallaan, ettei Kreml ole mikään käräjäoikeus. Sattuvasti sanottu, sanoisin… Mutta laki, joka koskee - rakkautta?! Tuohon otsikkoon törmää ainakin pappina joka ikinen vuosi, enkä sen tiettyä sanallista ensimaun ristiriitaisuutta yritä nytkään kiistää.  

Eivätkö laki, Vanhan testamentin laki, Mooseksen Siinailla savuavalla vuorella kerran saamat 10 käskyä - ja toisaalta Jeesuksen pelastusteossa täyteen mittaansa Jumalan kansalle ilmoituksessa paljastettu rakkaus Jumalan tahtona ihmistä ja luomakuntaa kohtaan, ole eri asioita, ja erillään? Paavalikin pohtii lain kuolettavaa vaikutusta, se kun paljastaa synnin ja vääryyden. Mutta apostoli jatkaakin eteenpäin laista evankeliumiin, Jeesukseen sen keskuksena ja toteuttajana. Rakkaudessa ei ole pelkoa, sanoo ensimmäinen Johanneksen kirje. Mitä siis ihminen pelkää? -voisi kysyä, näin asioita taustoittaen ja tähän aikaamme tähän heinäkuun helteeseen ja valoon asettaen. Mietitään. Ellei helle ihan vielä meitä tuumaajia aivan uuvuta.  

Ei rakkaus ole sääntöjä. Mutta ei se ole myöskään niitä kokonaan vailla.  Mitä rakkaus sitten on, ja mikä tämä rakkauden laki, jota en tahtoisi vain fraasina tai jonkinlaisena viisasten terminä? Sen tahtoisi panna purkaen osiin… Mikä toisaalta on lain motiivi, mikä taas toisaalta rakkauden alkusyy, olemus, tarkoitus? 

Isossa Katiska-rikosvyyhdissä puolustusasianajana parhaillaan toimiva kokkolalainen lakimies Hannu Kaitaluoma totesi pari päivää sitten suomalaisten rikosten motiiveista: ”jotkut syyllistyvät rikoksin pahuuttaan, osa hyvyyttään, osa huolimattomuuttaan.” Ei hän avannut tuntemuksiaan tästä summauksestaan sen enempää, mutta rivien välistä voisi tätä kokenutta monessa mukana ollutta juristia lukea niin, että joskus ihmiset kokevat myös niin, että sääntöjä on joskus rikottava, jotta elämä löytää tiensä, ”hätä ei lue lakia”. Yleisesti on vaikea sanoa, onko näin oikein. Sen sijaan tapauskohtaisesti - olosuhteista käsin - löydämme ihmisen, vajavaisen ja kipuilevan miehen tai naisen, tarkoitusperineen. Ihmisen mieltä kuvaa kyllä sekin, että hänen pahantahtoisuutensa tahtoo piiloutua itseään jalompien motiivien ja hienompien sanojen taakse.  

Rakkauden laki. Se on Jumalan luomisesta ja pelastustahdostaan antamaa, meitä ihmisiä suurempaa hyvää, se on lahja. Minulle, sinulle, meille kaikille. Säännöt miten elää, kasvaa, että kehittyisimme, että muistaisimme, että sivistyisimme, ottaisimme huomioon, että jakaisin omastani toisille ihmisille. Kun Jumala ensin antaa, saan antaa eteenpäin siitä mitä olen häneltä saanut. Ja kiittää. Näin kai kasvamme kohti ikuisuutta. Meille on annettu ylhäältä siihen mahdollisuus, ja paljon muutakin. 

Erik Liljeström

 

26.6.2021

JUHANNUS - suloinen sydänkesä.

 

​Ensin kokon keskellä paloi vain pieni liekki, jota tuskin näki valoisassa juhannusaaton illassa, mutta hitaasti se alkoi kasvaa. Kuiva puu ritisi ja rätisi ja samassa koko kokko roihahti liekkeihin. Kokolle sopii iloinen yhdessä olo, perheen ja ystävien kanssa - yhteiset laulut tulen ympärillä virkistävät mieltä ja vaikka sanat eivät muistuisi mieleen, niin sävel kyllä soi sielussa.

Niissä hetkissä on kesänkauneus ja hetken kosketus ajattomuuteen.

 

" Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.

   Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

   Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon,

   se luonnon uudeks  luopi sen kutsuu elohon."

 

Tämä keskikesän juhla juhannus, on saanut nimensä Raamatun Johannes Kastajan mukaan, jonka syntymäpäivää muistetaan silloin kirkoissa. Nimi Johannes tarkoittaa " Jumala on armollinen". Elämänsä aika Johannes Kastaja julisti parannusta, mutta myös Jeesuksessa Kristuksessa maailmaan tullutta Jumalan hyvyyttä, pelastusta ja syntien anteeksiantamista. Toiminnallaan hän raivasi  tietä  Jeesuksen opetuksille ja julistuksille.

Johannes Kastaja oli Jumalan palvelija, joka sai kunnian kastaa Jeesuksen.

 

" Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa.

   Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa.

   Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala,

   ihmeitäs  julistaapi se vuosi vuodelta."

 

Juhannus on myös Suomenlipun ja suven juhla, kesä on kauneimmillaan, joten liehukoot siniristiliput saloissaan läpi yöttömän yön, helliköön suven lämpö, taivaan sininen kirkkaus ja lintujen liverrys.

 

" Taas linnut laulujansa visertää kauniisti.

   Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi!

   Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon 

   ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on."    (Suvivirsi VK 571 )

 

 

Hyvää ja rauhallista juhannusta !

Marjatta Hokkanen lastenohjaaja 

 

17.6.2021

Pidetään huolta toisistamme!

Meillä Mäntyharjussa on Saapas-ryhmä, jonka kanssa päivystämme netissä noin 2 kertaa kuukaudessa. Saapas-toiminta on etsivää nuorisotyötä ja netin lisäksi isommilla paikkakunnilla on myös katuSaapas tai festariSaapas toimintaa. Saapaslaisten tarkoituksena on auttaa nuoria, joko netin välityksellä tai kasvotusten.

Päivystyksissä esiin nousee nuorten henkinen paha olo. Monet nuoret (ja miksei vanhemmatkin) tuovat esiin riittämättömyyden/ kelpaamattomuuden tunnetta. Olenko minä hyvä tällaisena ja kelpaanko minä omana itsenäni? Nykymaailma asettaa kovia paineita: pitäisi olla kaunis, hoikka, pärjätä koulussa/töissä/ylipäänsä elämässä, syödä terveellisesti, urheilla jne. Sosiaalinen media näyttää helposti vain ne elämän parhaat palat, jolloin voi sortua vertaamaan omaa elämää somen kiiltokuva elämään ja se aiheuttaa omaan päähän ne paineet, että miten minä voin ikinä kelvata tai olla edes hyvä missään?

Jos sinun pitäisi kertoa itsestäsi viisi hyvää asiaa, niin kuinka helppo tai vaikea tuo tehtävä sinulle olisi? Entä jos sinun pitäisi mainita ihmisiä, joita rakastat, niin kauanko kestäisi, että nimeäisit itsesi? Tärkein käsky Raamatussa on käsky rakastaa Jumalaa. Toinen yhtä tärkeä käsky on rakastaa lähimmäistä. Se, että pystyy rakastamaan toista ihmistä, vaatii itseltä myös kykyä rakastaa ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Kun on sinut itsensä kanssa ja tuntee itsensä, pystyy välittämään myös muista kanssa kulkijoista.

Jumala on luonut meidät jokaisen ainutkertaiseksi, ei ole toista sinua. Jumalalle me kaikki olemme rakkaita ja kallis arvoisia. Hän rakastaa meitä sellaisena, kun olemme. Ei meidän tarvitse miettiä miten voisin olla jotenkin parempi, kauniimpi tai viisaampi vaan saan olla juuri sellainen, kun olen. Oma hyvinvointi on tärkeä asia, joten pidäthän huolta itsestäsi? Jos kaipaat ihmisiä, joille jutella, niin me seurakunnan työntekijät olemme sinua varten. Jos taas kaipaat paikkaa, jossa voit nimettömästi jutella, niin nuorille esim. saapaschat on yksi vaihtoehto ja aikuisille kirkon palvelevapuhelin.

Pidetään huolta toisistamme ja itsestämme, nautitaan kesästä ja siunausta päiviisi.

Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja

 

 

 

10.6.2021

Luonto herättää ilon

Keväästä ja alkukesästä luonto on niin värikkäänä. Tuntuu, että pitkän talven jälkeen luontokin haluaa juhlia valoa ja lämpöä. Vihreän sävyjä on luonnossa lukuisia erilaisia. Se sopii hyvin, sillä onhan vihreä toivon, iankaikkisen elämän ja kasvun väri liturgisissa väreissä. On ihanaa huomata, kuinka kukat alkavat kukkia, kuinka raparperit kasvavat silmissä, kuinka puihin ilmestyvät lehdet kasvavat kovaa vauhtia. Kasvun ihmeen huomaa joka päivä. Linnut laulavat upeita konserttejaan, ja elämä tuntuu valoisalta.

Luontoon liittyy minulla paljon muistoja. Tietynlainen linnunlaulukonsertti vie minut ajatuksissani nuoruuden kesiin, jolloin olin seurakunnan lastenleireillä isosena. Leirikeskus oli metsän keskellä, siellä nukuttiin teltoissa, käytiin huussissa ja pestiin vadeissa hiukset. Isosvuosista on jäänyt hyvät muistot, siellä metsän keskellä olen kasvanut uskossa hitusen verran. Kärpästen surina taas vie minut lapsuuden kesämummolaan Valtimolle. Jostain syystä kärpäset tuovat mummolan pohjoiskarjalassa mieleen, vaikka onhan niitä kärpäsiä kaikkialla. Monet muutkin äänet tai tuoksut tuovat muistoja mieleen.

”Metsä kirkkoni olla saa” sanotaan vanhassa laulussa. Useat suomalaiset tuntuvat ajattelevan samoin kuin laulussa. Metsä on monille kuin kirkko, pyhä paikka. Luonto on myös minun kirkkoni. Huomaan luonnossa kulkiessani hiljentyväni Jumalan kasvojen eteen. Luonnossa liikkuessani rukoilen paljon. Ja välillä huomaan hyräileväni jotain virttä tai muuta hengellistä laulua. Jotenkin sitä mieli rauhoittuu rukoilemaan metsän keskellä. Luonto herättää ilon ja kiitosmielen.

Olen iloinen, että asun maalla, jossa luonto on lähellä ja läsnä. Jumala on luonut meille kauniin maailman, meidän täytyy pitää siitä hyvä huoli. Muistetaan huolehtia, että seuraavatkin sukupolvet saavat nauttia luonnon kauneudesta.

Virren 574 sanoin toivotan siunattua kesäaikaa! ”On kaunis synnyinmaamme, maat, metsät, järvet sen. Me Luojan töitä saamme katsella kiittäen. Taas lauhat tuulet soittaa urkuja hongiston ja Herraa luojaa kunnioittaa, hän kaiken luoja on.”

Heli Riittinen, Nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

 

3.6.2021

Sielun- ja puutarhanhoitoa

Kirkon työntekijän kanssa käydyt keskustelut ovat usein sielunhoidollisia. Mitä sielunhoito sitten tarkoittaa? Se on luottamuksellista ja auttavaa keskustelua niistä asioista, jotka painavat mieltä. Kun ihminen saa purkaa elämäänsä jollekin toiselle, aukeaa usein uudenlaisia näkökulmia nähdä asioita. Omien tunteiden sanoittaminen ja niiden jakaminen on tärkeää. Elämässä tulee vastaan vaikeita ja ikäviä asioita, ja niistä selviytyminen voi olla haastavaa. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi menetys, ihmissuhteiden ristiriidat, elämässä jaksaminen tai uskonnolliset kysymykset. Vaikeuksien keskellä apua löytyy seurakunnasta. Sielunhoitotyötä tehdään myös kotikäynneillä. Yksinäisyys vaivaa tänä päivänä monia. Työntekijä voi kotikäynnin yhteydessä laulaa tutun virren tai lukea Raamatusta tekstin. Se lohduttaa monia. Surevien tukeminen ja sururyhmien järjestäminen on osa sielunhoitotyötä. Sururyhmäläiset ovat kertoneet saaneensa apua oman surunsa työstämiseen ryhmästä saadun vertaistuen avulla. Sielunhoidossa haetaan vastauksia ihmisen kokonaisvaltaisiin elämänkysymyksiin, yhdessä ihmetellen ja tutkien. Seurakunnan järjestämä virkistystoiminta, retket ja leiripäivät auttavat myös monia jaksamaan.

Jumala kulkee rinnallamme elämämme matkalla ja kantaa meitä vaikeuksien yli. Hän viestii meille läsnäoloaan monella tapaa ja se tulee esille erityisesti luonnossa. Lenkkipolun varrelta yllättäen löytynyt sydämenmuotoinen kivi voi kirkastaa tietoisuuttamme Jumalan läsnäolosta. Maasta nousevat erilaiset kasvit ja kukat ovat merkki Jumalan luomistyöstä.

Viime aikoina olen tehnyt paljon puutarhahommia. Mietin voiko puutarhan hoitaminen opettaa meille jotain elämästä? ”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.” Sanoo vanha kiinalainen sananlasku. Rehottavan kukkapenkin siistiminen rikkaruohoista voi aluksi tuntua melko mahdottomalta tehtävältä, mutta rauhallisesti ja ajan kanssa kitkien sen voi saada taas uuteen kukoistukseen. Kuokalla ja talikolla on tehtävä töitä.

Puutarhan hoitaminen opettaa meille siis ainakin malttia ja kärsivällisyyttä. Asiat eivät tapahdu vain sormia napsauttamalla. Samalla voi oppia elämään tässä hetkessä ihmetellen ja ihastellen. Hengitellä syvään erilaisia ihania tuoksuja, nauttia väreistä ja äänistä, tuntea tuulen ja auringon iholla. Pienelle lapselle tämä on aivan luontaista, mutta se unohtuu helposti meiltä aikuisilta, jotka elämme kaiken maailman kiireen ja kuohunnan keskellä.

Olemme kaikki osa Jumalan suurta puutarhaa, jossa hän itse toimii puutarhurina. Hän voi virvoittaa sisimpämme ja pitää meistä huolen. Valoa ja lämpöä kesääsi!

Annukka Salmivaara, diakonissa

 

 

6.5.2021

Tyhjä syli

Lauantaina 8.5 vietetään tahattomasti lapsettomien päivää. Kalenterista ei ainakaan vielä löydy kyseistä päivää, mutta Jumalan silmissä olemme kaikki samanarvoisia, olipa meillä lapsia tai ei. Seuraavassa kirjoituksessa nimimerkki Kuunkulkija kertoo, kuinka lapsettomuus on vaikuttanut hänen elämäänsä: Lapsettomuuden tuska on kulkenut mukanani koko aikuisikäni. Sylini olisi valmiina, mutta se on tyhjä. Vuosi, vuoden jälkeen ja vuosikymmenten jälkeen on toivoni alkanut pikkuhiljaa hiipua. Jäänkö sittenkin lapsettomaksi. Asian hyväksyminen on kuitenkin vaikeaa. Olen aina pitänyt lapsista ja kokenut, että lapset tuovat elämään paljon iloa. Pienenä tyttönä leikin nukeilla ja hoivailin niitä. Aikanaan hakeuduin myös ammattiin, jossa sain hoitaa lapsia. Omia lapsia minulle ei vain koskaan ole suotu. Olen itkenyt ja huutanut ikävääni, rukoilut Jumalalta apua.

Ystäväni ja ikätoverini ovat melkein kaikki saaneet lapsia. En kuulu enää joukkoon, koska en ole perheellinen. Olen jotenkin ulkopuolinen. Välillä tunnen kateutta ja katkeruutta katsellessani raskaana olevia naisia tai lastensa kanssa puuhailevia pariskuntia. Oma elämäni tuntuu niin tyhjälle. Jos minulla olisi lapsi, elämälläni olisi merkitys. Lapsettomuus on vaikuttanut myös naiseuteeni. Naisen keho on luotu tuottamaan uutta elämää. Miksi minä en saa kokea tätä suurta ihmettä. Elämä ei ole mennyt niin kuin olin suunnitellut tai halunnut. Harvoin se niin meneekään. Vieraiden ihmisten ajattelemattomat kommentit satuttavat: ”Saako jo onnitella tai milloin teille tulee vauva?” Aina löytyy myös elämäni arvostelijoita. Jotkut moittivat, että olisit vain vaihtanut miestä, kun kumppani ei aikanaan halunnut lapsia. Toiset sanovat, että olisit vain jatkanut lapsettomuushoitoja, vaikka yksin, niin sinulla olisi nyt lapsi. Minulla on aina ollut unelma omasta perheestä. Itse rikkinäisessä perheessä kasvaneena haluaisin, että minun lapsellani olisi molemmat vanhemmat.

Häpeä estää minua puhumasta lapsettomuuden aiheuttamasta surusta. Koen olevani viallinen ja huonompi kuin muut, koska kehoni on pettänyt minut. Tunnen myös epäonnistuneeni omien vanhempieni ja sisarusteni silmissä, kun en pysty jatkamaan sukua. Välillä tunnen olevani todella yksin ja tulevaisuus tuntuu turvattomalta. Minulla ei ole omaa perhettä, joka tukisi ja pitäisi minusta huolta, sitten kun olen vanha ja sairas. Jonkun mielestä on itsekästä ajatella näin, mutta minulle perhe merkitsee yhteisöä, johon kuulua. Ilman sitä ihminen on kuin juureton puu tai kuin höyhen ilmassa, jolla ei ole kiinnekohtaa elämään. Lopulta raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Olin raskaana. Se tuntui ihmeelliseltä, lähes uskomattomalta. Sitä se olikin, koska raskaus päätyi keskenmenoon melko varhaisessa vaiheessa. Toinen raskaus eteni hieman pidemmälle, mutta sitten sikiön sydänääniä ei enää kuulunut ja raskaus piti keskeyttää. Mikä on tämän kaiken kärsimyksen tarkoitus? Enkö ole ansainnut tulla äidiksi? Saanko koskaan vastausta kysymyksiini ja voinko luottaa siihen, että tulevaisuus tuo mukanaan vielä jotain hyvää. Suru on kuin musta suuri möykky, joka painaa sisintäni, vieden kaiken ilon elämästäni. Lapsettomuuden aiheuttamaa surua on raskasta kantaa.

”Unessa minä sinut näin rakas lapseni. Sinulla oli minun silmäni. Oma pienokaiseni. Olen hankkinut sinulle pienen keltaisen villapuvun. Siihen kuuluu myös pieni nuttu ja töppöset. Välillä otan ne kaapista. Painan pehmoisen puvun rintaani vasten ja itken. Minun pieni lapseni. Missä sinä olet? Usein näen sinusta unia. Haluaisin jäädä unen maailmaan sinun luoksesi. Olet niin ihanan suloinen. Lapseni pieni ja hentoinen.”

Nimim. Kuunkulkija

 

18.3.2021

Virvon, varvon 

Kerään kevättalven luontoretkellä koivun oksia, kotona laitan ne vesiastiaan, odotan että ne ehtisivät palmusunnuntaiksi hiirenkorvalehdelle. 

Palmusunnuntai on pääsiäistä edeltävä sunnuntai, joka samalla aloittaa hiljaisen viikon, joskus kuullaan puhuttavan myös virpomissunnuntaista, nimet kertovat perinteistä, jotka liittyvät tähän juhlapäivään. Aikoinaan olikin tapana tuoda pääsiäisviikon alkaessa kotiin pajunoksia. 

Virpominen, tämä palmusunnuntain perinteisiin kuuluva tapa, on vanha ortodoksinen perinne, joka oli Karjalassa myös luterilaisten tapa, nykyään virpominen on levinnyt koko Suomeen, ja itäiset ja läntiset perinteet ovat jo hyvin sekoittuneet. 

Sana virpominen tulee venäjän kielen sanasta verba eli paju, perinteisesti oikea virpomisoksa on kolmihaarainen. Kunkin haaran ajatellaan kuvaavan yhtä Jumalan persoonaa: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, koska kaikki kolme persoonaa ovat yhtä tärkeitä, haarat tuli koristella keskenään samalla tavalla. 

Ortodoksisessa perinteessä oksat viedään siunattavaksi lauantai illan juhlapalveluun, tai jossain toisessa perinteessä koristellut pajun oksat siunataan pyhitetyllä vedellä ennen kuin niillä lähdetään toivottamaan naapureille, sukulaisille ja ystäville terveyttä ja Jumalan siunausta tulevaksi vuodeksi. 

Palkkaa ei enää odotella pääsiäiseen, niin kuin aikaisemmin, vaan suklaamuna tai kolikko kopsahtaa virpojan koppaan saman tien. 

Palmusunnuntaissa ilo ja suru yhtyvät. Silloin muistellaan, miten Jeesus saapui pääsiäisjuhlille Jerusalemiin. Hänet otetaan iloisesti vastan, mutta hänen kärsimisensä ja kuolemansa on jo lähellä. Ihmiset laulavat hänelle, kuninkaalle kuuluvaa Hoosianna-laulua ja koristavat hänen tiensä vaatteilla ja palmunoksilla, osoittaen kunnioitusta tärkeälle vieraalle, kuninkaalle. 

Jeesus kuitenkin eroaa maallisista kuninkaista nöyryydessä ja vaatimattomuudessa. Hän saapui Jerusalemiin vähäpätöisellä aasilla eikä uljaalla hevosella ratsastaen. 

Jeesuksen voima ja valta eivät näkyneet kultana, kimalluksena ja mahtipontisuutena. Jeesus myös kohtasi ja kohteli ihmisiä vertaisinaan ja oli erityisesti heikompien puolella. Hänen kuninkuutensa oli jo täysin erilaista. Jumalan maanpäällinen ilmentymä oli tullut pelastamaan ja palvelemaan ihmisiä. 
 

Virvon, varvon vitsasella 
kosken pajun oksasella. 

Jumala sinua siunatkoon!

 

Hyvää ja aurinkoista kevättä! 

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja

 

1.3.2021

Hiljainen on kylätie 

Olen ajanut jo pitkän matkaa syrjäistä metsätietä ja minusta alkaa tuntua, että tämä tie ei taida loppua koskaan. Lopulta navigaattori näyttää, että paikka, jonne olen menossa, on 500 m päässä. Ajan vanhan talon pihaan. Talon pihapiiri näyttää siltä kuin talossa ei asuttaisi. Kävelen talon ovelle ja astun sisään. Tuvan lämpö tulee vastaan. Pienessä leivinuunissa palaa tuli. Vanhus istuu keinutuolissa ja katsoo tarkasti tulijaa. Tervehdin ja esittelen itseni. Olemme aiemmin sopineet tulostani puhelimessa. Vanhus, jota tulin tapaamaan on yksinäinen. Mies on kuollut joitakin vuosia sitten ja lapset perheineen asuvat kaukana. Koti syrjäkylällä on hänelle rakas, mutta enää ei ole lähellä ketään naapureitakaan, jotka pitäisivät säännöllisesti yhteyttä. Keskustelemme ihan tavallisista asioista ja huomaamattamme pari tuntia on kulunut. Sovimme uuden tapaamisajan viikon päähän. Vanhus kiittelee kyynelsilmin, että tulin käymään. Mietin, miten tärkeää meille jokaiselle on tulla kuulluksi ja nähdyksi, ja että joku on aidosti kiinnostunut siitä, miten minulla menee.  

Seurakunnantyöntekijän kanssa ei välttämättä tarvitse puhua hengellisistä asioista. Ihminen voi itse määritellä sen mistä, milloinkin haluaa puhua. Joillekin on tärkeää puhua sairauksistaan, toiset haluavat jakaa huoliaan ja kaipuutaan rakkaiden ihmisten suhteen. Joidenkin kanssa puhumme ihan arkipäiväisistä asioista, vaikka säästä. Tuntuu hienolta huomata olevansa sen luottamuksen arvoinen, että ihminen voi jakaa kanssani myös elämän kipeimpiä kokemuksia. Tällaiset keskustelun aiheet liittyvät usein kuolemaan ja yksinäisyyteen. Diakoniatyöntekijä kuuntelee ja voi auttaa selvittämään asioita, kulkien rinnallasi, myötäeläen. 

Pääsiäinen, kristittyjen suuri juhla lähestyy. Niin kuin Jeesus kantoi ristinpuuta ylös Golgatalle niin hän voi kantaa myös sinun surusi ja pettymyksesi. Et ole yksin. Hänen kauttaan meille annetaan armo ja syntien anteeksiantamus. Jumalan poika tuli maailmaan jakamaan kanssamme elämän murheet ja kärsimyksen. Voit aina rukoilla elämääsi apua Jumalalta. 

Annukka Salmivaara, diakonissa 

 

18.2.2021

Ehtoollisella

Viime sunnuntain aihe kirkkovuodessa oli elämän leipä. Raamatussa Jeesus kutsuu itseään elämän leiväksi ja tämän sunnuntain teema on vähän samansuuntainen kiirastorstain kanssa, jolloin Jeesus asetti ehtoollisen. Raamatussa Jeesus sanoo, ettei ihminen elä vain leivästä vaan että tarvitsemme myös hengellistä ravintoa. Hengellistä ravintoa meidän on mahdollista saada esimerkiksi ehtoollisella.

Rippikoulussa nuorten kanssa käymme läpi mikä ehtoollinen on ja konfirmaation jälkeen nuoret saavat oikeuden käydä ehtoollisella itsenäisesti. Tämä siis on melko selkeää eli kun sinut on kastettu ja konfirmoitu, niin sinulla on oikeus käydä ehtoollisella. Kuitenkin melko vieras asia monille on, voiko lapsen tuoda ehtoolliselle. Lapset ovat aina tervetulleita alttarin ääreen siinä missä aikuisetkin. Jos lapsi on kastettu ja hänelle on selitetty ehtoollisen merkitys, voi myös lapsi saada ehtoollisen vanhemman seurassa. Jos lapsi ei halua ehtoollista tai ei vielä ymmärrä mikä ehtoollinen on, voi pappi siunata hänet alttarilla.

Itse muistan vielä hyvin ensimmäisen kerran, kun pääsin käymään ehtoollisella. Olimme vanhempieni kummilapsen konfirmaatio juhlassa eli olin noin 9-vuotias ja kirkossa sitten kysyin, että voisinko minäkin päästä ehtoolliselle. En nyt niin kovin tarkkaan muista miten minulle oli ehtoollisen merkitys selitetty, mutta sillä hetkellä tuntui vain tärkeältä päästä ehtoolliselle. Kaikki sujui hyvin, mutta pienenä yllätyksenä tuli mille viini maistui ja näin ollen seuraavan kerran ehtoollista nautin omassa konfirmaatio juhlassani ja silloin olivat eucaleptys-karkit odottamassa penkissä. Kuitenkin noissa hetkissä olen kokenut jotain pyhää, ja ne ovat olleet minulle merkityksellisiä hetkiä.

Nykyisin myös iloitsen siitä, että saan olla välillä myös jakamassa ehtoollista. Koen sen tärkeänä tehtävänä. Jos tämä koronatilanne ei olisi pahentunut, olisi seurakunnassa ollut kaikille avoin koulutus ehtoollisavustajaksi eli papin parina on mahdollista päästä jakamaan ehtoollista. Tilanteen rauhoittuessa yritämme uudelleen järjestää tuon koulutuksen, joten jos haluaisit päästä ehtoollisen jakajaksi, niin tule ihmeessä mukaan koulutukseen.

Toivotaan, että pian pääsemme taas normaaliin aikaan ja käymään mm. ehtoollisella ilman koronaan liittyviä rajoituksia. Voimia teille kaikille tähän aikaan ja siunattua kevään odotusta.

Taava Kousa, Nuorisotyönohjaaja, Mäntyharjun seurakunta

 

12.2.2021

Sinapinsiemen

Hartauskirjoitusta miettiessäni ajattelin, että mikä minä olen mitään kirjoittamaan. Mitä sanottavaa minulla on, kun viime aikoina olen ihmetellyt Jumalaa itsekin. Olen epäillyt, että kuuleeko Jumala rukoukset. Kun välillä tuntuu, että Jumala nukkuu ja antaa meidän olla omissa oloissaan.

Tuntuu, että viime aikoina olen kaikista epäilyksistäni huolimatta rukoillut paljon. Tämä epävarmuuden aika on saanut minut rukoilemaan. Olen tahtonut viedä Jumalan eteen lähimmäiseni, kummilapseni, perheeni. Olen pyytänyt, olen kiittänyt. Olen myös kiukutellut Jumalalle, miksi tämä korona aina vain tuntuu jatkuvan. Rukous on ollut tapa pitää yhteyttä Jumalaan, hoitaa uskoa, kun muutakaan en ole osannut.  

Välillä kuitenkin tuntuu, etten osaa edes rukoilla. Ei minulla ole hienoja sanoja, joilla rukoilen. Rukous katkeilee, ajatus harhailee niin kovin helposti. Uskoa on vähän, tuntuu etten ole riittävä edes uskossani. Tämä epävarmuus ja kipuilu uskon äärellä muistuttaa minua kuitenkin siitä, että ei uskossa tarvitse olla valmis, ei uskon tarvitse olla vahva. Toki niitäkin tarvitaan, jotka horjumatta luottaa Jumalaan. Mutta olihan se Tuomaskin opetuslapsi, vaikka epäileväinen olikin. Eivätkä ne muutkaan opetuslapset aina uskossaan vahvoja olleet.

Epävarmoina hetkinäni koitan muistaa, että sinapinsiemenen verran uskoa riittää. Ja sinapinsiemen, se on pieni. Mutta se riittää. Ei sinapinsiemeneen mahdu paljoa, mutta sen avulla saa voimaa elämään. Sen avulla elämässä on kuitenkin syvempi merkitys. Sinapinsiemenen verran uskoa riittää siihen, että vaikeina hetkinä voi rukoilla, ja helppoina ja hyvinä hetkinä voi kiittää. Vähän riittää.

Ja jos sinä mietit, osaatko rukoilla, niin laitan tähän loppuun lohduttavat laulun sanat, jotka on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen.  Älä turhaan luule, ettet osaa rukoilla. Rukoukseen ei tarvitakaan paljon sanoja. Taivaan Isä kuulee pienen huokauksenkin. Tarpeesi Hän tietää sinuakin paremmin.”

Heli Riittinen, Nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta

 

4.2.2021

Lauluja raamatusta

Psalmit vanhasta testamentista tunnetaan erityisenä raamatun virsikirjana, mutta lauluja raamatussa on muuallakin. Niistä muista käytetään paikoin nimitystä ”canticum” (laulu). Ja onhan raamatussa muun muassa toinenkin tunnettu runollinen kirja, Laulujen laulu, jonka nimi aikaisemmissa käännöksissä oli Korkea veisu. 

Tunnetuimmat canticumit, laulut, ovat kuitenkin Marian kiitosvirsi (Magnificat), Sakariaan kiitoslaulu (Benedictus) ja Simeonin kiitoslaulu (Nunc dimittis). Kaikki kolme ovat mukailluin runotekstein mukana myös tämän päivän suomalaisessa virsikirjassa. 

Ensi sunnuntaita kutsutaan kynttilänpäiväksi. Nimitys viittaa keskiaikaiseen tapaan, jolloin kyseisenä sunnuntaina vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Mutta sen lisäksi kynttilä on myös jumalallisen, taivaallisen kirkkauden vertauskuva. 

Kynttilänpäivän evankeliumitekstissä Simeon-vanhus saa temppeliin mieluisen vieraan, Jeesus-lapsen. Siunatessaan lasta vanha Simeon puhkeaa riemuissaan kiitosvirteen – vielä vanhoilla päivillään, ennen kuolemaansa, hän saa nähdä Jumalan antaman pelastuksen, valon, jonka Hän on antanut loistaa kansalleen Israelille. 

Simeonin vuodatus ”nyt minä voin rauhassa lähteä” sisältyy kahden kynttilänpäivän virren lisäksi myös liiteosassa kompletorioon, eli rukoushetkeen päivän päättyessä. Erityisen viehättävästi Jeesus-lapsi, Simeon-vanhus, kynttilät ja myös vasta vietetty joulu linkittyvät toisiinsa virressä 49, ”Nyt Herra, rauhaan mennä saan.” 

Joulun ja kynttilänpäivän yhdistää siinä toisiinsa myös Armas Maasalon kaunis jouluvirren sävelmä ”Me lapset pienet riennämme” (virsi 32). Lapset, kynttilät, joulun lapsi itse ja mielikuva vanhasta, parrakkaasta ja lempeästä vaarista. Siinä on jotain kovasti tuttua? Paitsi että parrakas vanhus on todellisuudessakin täällä maan päällä elänyt ihminen, Simeon. 

Tulevana sunnuntaina voit avata kotikirkon streamattuun jumalanpalvelukseen kotona osallistuessasi virsikirjan virren 49 kohdalta ja yhtyä Simeonin kiitoslauluun:

”Nyt, Herra, rauhaan mennä saan.
Lupaus täyttyi aikanaan,
kun vihdoin palvelijasi
sai nähdä pelastuksesi.”

Eero Kantola
Mäntyharjun kanttori

 

14.1.2021

Kasteen lahja

Onko sinulla tallessa kastelahja? Minulla on se perinteinen kummilusikka. Näyttää siltä, että se on ollut aikanaan ahkerassa käytössä. Pitkään se oli kahtena kappaleena, kunnes korjautin sen.

Kastelahjaa tärkeämpi on kuitenkin kasteen lahja. Se kestää läpi elämän. Sitä ei tarvitse korjata. Parasta, mitä minulle on tapahtunut syntymäni jälkeen, on kaste. Usko on horjunut, mutta kaste on kantanut.

Jeesuksen Johannes Kastajalta saama kaste oli ensimmäinen kristillinen kaste, koska siinä oli mukana Pyhä Henki. Jeesuksen päälle kyyhkysen muodossa laskeutunut Henki oli todistus siitä, että kasteessa saadaan Pyhä Henki.

Kaste perustuu Jeesuksen lähetyskyyn, jossa hän käskee kastaa ja opettaa, sekä lupaa olla kanssamme kaikkina päivinä. Kaste on kastamista vedellä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kasteen elementit ovat kolmiyhteisen Jumalan nimi ja vesi.

Kastaminen kolmiyhteisen Jumalan nimeen merkitsee Jumalan lapseksi ottamista, pelastusta synnin, kuoleman ja Paholaisen vallasta, syntien anteeksiantamista ja seurakunnan jäseneksi liittämistä. Nämä sisältyvät kasteen lahjaan.

Kasteen lahja otetaan vastaan uskomalla siihen Jumalaan, jonka nimeen on kastettu. Pyhä Henki antaa uskon siemenen kasteessa. Usko voi kasvaa ja vahvistua, jos se saa ravinnokseen Jumalan sanaa ja ehtoollista. Uskon suotuisa kasvuympäristö on toiset uskovat, seurakunta. Kastettu, joka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi ja hänellä on toivo ikuisesta elämästä.

Kaste on kokonaan lahja, jota ei voi ansaita. Siihen liittyy kuitenkin myös velvoite. Jeesus käski myös opettaa, miten kastetun tulee elää. Hänen tulee yrittää elää 10 käskyn mukaisesti; rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä; turvautua Jumalaan, puhua hänelle rukouksessa, kuunnella hänen sanaansa Raamatusta ja kohdella lähimmäistä, niin kuin toivoisi itseä kohdeltavan. Kun emme täytä käskyjen vaatimusta, saamme turvautua kasteessa saatuun anteeksiantamuksen lahjaan pyytämällä ja antamalla anteeksi.

Kastetoimituksen aikana vauva usein itkee. Usein on käynyt myös niin, että itku loppuu kasteen tai siunaamisen jälkeen. Suositun kastevirren 499 sanoin: ”Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.”

Seppo Kettunen, Pertunmaan kappeliseurakunnan vs. kappalainen