Viikon Sana on Mäntyharjun seurakunnan työntekijän kirjoittama hartausteksti Pitäjänuutisissa

2019

 

17.10.2019

JUMALAN VARJELUS JA JOHDATUS

Tuon otsikon alla on virsikirjassa sarja virsiä, joiden sanoituksissa kerrotaan, että Jumala on vahva turva ihmiselle. Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat, ympärillä tapahtuu pelottavia asioita, voi kristitty huoletta kiinnittää turvansa Jumalaan.

Maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka pysäyttävät ja saavat huolestumaan. Ilmaston muutos ei huoleta pelkästään aikuisia, vaan myös nuoria, jotka pelon sekaisin tuntein miettivät omaa tulevaisuuttaan. Millainen on maailma silloin, kun nuoret ovat aikuisia tai vanhuksia? Ovatko jäävuoret sulaneet, millaiset sääolot riepottavat maailmaa, onko enää talvella lunta talvilajien harrastamista varten? Uutisoidaanko ilmastonmuutoksesta jo liikaa, kasvaako ilmastoahdistus liian suureksi paineeksi nuorten elämässä?

Uutiset maailmalta saavat murehtimaan sotaolojen keskellä elävien ihmisten kohtaloita. Mitä kaikkea kurdiparat joutuvat kohtaamaan Turkin hyökkäyksen seurauksena? Miten pahalta tuntuu ajatella perheiden menetyksiä ja lasten kärsimyksiä sodan keskellä.

Entä miten täällä kotimaassa voisimme taata vanhuksille riittävän hoidon ja tarvittavat hoitoresurssit. Miten voisimme nähdä vanhuuden arvokkaana ja tärkeänä elämänvaiheena sen sijaan, että mietimme niitä kulueriä, joita vanhukset yhteiskunnassa aiheuttavat.

Erilaisten huolien alle paistaa virren sanoista toisenlainen todellisuus, Jumalan johdatus ja siunaus.

Virren 397 ”Kun on turva Jumalassa” sanoissa kerrotaan, että Jumalaan turvaaminen on kuin tähti taivaalla. Tähti loistaa kirkkaasti pimeänä yönä. Tähti myös johdatti kerran itämaan tietäjät pienen vapahtajan luo. Tähti on ikuinen valon lähde pimeässä.

Virressä 396 lauletaan: ”Kun päivä pilvinen tien pimentää, kun synkkä, raskas yö usein yllättää, niin katseen kaipaavan taivaalle kohotan. Käyn aina, Herrani kohti sinua.”

Murheellinen mieli on huolien ja synkkien ajatusten täyttämä. Maailma on täynnä aiheita murehtimiseen. Jumala sallii meille vaikeita ajanjaksoja omassa elämässä. Miten murheen keskellä voisin nostaa katseeni kohti taivasta ja lupausten antajaa. Kiinalainen sananlasku sanoo: ”Et voi estää murheen lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi”.

Jumala hoitaa lastaan. Hän pitää edelleen käsissään elämäni lankoja ja on Kaikkivaltias. Päästäni ei putoa yksikään hius ilman että hän sen sallii. Virren 397 sanoja mukaillen: Jumala on ostanut meidät kuolemasta elämään ja hänen käsistä ei mikään riistä meitä irti. Jos murhe kohtaa meidät, niin murheidenkin alla Herra johtaa ja ohjaa. Hän lohduttaa sanallaan ja antaa uuden voiman uupuneille. Käyköön elämässä myöten taikka vastaan, ei Jumala hylkää lastaan. Hän ohjaa kaikki elämämme vaiheet meidän parhaaksemme.

Siunattua syksyn jatkoa sinulle!

Sarianne Volanen, diakoni


3.10.2019

KULTAINEN SÄÄNTÖ

Otan käsiini valokuva-albumin ja alan selailemaan sitä. Albumista löytyy muistoja vuosien varrelta, jotain matkakuvia, kuvia lemmikkieläimistä, serkun häistä kuvia, vanhoja luokkakuvia ja ammattiin valmistujaiskuvia sekä kuvia sukutapaamisesta. Myös kavereista löytyy kuvia. Toista samanlaista albumia ei löydy mistään, eikä kukaan muu katso tätä albumia samanlaisilla muistoilla ja ajatuksilla kuin minä. Se on ainutlaatuinen juuri minulle, se on pala minun elämääni. Valokuvien kautta voi tehdä aikamatkan menneisyyteen. Jotkin kuvat voivat tuoda mieliin haikeutta tai surua, toiset kuvat iloa ja riemua. Ne kaikki kuuluvat elämään, jota jokainen elää omien arvojensa mukaan. Se mitä ne kenellekin ovat, ovat jokaisen omia asioita ja valintoja.

Raamatusta löytyy lähimmäisenrakkauteen kannustava sääntö, kultainen sääntö, jota moni noudattaa vaikka ei tunnustautuisikaan minkään uskonnon edustajaksi. Tällä kultaiselle säännöllä pääsee kyllä pitkälle. Jos et millään muista mikä se on, niin kultaisella säännöllä tarkoitetaan Vuorisaarnassa olevaa Jeesuksen opetusta: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt.7:12).

Palataan takaisin kuva-albumiini, albumin ensimmäiset kuvat ovat 1990-luvun lopulta Virosta, Pärnusta. Siihen aikaan Viroa rakennettiin kovalla tohinalla ja moni maa auttoi mm. rakennusten kunnostamisessa. Paikka jossa kävimme ensimmäisenä päivänä, oli kotitalousoppilaitos. Se mihin itse olin tottunut omassa opin ahjossani, oli paljon kehittyneempää ja pidin heidän oppilaitostaan erittäin alkeellisena, mutta heille se oli todellinen ylpeyden aihe. Muistan miten oppilaitoksen rehtori kertoi ylpeänä juuri remontoidussa tilassa heidän saamastaan avusta ja miten kaikki alkoi olemaan hyvällä mallilla. Heillä oli ystävyyskoulu Norjassa, jonka kautta oli tullut ihmisiä remontoimaan heidän erittäin huono kuntoista koulurakennustaan ja miten siistiä työtä he olivatkaan tehneet. Siinä on todellakin ollut lähimmäisenrakkautta auttaa ventovieraita vieraassa maassa. Vastaavaa lähimmäisenrakkauttahan on aikoinaan koettu myös suomessa sodan jälkeen, kun on tullut apua muista maista.

Nykyään meillä täällä Suomessa menee sen verran hyvin, että meillä on myös mahdollisuus auttaa muita, laittaa hyvä kiertoon. Toivottavasti myös joltakin muultakin löytyisi albumistaan, elämänsä muistoista kuva vaikkapa tästä oppilaitoksesta ja toisi hänelle mieleen auttamisen, lähimmäisenrakkauden.

Suvi Uotinen, lastenohjaaja


26.9.2019

SUOJELUSENKELI

Eräänä tavallisena arkipäivänä Martta näki enkelin. Oikean enkelin. Ei sitä kuvaenkeliä, joka on taulussa seinällä, ehkä sängyn vieressä ja joka varjelee pientä poikaa ja tyttöä sillalla. 

Eikä sitä kiiltokuvaenkeliä, joka jouluna ripustetaan joulukuuseen.  Ei, ei…vaan ihan oikean enkelin.

Enkeli oli varmasti nähnyt Martan jo silloin, kun hän oli ihan pieni, kulkenut hänen kanssaan ja varjellut häntä joka askeleella.

Mutta nyt tämä vallaton viisivuotias Martta näki enkelin, hän pyysi myös äitiä ja isää katsomaan enkeliä, vanhemmat nojasivat yhdessä Martan kanssa sohvan selkänojaan ja tuijottivat hämärtyvälle taivaalle. Hei…siellä se lentää punainen mekkopäällä, huudahti Martta, se on ihana ja kirkas ja lempeä ja vahva, tyttö selosti innoissaan vanhemmille. Siipiä Martta ei oikein kunnolla nähnyt, mutta ei sillä väliä. Ei kukaan kaikkea näe, mitä on, esimerkiksi enkelin siipiä. Mutta ilman siipiäkin Martta tunsi enkelin enkeliksi. Vanhemmille tuli tuosta Martan näkemästä enkelistä niin turvallinen, hyvä ja onnellinen olo. Äidin silmäkulmaan taisi nousta kyynel, kun hän alkoi hyräilemään tuttua enkelilaulua ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…”   

Tulevana sunnuntaina vietetään Mikkelinpäivää, joka on enkeli Mikaelin mukaan nimetty enkelien ja lasten juhlapyhä.  

Myös me ihmiset voimme olla toisillemme arkienkeleitä, hyväntekijöitä arjen keskellä, meistä jokainen voi tehdä hyvää toiselle. Oletko joskus joutunut vaikeisiin tai pelottaviin tilanteisiin, jolloin kaipasit tukea, oliko vierelläsi silloin joku rohkaisemassa, tai kuulitko kannustavia sanoja, jotka auttoivat silloin eteenpäin. Tai sitten sinä olet voinut olla juuri se auttaja, joka on antanut kannustusta, ollut vierellä kulkijana – arkienkelinä.

”Jeesus hiljaa rukoilemme; siunaa meitäkin. Anna meidän suojaksemme siipi enkelin. Anna meidän suojaksemme siipi enkelin” (Ihmeellinen syli).

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja 


19.9.2019

KIITOLLISUUS

Sunnuntain aiheena on kiitollisuus. Kun lähdin miettimään hartauskirjoitustani, mietin mistä minä olen kiitollinen. Listasta tuli pitkä. On paljon asioita, pieniä ja suuria, joista voin olla kiitollinen. Minulla on hyvä elämä, työ, perhe, mukava koti, olen onnellinen. Olen kiitollinen puolisosta ja hänen mukanaan tulleesta suvusta. Kiitollinen voin olla myös pienistä asioista, kuten siitä, että löydän metsästä kantarelleja, saan juoda hyvää kahvia tai siitä, että kissa kömpii viereeni nukkumaan.

Kiitollisuus on asia, jota ajoittain kannattaa miettiä. Tiedän, että toisilla on tapana pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Kaupoissa jopa myydään valmiita kiitollisuuspäiväkirjoja.  Erään myytävänä olevan kirjan ohjeessa sanotaan seuraavalla tavalla: ”Jokainen päivä on täynnä asioita, joista kannattaa olla kiitollinen. Pieniä onnen hetkiä, rakkaita ystäviä, onnekkaita sattumia, hienoja kohtaamisia. Lukemattomia syitä kiitollisuuteen, pieniä ja suuria. Arjen pyörityksessä ne aivan liian helposti unohtuvat ja tuntuvat itsestään selviltä.
Pysähdy hetkeksi ja mieti, miksi juuri tänään kannattaa olla kiitollinen. Huomaat, että sinun on vähitellen yhä helpompi nähdä elämän valoisat puolet ja olla onnellinen. Pienet kiitollisuuden hetket ovat askelmerkkejä matkalla kohti onnellisempaa elämää!”

On melko suuret ajatukset tuossa kiitollisuuspäiväkirjassa. Mutta ehkä siinä on totuuden siemen? Kun asioita alkaa miettimään, saattaa huomata paljon syitä olla kiitollinen. Kiitollisuus lisääntyy käytettäessä.

Mistä asioista sinä olet kiitollinen? Onko sinun helppo huomata kiitollisuuden aiheita elämässäsi, lähelläsi? Osaatko löytää kiitollisuuden aiheista arkisista asioita, tavallisesta elämästä?

Kiitollisuuteen ei voi kuitenkaan itseään pakottaa. Kiitollisuus tarvitsee syyn. Mutta syy kiitollisuuteen voi olla pieni. Välillä on kuitenkin vaikea olla kiitollinen, tuntuu, että elämä on yhtä sumua ja pimeyttä. Voiko silloin löytää syitä kiitollisuuteen? Ajattelen, että voi, vaikka se ei helppoa olekaan. Silloin kiitollisuuden aiheet saattavat olla vain pienempiä. Kiitollisuutta miettiessä helposti huomaa, etteivät asiat olekaan aivan huonosti. Vaikka välillä siltä voikin tuntua. Toki tiedän, että silloin kun on kaikkein syvimmässä kuopassa, pimeyden keskellä, on vaikeaa löytää kiitollisuuden aiheita elämäänsä. Mutta kaiken ei tarvitse olla suurta. Pienikin riittää. Jospa se pienen pieni kiitollisuuden aihe, jonka huomaa, tuokin mukanaan lisää hyvää. Jospa se pieni kiitollisuuden liekki valaiseekin elämääsi, niin, ettet olekaan enää kokonaan pimeydessä?

Synonyymisanakirja määrittelee kiitollinen sanan synonyymeiksi seuraavat asiat: Hyvillään oleva, hyvillään, iloinen, mielissään oleva, mielissään. Helpottaako se asian miettimistä? Onko kiitollisuus niin iso sana, ettei sitä uskalla miettiä?

Rukoillessa on myös helppo tuoda Jumalalle kiitollisuuden aiheita. Kiitoksen aiheiden tuominen rukouksessa Jumalalle saa asiat näkyviksi. Kiittäen rukoileminen antaa kiitoksen Jumalalle, elämämme suurelle kapellimestarille. Kiitollisuus rukouksessa saa itsensäkin huomaamaan hyvän, jota elämäänsä on saanut. Uskoisin myös, että Jumala mielellään kuulee asioista joista sinä olet kiitollinen. Kiittäen siis rukoilkaamme.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


13.9.2019

SINÄKIN RIITÄT

Olen pohdiskellut kesän aikana paljon ihmisen riittämättömyyden tunnetta. Teenkö riittävästi oman elämäni eteen, työn, perheen ja harrastusten yhdistäminen on välillä ollut haastavaa. En varmasti ole ainoa joka ajattelee tällä tavalla. Toivon että olisin riittävän hyvä työtoveri, riittävän hyvä äiti, pitäisin itsestäni riittävästi huolta ja tämä kaikki täytyisi ehtiä toteuttaa kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, joista kahdeksan pyrin käyttämään lepäämiseen.

Kysyin Jumalalta rippileirillä kesällä riitänkö minä tällaisena ja löysin leirin aikana niin monta puhuttelevaa musiikki kappaletta helmihartauksiini, että totesin asian olevan melko selvä. Minä kyllä riitän juuri sellaisena jona Jumala on minut luonut. Hän näkee minun Sieluuni ja muovaa minua joka päivä. Häneen armossaan minä saan kasvaa ja kipuilla. Sinäkin riität, juuri tuollaisena, Jumalan silmissä kauniina ihmisenä. Ole rohkea, uskalla uskoa unelmiin ja luota itseesi. Sillä juuri sinä olet arvokas.

Olen saanut kulkea taas kappaleen matkaani seurakunnan nuorisotyössä, ja on aika nostaa purjeet kohti uusia tuuli. Saa nähdä minne tuuli purjeet kuljettaa, mutta uskon että Jumalalla on hyvä suunnitelma.

’Yhdessä koimme pienen hetken elämää, Jumalan rakkaus sydämiä lämmittää. Hetki haihtuva on, mutta muuttumaton Jeesus Kristus aina vierellemme jää’ (lainaus kappaleesta Ylitse Merten).

Anne-Maria Lustig, vs. nuorisotyöntekijä


HYVÄ ELÄMÄ

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja arvioimaan omaa elämää. Elänkö sellaista elämää kuin oikeasti haluan, tai kuinka Jumala haluaisi että eläisin. Itsetutkiskelun avulla voi selkeytyä mitä haluaa elämältä ja mikä tekee onnelliseksi. Hyvä itsetuntemus auttaa meitä myös ymmärtämään paremmin toisiamme. Opiskellessani diakonia-ammattikorkeakoulussa, saimme tehtäväksi kirjoittaa oman elämäntarinamme. Aluksi ajattelin, että onpas tehtävä ja että miksi tällaista pitää tehdä. Mutta tuota tekstiä kirjoittaessani, minun oli käytävä läpi kaikki elämäni vaiheet. Samalla ymmärsin sen miten kaikki tapahtumat elämässäni ovat vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli juuri sellainen kuin olen. Ei ole olemassa muita samanlaisia kuin minä. Olemme kaikki ainutkertaisia omia yksilöitä. Omat juuremme, vanhempiemme lapsuus ja heidän vanhempiensa historia, kaikki nivoutuvat yhteen.

Omaa elämää tarkastellessa joutuu läpikäymään myös niitä kaikista kipeimpiä asioita, jotka haluaisi mielellään unohtaa. Ne kipeätkin muistot kulkevat kuitenkin mukanamme mielemme sopukoissa ja vaikuttavat alitajuntaisesti elämäämme. Siksi on tärkeää tiedostaa menneisyydessä tapahtuneet asiat, jotka vaikuttavat nykyiseen käyttäytymiseemme. Vain tiedostamalla ne voimme pyrkiä irtautumaan negatiivisista käytösmalleista.

Itse olen kokenut saaneeni uskosta voimaa elämäni vaikeina aikoina ja tuntenut että Jumala johdattaa minua. Kaikista asioista avoimesti puhuminen omien perheenjäsenten kanssa on myös helpottanut asioiden läpikäymistä. Elämän tarkoitusta miettiessä, huomaan että monien asioiden ja tapahtuminen tarkoituksen ymmärtää vasta ajan myötä, muistellessaan elämäänsä taaksepäin.

Vanhoissa ihmisissä on elämän viisaus. He ovat eläneet täällä ennen meitä, kokeneet ja nähneet kaikenlaista, joten heidän historiansa voi opettaa meille paljon. Kunnioitus vanhuksia kohtaan on nyky-yhteiskunnassa koko ajan menossa huonompaan suuntaan. Miksi ihannoimme ihmisiä, jotka ovat mahdollisimman aikaansaavia ja nopeita? Ihmiset kulutetaan työelämässä loppuun. Elämän rajallisuus huomataan usein vasta silloin, kun joku läheinen ihminen menehtyy tai oma terveys ei ole tasapainossa. Jokainen päivä on meille lahjaksi annettu, joten käytäthän aikasi viisaasti. ”Vuosien jälkeen tiedän: kaikki se tarpeen on, valon ja varjojen leikki, kaipaus sanaton. Vuosien jälkeen huomaan: ei ole kauniimpaa kuin kipu yhdessä kantaa, elää ja rakastaa. ”(Anna-Mari Kaskinen).

Annukka Salmivaara, diakonissa


8.8.2019

URKUJEN ÄÄRELLÄ

Vieläkö muistat? Mäntyharjun vanhat urut purettiin joulun jälkeen 2007.Urut ovat vakiintuneet läntisen kristillisen kirkon soittimeksi, mutta aina ei ole ollut näin. Jo 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Ktesibios kehitti Hydraulos -nimisen soittimen, jossa yhdistyivät vesi ja ilmalla soivat pillit. Nämä ns. vesiurut, urkujen esi-isä, olivat suosittu soitin antiikin Kreikassa, sekä Rooman valtakunnan seremonioissa ja amfiteattereissa. 

Kansainvaellusaikana urkukulttuuri säilyi Bysantissa. Lopulta vuonna 757 Bysantin keisari Konstantinus V lahjoitti urut frankkikuningas Pipin Pienelle, näin instrumentti palasi länteen. 

Urkuja sanotaan soitinten kuninkaaksi – yhden soittajan voimin on mahdollista luoda sävelmaailma, jota voi verrata lähinnä sinfoniaorkesteriin. Sävyjä löytyy kauniista ja hiljaisesta aina kirkot ja konserttisalit täyttävään pauhuun asti. Siksi ensimmäisiä urkuja alettiin rakentaa liturgiseen käyttöön 900 -luvulla, mutta vasta 1300 -luvulla urut yleistyvät Euroopan suurkaupungeissa ja alkoivat levitä laajempaan käyttöön. Muutos oli hidasta, koska monet tuon ajan kirkkoisät katsoivat että vain laulamisen olevan sopivaa jumalanpalveluksissa. 

Renessanssiaikana urut kehittyivät huimasti. Yhden sijaan pillistö jaettiin useisiin pillistöihin, pääpillistö, yläpillistö, selkäpillistö, pillistöjen sijainnin mukaan. Esimerkiksi Mäntyharjun kirkon uruissa on tällä hetkellä pääpillistö ja yläpillistö, sekä jalkion pillistö. Kaikille pillistöille on aina soittajalle oma koskettimistonsa, Mäntyharjulla siis kaksi sormiota ja jalkio. Suurimmissa uruissa maailmalla voi olla viisikin sormiota. 

Urkujen sointi-ihanne on eri aikoina muuttunut oman aikansa orkesterisointia, sekä säveltäjien ja urkureiden ihanteita vastaavalla tavalla. Barokkiurkujen sointi on ”solakka” ja täydellinen voimakkaita karäktaarejä sisältävän barokkimusiikin tulkintaan. Romantiikan ajan uruissa pyrittiin sinfonisuuteen, jäljittelemään pehmeän voimallista orkesteria. 

1900-luvulla tavoiteltiin uutta modernia urkutyyppiä, tehtiin kokeiluita pneumaattisella ja sähköisellä koneistolla, sekä muokattiin vanhoja soittimia sen mukaisesti. Tyypillistä oli myös eri aikakausien urkujen yhdistäminen ”kompromissiuruiksi.” 

Tällä vuosituhannella ja 1900-luvun loppupuolella on tapahtunut paluu vanhaan. Uudet urut ovat mekaanisia ja yleensä ne tehdään selkeästi jonkin urkujen ”kulta-ajan” rakennusperinteen mukaan, puhutaan barokki- tai romanttisen tyylin uruista. Monille on ollut yllätys, että vaikkapa tyylipuhtaalla romanttisen tyylin soittimella myös barokkimusiikki soi paremmin kuin ns. kompromissiuruilla. Tämä johtunee siitä, että tyylipuhtaalla soittimella on ”sielu,” jonka urkuri aistii ja saa soittimen luonteesta paremmin kiinni. 

Myöhemmin kanttorin seuraavalla kirjoitusvuorolla lisää urkuasiaa! 

(kuvassa Mäntyharjun kirkon vanhat urut, jotka purettiin joulun jälkeen 2007)

Eero Kantola, Mäntyharjun kanttori


 

25.7.19

HERRAN PALVELUKSESSA

Viime sunnuntaina oli Apostolien päivä, jonka aiheena oli Herran palveluksessa. Evankeliumitekstit kertovat siitä, miten Jeesus kutsui ihan tavallisia ihmisiä opetuslapsikseen, joita kutsutaan apostoleiksi.

Jumalan palveleminen ei ole kuitenkaan vain apostolien tai pappien, vaan kaikkien tehtävä. Kasteessa jokainen on kutsuttu Jeesuksen opetuslapseksi, palvelemaan Jumalaa.

Miten Jumalaa voi palvella? Apostoli Paavali neuvoo Room. 12:1: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” Jumala on antanut lahjaksi elämän ja kaiken siihen liittyvän hyvän. Hän on myös lähettänyt pelastajaksi Jeesuksen kaikesta pahasta. Siksi meidän tulisi antaa Jumalan käyttöön koko elämä, oli sitten tehtävämme mikä tahansa. Koko elämän tulisi olla Jumalan palvelemista.

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Ensiksi sitä, että meidän tulisi tehdä työmme mahdollisimman hyvin. Elämämme on riippuvainen monien ihmisten työstä. Ajatellaanpa vaikka sähköä. Kuinka monen ihmisen työn se vaatiikaan, että meillä on sähköt. Elämä kävisi mahdottomaksi, elleivät eri alojen ihmiset hoitaisi omaa työtään kunnolla. Olemme riippuvaisia toistemme työpanoksesta. Lutherin mukaan kaikki työ on Jumalan silmissä yhtä arvokasta.

Toinen näkökulma elämän uhriksi antamiseen ja Jumalan palvelemiseen löytyy Hepr. 13:15-16. Sen mukaan Jumalalle mieluisia uhreja ovat Jumalan kiittäminen, sekä hyvän tekeminen ja omastaan antaminen lähimmäisille. Voimme siis palvella Jumalaa kiittämällä häntä ja auttamalla lähimmäisiämme.

Jumalan kiittäminen saa laajan merkityksen Kol. 3:17: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” Jumalan palvelemisen syvin ja samalla arkisin merkitys on siinä, että kaikella tekemisellämme meidän tulisi kiittää Jumalaa. On hyvä muistaa myös se, että Jes. 26:12 mukaan Jumalan tekoa on kaikki se, mitä olemme saaneet aikaan.

Jumalan palvelemista on, että annamme hänelle ja lähimmäisille sitä, mitä olemme häneltä saaneet.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


18.7.2019

TERVEISET 3. RYHMÄN RIPPIKOULULAISILTA:

Olen juuri kotiutunut leiriltä Lankaniemestä. Vietimme viikon rippileirillä 22 nuoren ja isosten, ohjaajien sekä keittiöväen kanssa. Tulevana sunnuntaina konfirmoidaan nuoret sekä Mäntyharjun että Pertunmaan kirkoissa. Ja pappina voin sanoa olevani Jumalalle kiitollinen nuorista, heidän oppimisestaan, yhdessä eletystä uskosta. Nykyrippikoulu on opetukseltaan ilmiöoppimista ja opetusmenetelmät monimuotoiset. Silti kaikki kristinuskon perusasiat käsitellään ja ulkoluvut tentitään.

Konfirmaatio liittyy kasteeseen. Nuoret ovat lähes vuoden saaneet kasteopetusta ja konfirmaatiossa heidät siunataan. Konfirmaatio on kastetun ja hänen uskonelämänsä vahvistamista. Mekin perehdyimme kasteen merkitykseen leirillä. Lähes oikean kasteen vaiheet käytiin läpi kastealttarin teosta lopputodistusten jakoon, ja niin eräs Nelli-neiti sai nimensä ja nuoret kirjoittivat oppimispäiväkirjoihinsa perusteluita, mitä kasteessa tapahtuu. Pohdintatehtävä oli, miksi kastaa ja miksi jättää kastamatta?

Tässä pohdintoja.

Lapsen voisi jättää kastamatta, koska on hankalaa, että henkilö ei itse sitä voi päättää. Kastamisen päätös pitäisi olla oma päätös. Aikuisena on tarpeeksi kypsä päätökseen. Samoin siis uskontokin on oma päätös. On oltava oikeus valita isona uskontonsa. Nyt lapsikaste tapahtuu vanhempien tahdosta.

Papin mielestä ihan tärkeät näkökulmat nämä, ja niinhän joissain hengellisissä yhteisöissä toimitaankin. On siinä ongelmansakin, että silloin lapsi ei ehkä tule missään kohtaa kirkon piiriin, niin, että hän saisi edes tietoa mahdollisesta kasteesta. Yksi nuoristamme toisaalta totesi, että miksei kuitenkin kastaa, koska ei siitä mitään haittaakaan ole. Niin minäkin ajattelen, että mitähän haittaa kasteesta olisi kenellekään. Siitä huolimatta jää mahdollisuus uskontonsa valita aikuisena.

Erään nuoren kommentissa oli, että kaste avaa mahdollisuuksia. Totta! Eräs totesikin, että on mahdollisuus päästä rippikouluun ja konfirmoidaan,  voi myös päästä kummiksi.

Useampi pohti, että kasteessa saa mahdollisuuden saada syntinsä anteeksi ja Jumalan turvaa…voi, miten kauniisti sanottu. Se ei enää olekaan pelkkä mahdollisuus, vaan etuoikeus ja Jumalan teko. Eräs kirjoitti, että kaste puhdistaa lapsen. Hyvin tiedetty, siitä, mitä pappi opetti. Puhdistava kaste ”pesee” pois synnin ja sen tosiasian kastettu saa uskoa elämänsä päivät.

Kastaminen kannattaa, koska sitä kautta pääsee uskoon ja Jeesus liittyy elämään. Tämä erään kommentti ilahdutti. Hyvin ajateltu, että me todella pääsemme uskosta osallisiksi, kun lapsikasteessa olemme passiivisia kasteen lahjan vastaanottajia. Ja toden totta Jeesus liittyy meihin ilman omaa ansiota tai suoritusta. Erään nuoren sanoin: kaste on Jumalan työ ja on turvallista elää, kun on kastettu. Yksi pojista pohti, että jos lapsen jättäisi kastamatta ja lapselle myöhemmin sattuisi jotain, niin jäisi huono olo, että ei kastettu. Moni muisti sen tosiasian, että niin suuri asia kaste on, että siinä liitetään Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. Moni tuntui myös ajattelevan, että juhlatkin on kivoja ja lapselle ei ole pahitteeksi, että hänellä on kummit aikuisina ystävinä. Moni tykkäsi ajatuksesta, että suvussa on lähes kaikki kastettu, joten se on perinne, josta pitää kiinni. Ja on mahdollisuus saada kirkolta töitä.

Tulipa vielä sellainenkin asia jonkun huolenaiheeksi, että ei ole varma haluaako kastaa lastaan, koska kirkon kanta moniin asioihin on muuttuva ja välttämättä ei halua lastaan muuttuneen kirkon jäseneksi.

Mitenkä onkaan tulevaisuus kirkossa tai elämässä, niin kasteen pysyvyyden ja käskyn saamme Raamatussa. Jeesus käskee kastaa Isän ja Pojan Ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamaan kaikkea, mitä Hän opetti. Kastettu saa elinikänsä luottaa Jumalan turvaan ja Jeesuksen pelastavaan lahjaan. Hyvät nuoremme: Kiitos näistä ja siunausta!

Satu Ruhanen, kappalainen


27.6.2019

HYVÄ RENKI – HUONO ISÄNTÄ

Tulesta sanotaan, että se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Samaa voi sanoa omaisuudesta.

Varoittavan esimerkin tästä Jeesus kertoo viime sunnuntain evankeliumissa Luuk. 16:19-31. Oli rikas mies, joka vietti ylellistä elämää. Hänen porttinsa pielessä virui köyhä, sairas Lasarus, jonka nimi tarkoittaa Jumala auttaa. Hän olisi halunnut nälkäänsä syödä rikkaan pöydältä putoilevia palasia.

Kuoleman jälkeen osat vaihtuivat. Jumala auttoi Lasarusta. Hän pääsi Aabrahamin seuraan. Rikas mies joutui tuonelan liekkeihin. Omaisuus oli ollut hänen jumalansa. Hän oli laiminlyönyt lähimmäisensä. Kuoleman jälkeen oli myöhäistä tehdä parannusta.

Tämä kertomus sai tunnetun Raamatuntutkijan, Albert Scweizerin jättämään tutkimustyönsä, opiskelemaan lääkäriksi ja perustamaan lähetyssairaalan Afrikkaan. Hän kirjoitti: ”Me olemme tuo rikas mies... Mutta kaukana istuu köyhä Lasarus.”

Niin, me olemme tuo rikas mies, koska meillä on paljon enemmän kuin niillä köyhillä, jotka tulevat olohuoneisiimme television välityksellä. Miten suhtaudumme heihin?

Onko meidän yhtä vaikea luopua omastamme kuin sen toisen rikkaan miehen, josta Jeesus kertoo Luukkaan 18. Luvussa? Häneen liittyen Jeesus sanoo, että helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan pelastua. Se on ihmiselle mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista.

Jumala teki pelastuksen mahdottomuuden mahdolliseksi Jeesuksessa. Häneen uskomalla rikaskin voi saada synnit anteeksi ja päästä ikuiseen elämään. Usko on Jumalan teko. Hän synnyttää sen Pyhän Hengen välityksellä Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Siksi on tärkeää kastaa, kuulla Jumalan sanaa ja käydä ehtoollisella. Usko on lahja, mutta se on samalla tehtävä – rakastaa. Rakkaus saa voimansa uskosta rakastavaan Jumalaan. Jumalan rakkaus tuli ilmi erityisesti Jeesuksessa.

Omaisuuden sijaan isäntämme tulisi olla Jumala. Hänen tahtonsa tulisi ohjata suhtautumistamme omaisuuteen. Paavalin neuvo Timoteukselle 1. Tim 6:17-19 on edelleen ajankohtainen: ”Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.”

Seppo Kettunen Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


13.6.2019

TUOKSURETKELLÄ

Jälleen koitti kesä lumisen talven jälkeen ja luonto on herännyt eloon. Nenä haistaa ulkona liikkuessaan monenlaisia tuoksuja, syreenin, kielon, leikatun ruohon, ruusun, koivun ym. Tuoksumaailma herää kosteuden ja lämpötilan vaikutuksesta, niinpä sateisena päivänä tai heti sateen jälkeen tai mikseipä lämpöisenä päivänäkin voisi lähteä vaikka tuoksuretkelle. Valitsen itse ajan kohdaksi sateen jälkeisen raikkaan hetken ja kävelen metsän reunaan, haistan miltä kuusen oksa tuoksuu, mieleen tulee joulu. Olisiko tuo tuoksu nimeltään vaikka Jeesuksen syntymäpäivä. Seuraavaksi silmiin osuu keltainen voikukka, miltähän se tuoksuu…voikukalta tietenkin…mutta kävisikö tuoksun nimeksi aivastus…? Muutaman askeleen päässä kasvaa valkorunkoinen koivu, haistaessani koivun lehtiä mieleen tulee keskikesä ja juhannus, tuoksun nimi voisi olla Johannes Kastaja. Koivun toisella puolella huomaan kasvavan lupiineja, vien nenäni lähemmäksi tuota Amerikasta tuotua hernekasvia ja mieleen tulee jostakin syystä kosteus…no, tuoksun nimi voisi olla sitten se kosteus. Kävelen syvemmälle metsään, kiven päälle on levittäytynyt sammalmatto, nuuhkaisen sammalta samalla kun kosketan sitä kädellä ja keksin sille heti nimen, puhtaus. Katsahdan ympärilleni, sammalta näkyy joka puolella ja olo tuntuu niin rauhalliselta luonnon keskellä. Jään hetkeksi ihailemaan suomalaisen metsän kauneutta, miten vihreää on joka puolella ja miten kauniita nuo koivun rungot onkaan. Nuuhkaisen ilmaa ja tulen siihen tulokseen, että tämä tuoksu täällä voi vaan olla nimeltään rauha. Jatkan matkaani ja tulen hakkuu aukealle, tuulen vire herättää minut haistelemaan ilmaa, tästä tuoksusta tulee mieleen vapaus joten nimeän tuulen tuoksun vapaudeksi. Otan risun käteeni ja haistan sitäkin, risu on puuta ja puu saa usein uuden elämän, uuden alun kuoltuaankin… tämän ajatuksen ja tuoksun yhdistelmästä keksin risun tuoksun nimeksi ylösnousemus. Hitain askelin astelen aukean läpi metsäautotielle. Tien reunassa kukkii metsämansikan kukat, ne ovat niin alhaalla maan rajassa, etten ala kumartelemaan kukkien luo haistaakseni niitä. Enkä myöskään halua katkaista kukkaa vain siksi, että nuuhkaisisin sitä, mutta keksin joka tapauksessa nimen niiden tuoksulle, se on unelma. Suuntaan askeleeni kohti asfalttitietä ja kohta jo tunnen kuinka muutama vesipisara putoaa kasvoilleni taivaalta. Sade yltyy ja niin myös minun kävelytahtinikin, mutta ei niin paljoa etten ehtisi haistaa miltä sade tuoksuu puiden ympäröimänä, se tuoksuu mielestäni Nooan arkilta. Koti ovelleni päästyäni alan miettimään mikä näiden kaikkien tuoksujen yhdistelmän nimi voisi olla… se on ELÄMÄ.

Suvi Uotinen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta

 

6.6.2019

VEDEN ÄÄRELLÄ

On lämmin, kuulas päivä. Taivas pilvetön, aurinko paistaa, ihanaa… sen lämpöä on odotettu sateisten ja koleiden päivien jälkeen. Juuri nyt sinulla on aikaa olla itseksesi. Vaihdat vapaalle, puet kotoisat ja rennot vaatteet päällesi… lähdet rannalle.

Ehkä näet edessäsi meren, tunnet sen tuoksun ja viilentävän tuulen, tai ehkä näet tutun kotoisan järven mökkisi läheisyydessä… vai menetkö joen suvannon rantaan. Jatkat levollista kulkua, katselet ympärillesi, huomaat tutut paikat, ne joista kovasti pidät… saavut rantaan.

Otat kengät jaloistasi, hiekkaa ja soraa, jalkapohjat eivät ole vielä tähän tottuneet, mutta kuljet rohkeasti. Kävelet rantakiville, vielä vähän kirpeän kylmää, mutta varpaat nauttivat liikkeestä. Aurinko paistaa tyyneen veteen heijastaen valoja ja varjoja. Leikit vedellä, valutat sitä hitaasti sormiesi lomasta… leikit Luojasi edessä kuin lapsena, vesi heijastelee pyhää kirkkautta.

Tulet tietoiseksi Jumalan läsnäolosta, tässä viipyilevässä olemisenhetkessä. Jumalan ääretön hyvyys ympäröi sinua… katsot ympärilläsi olevia yksityiskohtia, kuin ihmeitä, huomaat tutun kasvin, pienen kauniin ratakiven…

Ojennat kätesi taivasta kohden, miten maailma onkaan kaunis… ilo kipunoi mielessäsi. Istahdat kivelle, katselet veden pintaa. Alat rukoilla Jeesuksen opettamaa Isä meidän rukousta… hitaasti ja levollisesti.

Viivähdät vielä hetken omissa ajatuksissa…nouset ja laitat kengät jalkaan… lähdet kotiin keventynein mielin, levänneenä ja kiitollisena.

Siunausta kesääsi!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta


29.5.2019

RUKOUS ON AINA HYVÄSTÄ

Ähtärin mummoni opetti minulle iltarukouksen. Iltarukous on tuttu, ”Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Aamen.” Mutta rukouksen jälkeen mummo opetti minua vielä jatkamaan rukousta sanoilla ”Herra siunatkoon Israelia ja pidä meidän perhe terveenä ja muutkin perheet terveinä. Aamen.” Vielä tänäkin päivänä, kun iltarukoustani rukoilen, tulee tuo loppulitania mukaan. En tiedä tarkalleen, miksi mummo sen pienelle tytölle opetti, mutta joka ilta olen lapsuudessani Israelia siunannut. Liikuttavaa minusta on nyt jälkikäteen mietittynä tuo oman perheen terveenä pysymisen toivominen. Mutta ettei olisi liian itsekästä, tuli toivoa samaa myös toisille perheille.

Ähtärin isovanhemmat olivat hartaita uskovaisia. Olen kuullut pappani olleen ahkera puhuja erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa. Mökillä on vielä tallessa papan puheita kasetille nauhoitettuna. Lisäksi minulla on pieni vihko, joka on täynnä hartauspuhe aihioita. Olen aina tiennyt, että puolestani rukoillaan. Mummo ja pappa rukoilivat säännöllisesti lastenlasten puolesta. Tiedänpä myös, että mentyäni kouluun joka oli körttiläisellä arvopohjalla, puolestani rukoili Ähtärin rukouspiirit, etten ”harhaan” joutuisi.

Myös Nastolan mummo oli kova rukoilemaan. Tiedän mummoni rukoilleen säännöllisesti kaikkien lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten puolesta. Seurakunnassakin mummoni tiedettiin ahkeraksi esirukoilijaksi. Mummoni kuoltua suurin suruni oli, että enää ei ole jäljellä mummoa, joka puolestani rukoilee.

On ollut lohdullista tietää, että aina on ollut joku, joka on puolestani rukoillut. Aina ei oma rukous ole ollut aktiivista, iltarukous on vain litania joka auttaa nukahtamaan. On mukavaa, kun tietää, että joku kantaa rukouksissaan minut Jumalan eteen. Tieto siitä, että joku rukoilee puolestani, tuo levollisuutta. Minua kannetaan Jumalan kasvojen eteen rukouksissa.

On lohdullista tietää, että on olemassa paljon rukoilijamummoja ja pappoja, jotka rukoilevat toisten puolesta. Että esirukoilijoita löytyy edelleen, ja kaikenikäisistä ihmisistä. Ettei toisten puolesta rukoileminen ole kadonnut mihinkään. Tiedän myös, että usein kummit rukoilevat kummilastensa puolesta. Rukous on aina hyvästä, ja kun toisia kantaa rukouksissa Jumalan luokse, on se varmasti vain hyvä asia.

Rohkaisenkin sinua kantamaan rukouksissa toisia ihmisiä. Aina eivät omat voimat riitä rukoukseen, ja silloin toisten apu tuntuu hyvältä. Rukoile lapsiesi, läheistesi, ystäviesi puolesta. Ja ainakin minusta oli mukava tietää, että olin mummoni rukouslistalla. Sinäkin voit kertoa, jos jonkun puolesta rukoilet, asiasta hänelle. Tieto lämmittää mieltä, uskoisin.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


9.5.2019

SAATTAJANA KUOLEMAN PORTEILLA

Jeesus tiesi kuolevansa. Miltäköhän se tuntuu, kun joutuu odottamaan oman kuolemansa lähestymistä? Itse olen pysähtynyt miettimään tätä useasti kohdatessani työssäni ihmisiä, jotka sairastavat parantumatonta sairautta ja ovat saattohoidossa. Aina tässä hektisessä elämässämme emme kovinkaan usein pysähdy miettimään, tai meillä ei ole mahdollisuutta pysähtyä miettimään omaa kuolevaisuuttamme ja elämämme ainutkertaisuutta. Vaikka meidän ehkä pitäisi. Psalmien kirjassa sanotaan: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” Kuoleman lähestyessä on tärkeää, että olisi joku jonka kanssa voisi käydä läpi elettyä elämää ja tunteita joita lähestyvä kuolema nostaa esille. Ihminen ei välttämättä pysty kohtaamaan ajatusta omasta kuolemastaan, vaan kieltää sen viime hetkeen asti. Jokaisella on oma tapansa kohdata lähestyvä kuolemansa ja sitä tapaa tulee kunnioittaa.

Olisiko Jeesus kaivannut vierellä kulkijaa lähestyvän kuolemansa varjossa? Opetuslapsia hän pyysi valvomaan kanssaan, kun hän meni rukoilemaan, mutta opetuslapset nukkuivat ja jättivät ystävänsä yksin. Kuolevan vierellä kulkeminen on sen sietämistä, mitä ei voi muuttaa. Se tarkoittaa esimerkiksi kärsimyksen keskellä koetun pelon ja toivottomuuden kestämistä niin ettei pakene pois. Tärkeintä ja rohkeinta on vain olla. Ei tarvita välttämättä tekoja tai sanoja.

Jeesus huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!” Monesti kuolevan mielen valtaavat juuri nuo miksi-kysymykset. Miksi juuri minulle? Miksi Jumala sallii tämän? Tunnemme avuttomuutta väistämättömän edessä. Mitään vastausta näihin miksi-kysymyksiin ei ole. Ja ehkä tärkeintä ei olekaan vastausten saaminen vaan se että joku on turvana, koska moni kuolemaa lähestyvä pelkää joutuvansa lähtemään täältä yksin.

Jeesustakin varmasti pelotti lähestyvä kuolema ja kaikki siihen liittyvät asiat. Hän oli tuskan vallassa, mutta onneksi hänelläkin oli joitain rinnalla kulkijoita, esim. Simon Kyreneläinen, joka kantoi Jeesuksen ristiä.  Tuo risti on meille kuin kotiavain. Ristin kuoleman kautta meille on suotu pääsy taivaan kotiin. Risti kertoo meille myös siitä, että meidän ei tarvitse kuolla yksin. Jeesus on meidän seurassamme. Hän kulkee kanssamme viimeisen rajan yli, kun kaikki muut jäävät ikävöimään ja itkemään. ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”, sanoi Jeesus miehelle joka ei ehtinyt korjata elämäänsä, mutta osoitti viimeisillä hetkillään uskonsa. Jumalan armoa tarvitaan siinäkin, että ihmiset voisivat päästää irti aiheettomista taakoista, jotka ovat kuluttaneet läpi elämän. Kaikilla tunteilla, myös vaikeilla, on oma tehtävänsä, tarkoituksensa ja aikataulunsa. On luonnollista surra silloin, kun on menettänyt tai menettämässä jotain. On luonnollista pelätä, kun on tuntemattoman edessä. Kuolemaan ei tarvitse olla valmis, mutta jotkut kovasti sairaat sanovat, että odottavat jo pääsyä Taivaan kotiin, koska siellä näkee jälleen tuttuja ja rakkaita. Uusi aamu kuvastaa iankaikkista elämää. Kivut ja sielun pimeä yö ovat ohitse. Aurinko on noussut. Mitkään kukat eivät ole liikaa hehkumaan sen aamun valoa.

Annukka Salmivaara, diakonissa

 

3.5.2019

MESSU MESSUSSA

Léo Delibes (1836-91) kuulostaa äkkikuulemalta tuntemattomalta nimeltä, mutta joidenkin hänen sävellyksiensä teemat ovat kovasti tuttuja – eikä vähiten mainoksista tv:ssä ja radiossa. Delibes sävelsi operetteja, oopperoita ja baletteja. Hänen sävellyksen opettajansa oli Adolphe Adam, joka tunnetaan suomalaisittain parhaiten ”Oi jouluyö” -joululaulusta.

Delibesin sävellyksien joukosta löytyy kuitenkin myös teosharvinaisuus Messe breve. Se muodostuu kristillisten kirkkojen messun lauletuista pysyvistä, eli ordinarium-osista. Sellaisia ovat Kyrie (Herra armahda), Gloria (Kunnia), Sanctus (Pyhä) ja Angnus dei (Jumalan karitsa).

Gloria -osa pitää sisällään myös kiitosvirren pyhälle kolminaisuudelle, eli Laudamuksen. Lisäksi Messe breve sisältää myös osan O salutaris (Oi pelastava uhri), joka lienee on liittynyt messun käyttöön 1800-luvulla Ranskassa. Sille ei ole luontevaa paikkaa luterilaisessa messussa.

Messe breve on sävelletty naiskuorolle ja uruille (tai pianolle). Kuoronjohtaja Antti Äärimaa löysi sen naiskuoro Pionille ja allekirjoittaneelle urkujen ääressä. Teos on osoittautunut aarteeksi sen pienistä sävellysteknisistä kömpelyyksistä huolimatta. Sellaiset ovat yleisiä merkkisäveltäjilläkin, jos säveltää kokoonpanolle ”mukavuusalueen ulkopuolella,” eli tässä tapauksessa uruille ja kuorolle. Kokoonpano ei ole Delibesin sävellyksille tyypillinen.  

Olemme esittäneet Messe breven jo Pionin joulukonsertissa, sekä osia siitä muissakin yhteyksissä, mutta vielä haluamme tuoda sen sinne minne se kuuluu – osaksi ensi sunnuntain messua kirkossa. Monet suurten säveltäjien hengellisistä teoksista sopivat suoraan jumalanpalvelukseen, oikeastaan muu jumalanpalvelus rakentuu silloin niiden ympärille ja niistä muodostuu tilaisuuden runko.

Vaikka kyse on ranskalaisen säveltäjän teoksesta naiskuorolle, paikoin eteerisen kauniit melodiat ja sointukulut tuovat mieleen esim. italialaiset aariat. Mäntyharjun kirkon urut ovat tyylillisesti samalta aikakaudelta kuin Léo Delibesin musiikki. Messe breve sopivat siksi oikein mainiosti Mäntyharjun kirkkoon.

Tervetuloa sunnuntaina messuun Mäntyharjun kirkkoon tavallista juhlallisemman musiikin merkeissä. Normaalisti käytettävistä messusävelmistä jäävät pois aikaisemmin mainitut ordinarium-osat, niiden tilalla kuullaan siis vastaavat osat Messe brevestä. Messussa myös siunataan tehtäväänsä työnsä aloittavat uudet luottamushenkilöt kirkkovaltuustossa, -neuvostossa ja työryhmissä.

Eero Kantola
Suomen toiseksi suurimman puukirkon kanttori

 

 

11.4.2019

UUSIA TUULIA

Noin neljä ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun aloitin työt seurakunnan diakonina. Tuo aika on ollut antoisaa ja olen pitänyt työstäni kovasti. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka ovat päästäneet minut elämäänsä näkemään heidän ilonsa ja surunsa. Se on ollut minulle arvokas asia. Joidenkin kanssa matka on ollut lyhyempi ja joidenkin kanssa pidempi, mutta monet kohtaamiset ovat olleet ainutlaatuisia.

Miksi nyt sitten muistelen tätä ajanjaksoa? Seurakunta on myöntänyt minulle virkavapaata 15.4 alkaen syyskuun loppuun ja lähden kokeilemaan siipiäni toiseen työhön. En vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan sitten syksyllä, mutta haluan vain kertoa teille minun olevan kiitollinen näistä vuosista teidän kanssanne.

Koen, että ilman niitä ihmisiä, keitä olen kohdannut tässä työssä, en olisi se kuka tänään olen. Olette opettaneet minulle paljon elämästä. Toivottavasti joitakin teistä olen pystynyt myös jotenkin auttamaan, ilahduttamaan ja kulkemaan pienen hetken kanssanne yhtä matkaa; ehkä jopa kantamaan teidän taakkojanne. Sitähän diakoniatyön olemus on Galatalaiskirjeen mukaan, kun kannamme toistemme kuormia, täytämme Kristuksen lain.

Yksikään päivä diakoniatyössä ei ole ollut samanlainen. Välillä kun olen suunnitellut miten päivän aion käyttää, siihen tuleekin pieniä muuttujia ja en koskekaan siihen asiaan mitä olin ajatellut tekeväni. Välillä sitä taas pohtii, että olenko tehnyt riittävästi vai voisinko vielä tehdä jotain. Ja joskus kun tuntuu, ettei mistään tule mitään, kävelee ihminen luokseni, joka sanoo jotain rohkaisevaa tai kertoo jonkun jutun, jolle voimme nauraa yhdessä. Uskon, että he ovat Jumalan lähettämiä piristysruiskeita tähän työhön, jossa välillä toivo meinaa kadota. Kuitenkaan yhtäkään päivää en vaihtaisi pois. Jumalan suunnitelmaan luottaen uskon, että olen ollut oikeassa paikassa hoitamassa sitä tehtävää minkä Hän on minulle suunnitellut. Nyt Hän haluaa avata minulle uuden tien ja antaa mahdollisuuden käydä kurkistamassa miltä muualla näyttää.

Minulle rakkaaksi virreksi näiden vuosien aikana on tullut virsi 525. Siitä erityisesti kolmas säkeistö ”Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain: Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain. Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?” Olen joskus kirjoittanut, että Jumalan suunnitelmat tapahtuvat paljon hitaammin kuin oma kärsivällisyyteni sallisi. Yritän kuitenkin kovasti opetella elämään elämää päivä ja askel kerrallaan. Emme voi suunnitella kovin pitkälle elämäämme tai toki voimme, mutta aina ne suunnitelmamme eivät mene ollenkaan niin kuin itse tahtoisimme. Jumalalla voi olla toisenlainen suunnitelma meidän jokaisen varalle.

Toivon, että polkunne on kevyt kulkea Jumalan huolenpidossa ja hymyillään kun tavataan. Siunausta teidän jokaisen elämään ja kevätauringon pilkahduksia, sillä pian on kesä.

Taava Kousa, diakoni


14.3.2019

KISSANPÄIVIÄ JA PAASTONPÄIVIÄ

”Tuo tyyppi on laittanut vettä lattialle. Meinaako se, että kissa voi nyt pestä tassut - samalla kun kävelee?” Tällaisen puhekuplan rakentelin kissan ajatukseksi siivouksesta. Eläimen ajatuksia. Mietteitä, joita on tämän näköisten kaksijalkaisten hankala tavoittaa saati tarkistaa, että menikö oikein tai edes sinne päin. Samalla yritin rakennella jonkinlaista rinnastusta, tai kuvaa Heprealaiskirjeen 4. luvun 14 jakeelle: ”Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika…” Kissa näkee vettä lattialla ja kuulee siivouksen ääniä (ja saattaa toki häiriintyä ja vetäytyy siksi syrjemmälle), koira puree ehkäpä imurin suulaketta (ja tulee siten jotenkin osalliseksi tapahtumiin sekin), mutta ei eläin ehkäpä sittenkään oikein ymmärrä ihmisen siivoustouhua. Ihmisen on puolestaan paras tunnustaa, ettei hän, kaksijalkainen maan tallaaja ja maasta muovattu Aadamin ja Eevan jälkeläinen, käsitä kunnolla mitä on tällainen ylipappeus, jossa Jeesus, Jumalan Poika, kulkee läpi taivaiden.

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain epistolateksti muistuttaa lukijaansa kuitenkin jatkossa myös siitä, että Jeesustakin on koeteltu kaikessa samalla tavoin ”kuin meitäkin koetellaan, hän vain ei langennut syntiin.”  Siksi Jumala voi Pojassaan auttaa meitä, jotka emme oikein osaa, tahdo tai ymmärrä kissan vertaa auttaa. Taivaat helisevät yllämme hiljaa. Aurinko kehrää kait kovaakin karhealla äänellä, kissan herkkien korvien onneksi siellä aika kaukana, eikä kovin kaukana horisontin yllä etelänkään suunnalla vielä. Mutta paastonajan kuluessa tuo lähitähtemme osoittaa kyllä suomalaisillekin ihmeellisyytensä. Kevät koittaa. Valo voittaa. Aurinkohan on vanha Kristus –symboli, Jeesus on Johanneksen evankeliumissa muun muassa Maailman Valo. (Joh.8:12). Kevätpäiväntasausta odotellessa, 40 päivän paastonaikaa tassutellessa, voin siis minäkin mökissä tykönäni koettaa sulatella jäitä ja lumia kuivuvaksi vedeksi lattioille, matkan pääsiäiseen lyhetessä päivittäin ja auringon kulkiessa yhä ylempää yli taivaiden, Jumalan taivaiden.

Miten niin sulatella, miten niin tassutella katoavia jälkiämme ajan lumihankeen? Heprealaiskirje kertoo kyllä, että Jumala on kaiken jo tehnyt. Saamme astua armon valtaistuimen eteen, se on lahjana annettua, kaikki. No, koska sitten sinne astumme? Emme me tosiaan osaa sanoa ja tietää aikoja – siispä ihmislapsi, kiiruhda mieluummin jo heti pian, kun vielä elämme Armon vuosia, Armon aikaa. Tulee aika, ehkä hyvin piankin jo, kun tarvitsemme kaiken avun minkä Jumala hyvyydessään ylhäältä antaa. Tätä ajan lopullisuutta ja sen katoavuutta ynnä tekemistemme vajavuutta saisimme tänä pääsiäispaaston aikana suhteuttaa Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, armon tuovan pelastusteon läheisyydessä. Paasto on oikeus, ei velvoite – ja mietipä sitä, sitäkin. Miten tämä ulkoisesti tai sisäistetysti sitten tapahtuu? Eihän kissankaan ole pakko syödä edes hernekeittoa paaston aikana, mutta minä taidan kyllä. Voisin sulatella nämä lumet ja jäät nykymuodin ekopaaston jonkin pienemmän ulkoisen eleen tehden. En taida kertoa, minkä.

Ja jos sen niin vain taitaisin tosissaan mieltää, niin en menisi paaston takia minkään järven jäälle tänä talvena, mutta näin epävarmoina aikoina; kai lupaamatta paras... ja vielä jalat maassa tai tassut saappaissa, saatan silti nimenomaan jäällä tarvita sitä apua sitä herkemmin, mitä lähempänä se pääsiäinen jäällä vastaan on tuleva. Mutta pääsiäinen tulee, ja siitä olen varma ja se ei ole minun ansioni, vaan tämän kevättalvisen paastotaipaleen päätepiste, maali ja pääasia – Jumalan asia, minulle, luomakunnalle, meille kulkijoille.  Nostetaan tassut kohti taivasta, ja kiitetään!

Erik Liljeström, srk-pastori


7.3.2019

PAASTONAIKA

Pääsiäiseen valmistava paastonaika alkoi eilisestä tuhkakeskiviikosta ja kestää 40 arkipäivää mukaan lukien pitkäperjantain. Paastonajan pituuden esikuvana Uudesa testamentissa on Jeesuksen paasto autiomassa ennen julkisen toimintansa alkua. Raamatussa paastoon liittyy rukous, katumus ja hädänalaisten lähimmäisten auttaminen.

Raamatun pohjalta nousevia, kirkkokäsikirjassa mainittuja paastonajan tavoitteita ovat mm. syntien katuminen, Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa näkyvän Jumalan rakkauden tutkisteleminen ja omastaan luopuminen hädänalaisten hyväksi.

Käytännössä paastonaika voisi olla oman elämänsä tutkistelua lukemalla Katekismuksesta 10 käskyä ja niiden selitykset. Jeesuksessa ilmenevää Jumalan rakkautta voi tutkistella osallistumalla erityisesti Hiljaisen viikon tilaisuuksiin. Lähimmäisiä voi auttaa esimerkiksi osallistumalla yhteisvastuukeräykseen, jolla tuetaan lasten ja nuorten koulutusta koti- ja ulkomailla. Lähimmäisten hyväksi voi toimia myös rukoilemalla heidän puolestaan.

Elämä pyörii helposti liikaa itsemme ja tarpeidemme ympärillä. Paastonajan tarkoitus on kääntää huomiotamme itsestämme Jumalaan ja lähimmäisiin, vahvistaa uskoamme Jumalaan ja rakkauttamme lähimmäisiin?

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen

 

 

 

2018


15.11.2018

MINÄ-HELMEN KERTOMAA

Olin kesällä rippileirillä työntekijänä. Hienoja nuoria, nuo leiriläiset. Jokainen omanlainen persoona, jokaiseen oli mukava tutustua. Jälleen kerran vaikutuin siitä, kuinka fiksuja nuoret osaavat olla. Heillä on paljon ajatuksia, he osaavat touhuta ja riehua, ja ainakin meidän leirillä nuoret osasivat myös hiljentyä ja rauhoittua. Leirillä oli helppo ja hyvä olla, ja se oli pitkälti nuorien ansiota.

Meillä leirillä oli keskellä päivää helmihetki. Leirin ensimmäisenä päivänä teimme rukoushelmet. Meidän käyttämät rukoushelmet ovat Martin Lönnebon kehittämät. Helminauhassa on 18 helmeä, ja jokaisella helmellä on oma tarkoitus. Helminauhasta löytyy muun muassa Jumala-helmi, Hiljaisuuden- helmiä, Kasteen-helmi ja Pyhän huolettomuuden- helmi.

Helmihetkessä kävimme aina jotakin helmeä hieman tarkemmin läpi. Jokaisessa helmessä on rukous, jota kaikuna toistimme. Lisäksi olimme aina hetken rukoushiljaisuudessa. Helmihetkemme alkoi ja päättyi aina samalla laululla: Jeesus kuule rukoukseni. Taisi käydä niin, että lähes jokainen leirillämme ollut osaa nyt tuon laulun ulkoa. Mutta se ei haittaa, laulussa on hienot sanat: Jeesus, Jeesus, kuule rukoukseni, anna rauha sydämeeni, halleluja.

Helmi, jonka toivon jääneen nuorten mieleen, on Minä-helmi. Sen rukous kuului näin: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä”. Helmessä on ajatus: ”En ole epäonnistumisteni summa, vaan aarre. Syvin merkitykseni on siinä, että Jumala on luonut minut kuvakseen, heijastamaan ääretöntä. Jumalan silmissä olen kaunis helmi. Saan katsoa itseäni rakkaudella.” Toivottavasti nuoret uskaltavat katsoa itseään rakkaudella. Että itseään katsoessaan he näkevät hyvän, rakkaan ja rakastettavan ihmisen. Toivon todella, että nuoret jaksavat uskoa olevansa arvokkaita, Jumalalle rakkaita. Suuria ihmeitä.

Mutta samalla kun toivon, että leirimme nuoret muistaisivat olevansa arvokkaita ja rakkaita, toivon, että me kaikki muistaisimme sen. Tämä maailma usein mittaa ihmisen arvoa kauneuden, saavutusten ja kunnian mittarein. Se saa aikaan paineita; täytyy olla jotain, että kelpaa. Täytyy tehdä jotain, että kelpaa. Täytyy saada jotain aikaan, että kelpaa. Täytyy näyttää tietynlaiselta, että kelpaa. Mutta kuka päättää mikä riittää, mikä on tarpeeksi?

On lohdullista tietää, että Jumalalle me kaikki olemme yhtä rakkaita. Jumalan silmissä me kaikki olemme aarteita, suuria ihmeitä. Jumala ei laita meitä onnistumistemme tai epäonnistumistemme mukaan tärkeysjärjestykseen. Jumalan silmissä me olemme kaikki yhtä rakkaita. Siihen voimme luottaa, vaikka se ei aina helpolta tuntuisikaan.

Ja samalla toisia ihmisiä kohdatessamme on meidän tärkeää muistaa, että me kaikki olemme samanarvoisia. Me olemme erilaisia, mutta se ei haittaa. Päinvastoin, erilaisuus on rikkautta. Toivottavasti me osaamme katsella toisia ihmisiä suvaitsevaisuuden ja hyväksynnän lasien läpi. Se ei ole aina helppoa, mutta omiin ajatuksiin ja asenteisiin voi kiinnittää huomiota. Me olemme Jumalan luomia, sinä ja minä.

”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” Psalmi 139:14. 

Kannattaa muuten lukea Psalmi 139: 1-18.

Heli Riittinen, Nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


8.11.2018

ISÄ MEIDÄN

Meitä lukijoita yhdistää kaksi asiaa. Ensiksi se, että meillä kaikilla on isä. Millainen isä sinulla oli tai on? Kun on kyse isistä, voi kait kysyä ensiksi: Mitä teit oman isäsi kanssa? Kait useampi meistä voi liittyä kokemukseen, että suomalaisessa kodissa oli isä, joka opetti työnteon tai oli isä, jonka kanssa harrasti jotakin. Oma ensimmäinen muistiin piirtyvä on isästä, jonka kanssa 3-vuotiaana Pyhäveen rannoilla kalastin talvipakkasilla. Isä käski pitää verkon narusta kiinni avannon toisella puolella. Isän ja pulkan perässä raahustin hangessa saaliita rantaan vetäen. Toisen elävän mielikuvan saan mieleen, kun istuimme jänismetällä passissa talvipakkasella. Ei kait ihme, että minustakin tuli intohimoinen metsissä olija ja kalastaja. Minkä opin ja jäljen isäsi sinuun jätti? Entisajan isät eivät liikoja tunteitaan näyttäneet, eivätkä rakkauden lauseita lausuneet, vaan rakkaus isien kanssa koettiin yhteisen tekemisen kautta.

Kaikilla ei ole mitään isänsä kanssa yhdessä koettua, eikä edes mielikuvaa isästään. Olen työvuosien varrella tutustunut sotaorpoihin. Heillä on isänsä geenit ja perimä, mutta vain kerrottuja tarinoita siitä, millainen isä oli. Toisella taasen on kokemus, että omaan ukkiin kiintyi kuin isään tai sitten löytyi suvun varaisä. Isäsuhteisiimme mahtuu sitä, mikä on vahvaa ja elämässä kannattelevaa ja sitä, missä on syntynyt rakkauden vaille jäämiskokemus. Isätkin ovat ihmisiä.

Nykyisin kun pappina tapaan kasteperheen tai aiemmin neuvolassa perheen, niin on aivan ihana, että isätkin ovat mukana. Ultraäänen välityksellä ja synnytyssaleissa isät saavat ensikosketuksen lapseensa. Näissä tilanteissa isätkin saavat vuodattaa onnenkyyneliä. Isyys on muuttunut. Isät osallistuvat lapsenhoitoon ehkä enempi kuin ennen ja isilläkin on tunteet, joita saa näyttää. Siihen haluan teitä isiä rohkaista: puhukaa ja tuntekaa. Lapsen itsetunto vahvistuu, kun hän kuulee, että isä on hänestä ylpeä.

Sitä isättömyyttäkin on liian paljon ja isän kaipausta rinnassa. Perheiden hajotessa, isät saattavat jäädä turhan kauas lasten arjesta. Moni isä miettii, miten olla jotenkin enempi, miten rakastaa, kun ei osaa? Täydellistä isäsuhdetta ei ole kenelläkään, mutta yhdellä isäsuhteella on paljon annettavaa. Siitä riittää kaikille ja se on ehtymätön.

Alussa nimittäin mainitsin, että kaksi asiaa yhdistää meitä, ja se toinen on, että meillä on ”Isä meidän”. Jumalan ja hänen Poikansa Jeesuksen suhde on ainoa täydellinen isä-poikasuhde. Jeesus kuoli ristillä meidän kipujemme ja vaivojemme ja rakkauden vajeidemme tähden. Jeesus muodosti suoran yhteyden meille Jumalan luo. Saamme kutsua Jumalaa Taivaan Isäksi. Olemme Taivaallisen Isän lapsia. Jeesuksen suhde Isäänsä oli täydellistä luottamusta. Isäsuhde Jumalaan on elämämme perusta. Se saa olla täydellistä luottamusta. Se parantaa ja rakentaa. Sunnuntaina juhlittavat isät saavat tietää, että Taivaallisen Isän poikina sitä ollaan tärkeällä paikalla. Onnea ja siunausta kaikki isät!

Satu Ruhanen, Pertunmaan kappalainen


1.11.2018

KUOLEMAN KOHDATESSA

Aluksi minun oli vaikeaa ymmärtää sitä että sinua ei enää ole. Vielä hetki sitten pidin kädestäsi kiinni, mutta nyt kätesi tuntuu kylmälle eivätkä silmäsi enää avaudu. Hädissäni yritän vielä kerran painaa pääni sinun kylmettyvää ruumistasi vasten, jotta tuntisin tuoksusi. Haluan tallentaa tuoksusi mieleeni, jotta en vain koskaan unohtaisi. Sinä olit minulle niin kovin rakas ja tärkeä ihminen. Nyt sairaalasängyssä lepää enää vain maallinen ruumiisi, kuin tyhjä kuori. Et ole enää siinä. Minun on pakko luopua sinusta ja sinut viedään pois. Lähdön hetkesi ei ollut helppo. Sinulla oli kipuja, joita ei lääkitty asianmukaisesti. Tunnen vihaa ja syyllisyyttä, ehkä eniten kyvyttömyydestäni auttaa sinua. Olisinko voinut tehdä enemmän hyväksesi? Mitä jos olisin toiminut toisella tavalla, olisitko vielä elossa? Toisaalta kärsimyksesi päättyminen tuntuu helpottavalta. Myös katkeruus hiipii mieleeni, miksi juuri minun pitää luopua, miksi kävi näin?

Suru musertaa alleen. Se vie voimat. Elämä ympärillä jatkaa kulkuaan, vaikka oma maailma on pysähtynyt. Sinä olet poissa. Tunnen olevani surusta kipeä. Sytytän kynttilän muistoksesi kuvasi vierelle ja ulkolyhtyyn. Se jotenkin lohduttaa. Jotkut ovat sanoneet että hautajaisten jälkeen on helpompaa. Minua ei helpottanut. Surusta puhuminen läheisten ja ammatti-ihmisten kanssa helpotti.

Suru on prosessi, joka etenee vaiheittain. Surun eri vaiheet auttavat meitä ymmärtämään paremmin surua, mutta itse sureminen on aina yksilöllistä. Suru ei poistu koskaan. Se jättää jälkensä meihin ja kulkee mukanamme koko elämämme ajan. Surua ei pidä hävetä, koska se kuuluu elämään. Saat itkeä ja olla surullinen jos siltä tuntuu. Oman läheiseni poismenosta on kulunut jo vuosia, mutta silti toisinaan ikävä ja suru valtaavat mielen, vaikka jonkun radiossa soivan kappaleen myötä. Silloin täytyy antaa vain kyynelten tulla.

Joskus metsässä kulkiessani saatan huomata polulla aivan sydämen muotoisen kiven tai puun lehden, sekä leipää tai juustoa leikatessani voin nähdä siinä sydämen muotoisen kuvion. Nämä ihmeelliset eteeni tupsahtelevat pienet rakkausviestit ilmestyvät usein juuri silloin kun tunnen oloni yksinäiseksi ja surulliseksi. Niinä hetkinä olenkin ajatellut, että ehkä joku on kanssani läsnä. Näkymätön maailma kulkee rinnallamme. Poisnukkuneet läheisemme seuraavat meitä ja kulkevat muistoissa mukanamme niin kauan kuin elämme.

Seurakunta järjestää sururyhmiä joissa on mahdollista jakaa kokemuksiaan surusta ja puhua luottamuksella suruun liittyvistä asioista. Ota rohkeasti yhteyttä seurakuntasi diakoniatyöntekijään mikäli haluat tulla mukaan sururyhmään. Haluamme tukea sinua surun matkallasi.

Annukka Salmivaara, diakonissa


27.9.2018

OIKEUS ELÄMÄÄN?

Viime perjantain syysmyrskyn lisäksi on riehunut poliittinen myrsky, joka on liittynyt ulkoministeri Simo Soinin osallistumiseen abortin vastaiseen tilaisuuteen. Keskustelussa on korostettu tasa-arvoa ja naisten oikeuksia.

Tähän keskusteluun otti osaa myös muusikko Pekka Simojoki Kotimaa-lehdessä olleessa artikkelissa. Hän kertoo siinä miehestä, joka näytti valokuvaa, jossa tämä mies seisoi jonkun vanhan miehen vierellä, jolla oli ruusu kädessä. Tuo vanha mies oli lääkäri, joka kehotti äitiä harkitsemaan, onko abortti ainoa mahdollisuus. Siksi äiti päätti pitää lapsen. Aikuiseksi kasvanut mies etsi lääkärin ja kiitti häntä siitä, että saa elää.

Simojoki kysyy artikkelissa: ”Miksi kaikki ihmisoikeudet puuttuvat niiltä kaikkein pienimmiltä ja heikoimmilta, jotka eivät mitenkään voi itseään puolustaa eli syntymättömiltä lapsilta.” Aborttiin oikeuttavina poikkeustapauksina hän mainitsee tilanteet, joissa äidin henki on vaarassa tai on tapahtunut raiskaus.

Koskeeko 5. käsky myös syntymätöntä lasta? Onko hänelläkin oikeus elämään? Sitä voi pohtia myös Psalmin 139:13-16 sanojen valossa: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


26.7.2018

KANSSASI ELÄMÄN MATKALLA

Ajattelen sinua, jota elämä on kolhinut. Haluaisin asettua viereesi, kuulostella sinua ja ottaa vastaan ajatuksia ja tuntojasi. Haluaisin myötäelää sitä, mitä olet kokenut ja tukea edes hiukan siinä minkä läpi olet joutunut kulkemaan, koska tiedän että toisesta ihmisestä voi olla apua tällä vaikealla elämänmatkalla. Kyky asettua toisen ihmisen asemaan on jo pikkutytöstä lähtien herättänyt minussa halun auttaa ja ehkä juuri tuo herkkyys onkin ohjannut minut diakoniatyöhön. Voin tunnistaa itseni toisen kivussa ja ymmärtää että voisin olla tuon toisen asemassa. Näissä elämän haavoissa ja kivuissa me jokainen olemme samanlaisia. Kokemuksia jakamalla voimme tuntea läheisyyttä ja yhteyttä toisiimme. Haavoittuvuuden ja heikkouden näyttämistä ei pidä hävetä, koska vain sitä kautta voimme oppia tuntemaan myötätuntoa ja hyväntahtoisuutta toisiamme kohtaan.

Diakoniatyö pitää sisällään paljon ihmisten kanssa olemista ja ihmisten kohtaamista. Työssä ehkä parasta on kuulla ihmisten elämäntarinoita, joista itse voi myös oppia jotain. Diakoniatyö on paljon ihmisten lähellä olemista ja heidän kuuntelemistaan. Teen työtäni pääsääntöisesti vanhusten parissa. Pidän hartauksia joissa pyrin käyttämään selkokieltä, ilmeitä, visuaalisuutta ja muistelua esim. laulamalla vanhoja, tuttuja virsiä. Katson ihmisiä silmiin, kosketan, olen lähellä ja yritän ottaa selvää ihmisen historiasta, lapsuudesta tähän päivään. Tämä auttaa minua ymmärtämään ja huomioimaan juuri hänen tarpeitaan paremmin.

Jumala kulkee vierellämme kaikilla elämämme poluilla. Hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon, sekä voimia jaksaa eteenpäin. Hänen avullaan voimme auttaa ja tukea lähimmäisiämme, ja voimme kokea olevamme jopa valona toisille ihmisille. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. Matt. 5 : 16.

Annukka Salmivaara, diakonissa


14.6.2018

JEESUKSEN SEURAAMISESTA

Jeesus kutsui 12 opetuslasta seuraamaan itseään. Viime sunnuntain evankeliumissa Luuk. 9:57-62 hän puhuu seuraamisestaan. Siinä hän kutsuu erästä miestä seuraamaan itseään ja julistamaan Jumalan valtakuntaa.

Jumalan valtakunta tuli maan päälle Jeesuksessa. Hän julisti Jumalan valtakuntaa sanoin ja teoin. Hän kehotti etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan. Jeesuksen opettaman Isä meidän –rukouksen toinen pyyntö on: Tulkoon sinun valtakuntasi. Jumalan valtakunta tulee Jeesuksessa luoksemme Jumalan sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta, kun uskomme häneen. Voimme etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan Raamatusta ja rukoilemalla.

Ennen taivaaseen menoaan Jeesus antoi lähetyskäskyn, jossa hän käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen, seuraajikseen, kastamalla ja opettamalla. Kasteessa tullaan Jeesuksen opetuslapseksi, seuraajaksi. Opetuslapsi tarvitsee opetusta Jeesuksen seuraamiseen. Se on vanhempien ja kummien tehtävä yhdessä seurakunnan kanssa. Rippikoulu on tärkeä osa kasteopetusta. Viime viikolla oli seurakuntamme rippikoululeireistä toinen ja parhaillaan on menossa kolmas.

Jeesuksen seuraaminen on elämistä, niin kuin Jeesus eli, Jumalan tahdon, 10 käskyn mukaisesti. Jeesus tiivisti ne rakkauden 2-käskyksi, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä; turvautumaan Jumalaan, puhumaan hänelle rukouksessa, kuuntelemaan hänen sanaansa ja kohtelemaan lähimmäistä, niin kuin toivoisi itseä kohdeltavan.

Jeesus kuoli ristillä siksi, ettemme pysty seuraamaan häntä Jumalan tahdon toteuttamisessa. Jumalan tahdon rikkominen on syntiä. Jeesus kuoli meidän syntiemme vuoksi. Kasteessa meidät on otettu Jeesuksen, pelastajan yhteyteen ja annettu synnit anteeksi.

Kun Jeesuksen seuraaja ei pysty elämään niin kuin Jeesus eli, hän saa turvautua siihen, miksi Jeesus kuoli. Siksi hän pyytää ja antaa anteeksi. Kastettu, joka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi ja hänellä on toivo ikuisesta elämästä tämän elämän jälkeen.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


7.6.2018

KASTE- JA LÄHETYSKÄSKYSTÄ

Toissa sunnuntain evankeliumissa oli Matteuksen versio kaste- ja lähetyskäskystä. Tämän käskyn takia kristinusko vielä tänä päivänäkin leviää ympäri maailmaa. Opetuslapset olivat ensimmäisiä viestinviejiä ja heillä olikin paljon kerrottavaa Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan kun olivat niin läheltä saaneet olla kuulemassa ja näkemässä kaiken. Siinä mielessä olen ajatellut, että opetuslapsien tilanne oli hyvä. He olivat ylösnousseen todistajia, eikä heidän tarvinnut pohtia onko tuo kaikki totta, koska olivat omin silmin nähneet sen. Nykyaikana asia on toisin. Monesti kuulen ihmisten perustelevan asioita siten, että kun eivät ole nähneet eivät he myöskään usko. Eikö usko nimenomaan ole sitä, että emme varmuudella voi tietää asioita ja jos ne näkisimme, niin silloin tietäisimme. Usko vain on jotain mihin luotamme näkemättä. Uskomme sen mitä Raamattu meille kertoo Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan.

Miksi sitten tuo kaste- ja lähetyskäsky on niin merkittävä? Kasteessa meidät otetaan Jumalan lapsiksi ja osaksi suurempaa yhteisöä. Se on joku mihin voit kuulua ja sitä ei oteta sinulta koskaan pois. Ei edes se, että eroat kirkosta ota pois sitä tosi asiaa, että kaste pysyy siitä huolimatta. Kasteen yhteydessä sinun puolestasi on rukoiltu. Kummit ja vanhemmat ovat laittaneet käden päällesi ja pyytäneet sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Tämä ei tarkoita, ettei sinun puolestasi muuten rukoiltaisi, mutta erityisesti kastepäivänäsi ja konfirmaatiopäivänäsi. Konfirmaatio taas liittyy tuohon kaste- ja lähetyskäskyn toiseen osaan eli opettamiseen. Rippikoulu huipentuu konfirmaatioon eli uskon vahvistamiseen. Konfirmaatiossa jälleen sinua siunataan elämän matkalle. Itse en sitä hetkeä muista kun minut on kastettu, mutta se hetki kun konfirmaatiossa pappi ja kummitätini olivat minua siunaamassa, on jäänyt hyvin mieleen. Ehkä myös sinä muistat sen hetken kun konfirmaatiossa sinut siunattiin.

Viime sunnuntaina meillä oli vieraana nimikkolähettimme Eeria Niemi, joka tekee lähetystyötä Itä-Siperiassa. Eeria kertoi meille jumalanpalveluksen jälkeen kuulumisiaan ja seurakunnan kuulumisia, jossa hän työskentelee. Minusta oli hienoa kuulla, että nyt seurakunnassa oli konfirmoitu neljä ihmistä. Eeria oli hyvin toiveikas pienen seurakuntansa suhteen. Vaikka ihmisiä ei kuulu seurakuntaan vielä monta, niin työ tuottaa kuitenkin hedelmää. Hitaasti, mutta varmasti kristinuskon sanoma tavoittaa ja työllä on merkitystä. Me jotka emme lähde tekemään lähetystyötä muualle voimme kuitenkin omalta osaltamme rukoilla lähetystyön ja nimikkolähettien puolesta ja erityisesti voimme rukoilla toinen toistemme puolesta. Siunattua kesää teille kaikille.

Taava Kousa, diakoni


31.5.2018

VIINIKÖYNNÖS

On 25. toukokuuta, kun istun rivitalo kaksioni takapihalla ja katselen miten luonto on herännyt talven jälkeen. Tänä vuonna saimme odottaa kevään alkamista ja kun se vihdoin tuli niin luonto heräsi nopeasti ja siirtyi hetkessä kesäasuunsa. Katsellessani takapihani kasveja huomaan miten osa kukista on jo kukkinut, sinililjoista on jäljellä vain kuihtuvat lehdet, samoin krookuksista. Tulppaanit ovat tiputtaneet terälehtensä, samaten kirsikkapensaat ja luumupuu ovat lähes kokonaan kukkimisensa suorittaneet. Seuraavaksi alamme odottamaan minkälaista satoa niistä tulee kesän aikana. Mutta eräs kasvi on vasta alkanut heräilemään tähän kevääseen ja kesään, se on viinirypäleköynnös. Hitaasti, mutta varmasti se sieltä talviuniltaan heräilee. Satoa siitä saadaan odotella syyskuun alkuun asti. On kiva seurata miten se kasvattaa lehtiä ja miten sieltä lehtien keskeltä alkaa työntymään pienen pieniä rypäleterttuja, jotka kasvavat kesän aikana ja loppukesästä alkavat vaihtamaan väriä punertaviksi. Kesän aikana se kasvattaa myös lisää oksia itseensä ja tarttuu tukikehikkoon kiiveten ylemmäs ja ylemmäs. Viinirypäle on vanhimpia viljelyskasveja, sitä on viljelty jo tuhansia vuosia ennen Kristuksen syntymää. Aikoinaan olisi myös suomessakin kartanoissa viljelty viinirypäleköynnöksiä, mutta jostakin syystä viinirypäleköynnösten kasvattaminen on vähentynyt meillä täällä. Se, että viinirypäleköynnökset ovat vanhimpia viljelyskasveja maailmassa, niin ei ihme, että se on tuttu kasvi myös raamatussa. Sillä on symbolista merkitystä liittyen Jumalaan, Kristukseen ja ihmiseen.

”Minä olen tosi viinipuu, ja isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Joh.15:1-5

Suvi Uotinen, lastenohjaaja


24.5.2018

LAPSEN USKO

Aamukahvia juodessani katson ikkunasta oravaa, joka vipeltää ylös ja alas männynrunkoa ja linnut ovat aloittaneet moniäänisen aamukonsertin. Ajatukseni siirtyy lapsuuteen, lapsena halusin pelastaa  pesästä pudonneen linnunpoikasen. Rakensin sille pesän pahvilaatikosta, laitoin heinää ja sammalta pehmikkeeksi. Täytyihän linnunpoikasen ruokaakin saada, kaivoin matoja ja pyydystin kärpäsiä, sekä laitoin virkistävää vettä astiaan. Mutta seuraavana päivänä vein linnunpoikasen kuitenkin takaisin paikkaan josta olin sen löytänyt, tähän pikaiseen palauttamiseen vaikuttivat myös vahvasti vanhempani. Kannustin linnunpoikaa nousemaan siivilleen, ja kyyneleiden vieriessä poskille lähdin pois, toivoen että emo tulisi sen pian noutamaan kotipesään. Näin - silloin lapsena halusin uskoa.

Lapsuuteni ajasta on vierähtänyt jo tovi aikaa, joten muutosta on tapahtunut paljon lapsuusajasta, en enää jaksa uskoa oikeudenmukaiseen ja heikoimmista huolta pitävään maailmaan, vaikka niin haluaisinkin. Sisälläni on silti vielä jäljellä jokunen säije – sitä lapsen uskoa, josta haluan pitää vahvasti kiinni, uskoa oikeudenmukaisuuteen, heikoimmasta huolta pitämiseen, joka tarjoaa suojan pesästä tippuneelle pikkulinnulle.

Tarvitsemme hyvän suojaa jokaisena päivänä, rakkautta, lämpöä, huolenpitoa ja  ravintoa – että siivet vahvistuvat ja kantavat.

Siunausta kesääsi!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja 


10.5.2018

HÄN ASTUI YLÖS TAIVAASEEN

Ap.1:1-11 Kertoo näin: Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevan elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenenpäivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”

Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: ”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”

Tähän lupaukseen me kristityt ja Pyhällä Hengellä kastetut saamme luottaa. ”Tule Pyhä Henki lailla tulen lailla tuulen, tule Pyhä Henki tule köyhään sydämeen.” Pyhä Henki astuu sydämiimme ja synnyttää meissä uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Jeesuksen lupaus opetuslapsille Pyhän Hengen saapumisesta oli jo aivan lähellä, 10 päivää hänen taivaaseen nousunsa jälkeen koitti helluntai.

Anne-Maria Lustig, vs.nuorisotyöntekijä


19.4.2018

AIKA KULUU

Yöpöydälläni on vanhanmallinen herätyskello; sellainen pyöreä viisareineen ja numerotauluineen. Se raksuttaa hiljaisella äänellä ja sekuntiviisari liikahtaa eteenpäin tasaisin väliajoin. Jostain syystä jään tänä iltana kuuntelemaan kellon tasaista raksutusta ja katselemaan sekuntiviisarin vääjäämätöntä etenemistä kellotaulussa. Tuo hiljalleen etenevä sekuntiviisari ja tasainen raksutus tekevät kulumassa olevasta ajasta konkreettisesti näkyvän ja kuuluvan. Näen ajan kuluvan ja kuulen ajan kuluvan. Ja yhtäkkiä oivallan selkeämmin kuin pitkään aikaan, että aika todellakin kulkee jatkuvasti eteenpäin. Sitä ei voi pysäyttää. Vaikka ihmiskunta on ratkaissut geenien salaisuuden ja lähettänyt luotaimia Marsiin, aikaa ei kukaan pysty vangitsemaan. Se kulkee omaa vankkumatonta ja muuttumatonta rataansa eteenpäin.

Kokemus ajan kulumisesta on kuitenkin aina yksilöllinen. Moni elää ruuhkavuosia ja kamppailee minuuttien riittämisen kanssa. Toisaalla elää ihminen, jolle aika käy ylivoimaisen pitkäksi eivätkä tunnit kulu riittävän nopeasti. Vaikka minuutit ja tunnit ovat kaikille yhtä pitkiä, kokemus ajan kulumisesta voi vaihtua suuresti.

Ja ihminen on siitä erityinen olento, että hän on tietoinen oman aikansa rajallisuudesta. Kun seuraan yöpöydälläni olevan herätyskellon sekuntiviisarin verkkaista etenemistä oivallan, että jokainen viisarin nytkähdys on pois kulunutta aikaa. Sellaista aikaa, jota en voi koskaan saada takaisin tai elää uudelleen. Siksi aika on kallisarvoista. Se todellakin kuluu, eikä mennyt palaa koskaan.

On pakko kysyä itseltään, miten käytän minulle täällä maailmassa annetun ajan. En voi etukäteen tietää, milloin oma aikani loppuu. Se tietää vain Luoja, joka on luonut minut. Mutta minulla on tämä aika ja toivottavasti myös tulevaa aikaa riittävästi.  Ja välillä on hyvä havahtua sen tosiasian äärellä, että aika on kallisarvoinen lahja, vaikka sitten katselemalla ja kuuntelemalla herätyskelloa yöpöydällä.

Virressä 408 veisataan: ” Joutukaa, sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois. Jeesus ei syntisen sortua sallis, kaikille armosta autuuden sois. Oi valitkaa tie, joka elämään vie! Kohta jo päättynyt päivämme lie.”

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT


12.4.2018

KEVÄTVÄSYMYSTÄ

Makuuhuoneen ikkunan verhon raosta tulviva keväinen aamuaurinko herättää hänet ennen herätyskelloa. Hän raahautuu väsyneenä kylpyhuoneeseen laitettuaan ensin kahvin tippumaan keittimessä. Peilistä näkyy keski-ikäisen naisen kalpeat kasvot. Hiukset ovat yön aikana littaantuneet pitkin päänahkaa. Eilenkin meni töissä pitkään ja tällekin päivälle on tiedossa ylitöitä.

Aamiaisella hänen katseensa harhailee lattioilla vaeltelevissa pölypalloissa, ikkunoiden harmaissa pinnoissa ja sormenjäljissä. Kirjahyllyssä ja pöytien päällä on vahva pölykerros ja huonekasvitkin näyttävät kirkkaassa kevätauringossa jotenkin nuutuneilta. Yhtäkkiä hän tuntee, kuinka kertakaikkinen väsymys valuu häneen kuin lyijykerros. Asiaa harkittuaan hän päättää ottaa yhteyttä työpaikkaan ja ilmoittaa, ettei tule tänään töihin. Vielä puhelun jälkeen hän istuu pitkään tyhjässä eteisessä kännykkä kädessään eikä saa katsettaan irti lattialla lojuvista lukemattomista kenkäpareista, lipaston päällä lojuvista villamyssyistä, kaulahuiveista ja muista sekalaisista tavaroista.

Vähitellen hän kerää voimansa ja avaa parvekkeen oven, astuu ulos parvekkeelle ensimmäisen kerran sitten edellisen kesän. Hän avaa parvekelasit ja istahtaa parvekkeelle talven yli jääneeseen muovituoliin. Hän sulkee silmänsä ja kääntää kasvonsa kohden aurinkoa. Se lämmittää suloisesti. Hän nostaa kädet syliinsä ja huokaisee syvään. Tuntuu kuin kireys niskasta ja hartioista alkaisi hellittää. Ihan kuin hartiat itsestään laskeutuisivat muutaman sentin alaspäin. Kevätauringon valo ja lämpö rentouttavat häntä ja hän muistaa jostain vuosikymmenten takaa jonkun sanoneen, että luonto on Jumalan rakkauskirje ihmisille. Juuri nyt ja tässä hän voisi allekirjoittaa tuon toteamuksen. Hänestä tuntuu ylivoimaiselta kaikki kevätauringon kirkkauden paljastama lika ja pöly. Toisaalta juuri nyt hän ei niitä edes muista. Hän antaa auringon valon ja lämmön virrata itseensä ja tuntee, kuinka hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa ja voimattomuutensa alkavat hiljalleen haihtua. Hän ajattelee, että tuo jostain hänen mieleensä tullut ajatus luonnosta Jumalan rakkauskirjeenä ihmisille ei olekaan mitään vain uskoville kuuluvaa puhetta. Että se voikin olla totta juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee ja kaipaa.

Hän nousee tuolilta, menee sisään ja astuu kirjahyllyn eteen. Tuolla on vielä tallella vuosikymmeniä sitten rippilahjaksi saatu Raamattu. Hän ottaa sen käteensä ja löytää lukunauhan kohdalta Psalmin 65: ”Sinä pidät huolta maasta ja annat sille sadetta, sinä teet sen hedelmälliseksi. Jumala, sinun virtasi on vettä täynnä. Sinä kasvatat sadon ihmisille, pidät maasta huolen. Sinä kastelet vaot, tasoitat kynnetyn pellon, pehmität sen sateilla ja siunaat maan kasvun. Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta. Autio maa viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun. Niityt ovat lammaslaumojen peitossa, laaksot lainehtivat viljaa. Koko maa riemuitsee ja laulaa.” (Ps.65:10-14).

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT, Mäntyharjun seurakunta


PÄÄSIÄISEN HARTAUSKIRJOITUS

Minä pidän pääsiäisestä. Lapsena sekä nuorena pääsiäiseen liittyi vahvasti ylimääräiset vapaapäivät, ja loma Ähtärin mummolassa. Mummolan lomalla kävimme aina katsomassa pääsiäiskokkoa, se on etelä-pohjanmaalla monessa pitäjässä jopa suurempi kuin juhannuskokko. Seurakuntanuoriaikoina pääsiäisen kohokohtia oli yö messu, jossa kirkko oli ensin puettu mustaan, valotkin olivat hämärät. Sitten päästiin pääsiäisen ihmeeseen, mustat tekstiilit poistettiin sekä kirkkoon sytytettiin kaikki valot. Joka kerta se oli yhtä vaikuttava kokemus. Lastenohjaajana taas oli mukavaa valmistella lasten kanssa pääsiäisaskarteluita, ja odottaa yhdessä heidän kanssaan pääsiäistä. Myöhemmin nuorisotyönohjaajana olin useiden vuosien ajan aina pääsiäisenä töissä, vein ihmisiä Lappiin, Saariselälle. Sielläkin opin nauttimaan pääsiäisestä, vaikka työn merkeissä sen vietinkin. Pääsiäiseen liittyy myös ainakin minulle vahvasti odottaminen, valmistautuminen.

Pääsiäinen on juhla, jossa on vastakkaisuuksia. Pitkäperjantai on surua, tummaa sävyä ja synkkyyttä. Jeesus on kuollut, ristiinnaulittu. On epätoivoa, tässäkö kaikki oli? Näinkö kaikki päättyi? Pitkäperjantaina synti on suuressa roolissa, syntiemme tähden Jeesus ristiinnaulittiin. Minun vuokseni Jeesus kärsi ristinkuoleman.

Toisaalta pääsiäiseen liittyy suuri ihme, ja ilo. Sanotaan, että pääsiäisaamuna jopa aurinko tanssii riemusta. Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan nousi kuolleista. Se on ihme, suuri ihme ja siitä saamme iloita. Jeesus lunasti kuolemallaan meidän syntimme. Töissä lasten ja nuorten kanssa haluankin muistuttaa siitä, ettei Jeesus jäänyt ristille, vaan nousi kuolleista. Ja kuolemallaan kuoleman voitti. Pääsiäinen on ilon juhla, voimme yhdessä riemuita siitä, että Jeesus on kuolemaa vahvempi.

Kerran pidin alakoululaisille pääsiäishartautta. Hartaudessa kerroin temppelistä, ja kaikkein pyhimmästä paikasta, jonne ei saanut mennä kuin ylipappi. Jeesuksen kuoltua verho repesi keskeltä kahtia. Eräs 2 -luokkalainen poika totesi siihen, että ” Jumala oli verhon takana, Jeesus verhon toisella puolella. Verhon revettyä ne oli yhtä; Jumala tuli kaikkialle”. Aika hieno ajatus, pieneltä koululaiselta.

”Miksi jäisit vielä pimeyteen? Hän ei ole enää täällä. Anna valon päästä sydämeen, hän ylösnoussut on! Halleluja, tulkaa katsomaan, hän ei ole enää täällä. Halleluja soikoon maailmaan: hän ylösnoussut on!”

Siunattua pääsiäisen aikaa jokaiselle.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


28.3.2018

LUOPUMISIA

Elämämme on jatkuvaa luopumista jostakin. Jo heti elämämme alkutaipaleella joudumme luopumaan kohdun lämmöstä ja sen hempeästä hämärästä syntyessämme maailmaan, jossa kirkkaat valot ja kylmä ilma vastaanottavat meidät. Ei siis ihme, että itkettää. Pienen ihmisen kasvaessa hän pikku hiljaa irrottautuu vanhempiensa turvallisesta sylistä ja opettelee elämisen taitoja, jotta jonakin päivänä pärjäisi omillaan. Näissäkin vaiheissa vuodatetaan paljon kyyneleitä. Kehomme vanhetessa luovumme vähän kerrallaan terveyteemme liittyvistä asioista. Kaikenlaiset ruumiilliset vaivat lisääntyvät iän myötä. Monesti asiat joita olemme pitäneet itsestäänselvyyksinä saavat uuden merkityksen vasta menettäessämme ne, koska silloin osaamme arvostaa niitä.

Tutusta ja turvallisesta luopuminen on vaikeaa. Mitään uutta ei kuitenkaan voi syntyä ennen kuin irrottautuu vanhasta. Diakoniatyössä kohtaan paljon ihmisten tuskaa ja kärsimystä, joka liittyy jollakin tavalla luopumiseen. Joku on joutunut muuttamaan rakkaasta kodistaan pienempään asuntoon, koska rahat eivät enää riitä korkeisiin asumiskuluihin. Toisella äkillinen sairastuminen on vienyt työkyvyn ja sitä myötä työpaikan, jossa koki viihtyvänsä. Jollakin parisuhteen päättyminen eron tai puolison kuoleman takia, asettaa tilanteeseen jossa pitää opetella elämään uudella tavalla.

Kevät on monella tapaa myös uuden alku ja moni meistä varmasti luopuu jo ilolla pitkästä talvesta. Lumen alta paljastuu kuollut maa, joka versoaa kohta uutta elämää. Luonto ympärillämme osoittaa meille hyvin sen kuinka ensin jotakin kuolee ja tilalle syntyy uutta. Pieni siemen toimii tästä hyvänä vertauskuvana. Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24) Kasteessa saimme lahjaksi uskon siemenen, joka toivottavasti itää, kasvaa ja tuottaa satoa. Jokaisella meistä on mahdollisuus saada uusi elämä Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Kun lopulta luovumme maanpäällisestä elämästämme, meitä odottaa uusi elämä taivaassa. Jeesus kulki tuon tien edeltämme, jotta me saisimme uuden elämän. Jumala tahtoo ottaa meidät syleilyynsä ja lohduttaa meitä kärsimyksissämme joka päivä. Virren 61 sanoin: ”Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden, ja siemen muuttuu leiväksi. Ja toinen ruokkii toista. Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka. Ja nyt hän meille kaikille on elämä ja autuus.”

Annukka Salmivaara, diakonissa


22.2.2018

KIUSAUS

Viime sunnuntainevankeliumi kertoo, että heti kasteen jälkeen Jumalan Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan Saatanan, Jumalan vastustajan kiusattavaksi 40 päivän ajaksi. Enkelit pitivät hänestä huolta.

Miksi näin tapahtui? Oliko se Jeesukselle hänen julkiseen toimintaansa valmistautumisen aikaa? Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus oli erämaassa Paholaisen kiusattavana siksi, että hän voisi auttaa niitä, joita koetellaan elämän erämaassa.

Se on niitä henkimaailman asioita, sanotaan asioista, jotka tuntuvat vaikeilta ja joita ei oikein ymmärrä. Henkimaailma on totta. Maailmassa vaikuttaa Jumala ja Paholainen. Sanotaan, että Paholaisen suurin voitto on luulo, ettei sitä ole olemassa. Kasteessa olemme saaneet Pyhän Hengen. Silloin Jumala otti meidät lapsikseen. Kasteen perusteella olemme Jumalalle rakkaita poikia ja tyttöjä.

Pyhä Henki voi viedä meidätkin monenlaisiin elämän erämaan kiusauksiin, koetuksiin. Kun elämässä on menestystä ja myötäkäymistä, pidämme sitä helposti itsestään selvyytenä. Kun tulee vastoinkäymisiä, kysymme, miksi minulle tapahtuu tällaista. Elämän erämaahan voi joutua yksinäisyyden, sairauden, läheisen kuoleman tai jonkun muun vaikean asian vuoksi. Silloin saattaa olla kiusaus ajatella, että Jumala on hylännyt.

Kärsimykset eivät ole merkki siitä, että Jumala on hylännyt. Jumalan toiminta kätkeytyy usein vastakohtaansa. Luther on sanonut, että kun Jumala tahtoo parantaa, hän tekee ensin sairaaksi ja kun hän tahtoo viedä taivaaseen, hän vie ensin helvettiin.

Kärsimys ei tunnu hyvältä, mutta Jumalan käytössä se voi koitua hyväksi. Jumala saattaa valmistaa sen kautta johonkin tehtävään. Se voi olla vaikkapa elämän erämaahan joutuneen lähimmäisen kohtaaminen. Se, joka on itse ollut elämän erämaassa, ymmärtää paremmin samassa tilanteessa olevaa.

Kiusauksen kautta Jumala voi koetella uskoamme. Mihin me luotamme? Minkä varaan rakennamme elämämme? Kuka tai mikä on meidän Jumalamme? Mihin turvaudumme kuoleman hetkellä?

Kiusausten voittamiseksi tarvitsemme Raamatun sanaa ja rukousta. Jeesus opetti pyytämään Isä meidän -rukouksessa: Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Jumalan avulla voimme voittaa kiusaukset. Jumala voi lähettää avuksi enkeleitä.

Lähimmäinen voi olla kuin enkeli.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


15.2.2018

KIRJE YSTÄVÄLLE

Minulla on ollut onni saada sinut ystäväkseni. Olet ollut mukana minun iloissani ja suruissani, kiitos sinulle siitä. Haluan myös itse olla tukemassa sinua kun sinulla on vastoinkäymisiä ja iloita kanssasi kun sinulla on aihetta iloon. Kiitos siitä, että kun tarvitsen apua, niin voin ”arastelematta” pyytää sinulta apua ja sinä autat aina kun vaan voit. Myös minä haluan auttaa sinua aina kun vaan voin. Kun autamme toinen toisiamme mahdollisuuksiemme mukaan, niin ei se toisen auttaminen käy raskaaksi.

Tosi ystävyyteen kuuluu se, että ei juorua toisen asioista muille ja tiedän, että sinä osaat pitää minun asiani omana tietonasi, arvostan sitä todella paljon. Niin myös minä toimin sinua kohtaan, pidän asiasi omana tietonani. Voimme luottaa toisiimme sata prosenttisesti. Sinä luet minua kuin avointa kirjaa, näet kun minua vaivaa jokin vaikka en olisi sanonut vielä sanaakaan. Ja samoin huomaat heti, kun minulla on jotain hyvää kerrottavaa. Niin myös minä huomaan milloin sinulla on asiat kurjasti tai milloin sinulla elämä hymyilee. Emme tarvitse sanoja siihen. Sinun seurassasi minun  ei tarvitse esittää mitään, vaan voin olla oma itseni, oli hyvä tai huono päivä.

Todellinen ystävyytemme ei ole alkanut yhtäkkiä, vaan se on kehittynyt pikku hiljaa todelliseksi ystävyydeksi. Ystävyytemme tuo elämääni merkitystä, lämpöä ja väriä kaikkine väreineen ja sävyineen. Kiitos sinulle siitä. Onneksi olet olemassa. Löydämme aina aikaa toisillemme, emme välttämättä juuri silloin kun itse haluaisi ja toivoisi, mutta heti kun molempien aikatauluihin vaan sopii. Emme keksi selityksiä miksi emme tapaisi vaan järjestämme asiat niin, että tapaamme ennemmin tai myöhemmin. Ja vaikka välillä olisikin pitempi aika kun emme näkisi toisiamme, niin se ei tunnu missään ajallisesti, vaan tuntuu siltä kuin olisimme nähneet vasta eilen, koska ystävyytemme on niin lujaa. Jokainen ansaitsisi kaltaisesi ystävän, kiitos kun olet ystäväni. Ystävyys on lähimmäisenrakkautta parhaimmillaan.

Ralph Waldo Emersonin sanoin ”päivä työlle, tunti huveille, mutta koko elämä on liian lyhyt ystävälle”.

Suvi Uotinen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta


1.2.2018

KYNTTILÄNPÄIVÄ

Valot välkkyvät hetken ja sen jälkeen tulee pimeys. Otan käsiini kynttilän ja sytytän sen. Katselen lepattavaa liekkiä, kun se syttyy eloon.

Minulle kynttilä jossa palaa eläväliekki on tärkeä asia jokapäiväisessä elämässä. Ilman liekkiä kynttilä on kuin mikä tahansa tavallinen arkinen esine, ilman liekkiä kynttilällä ei ole mitään kerrottavaa. Mutta jos sytytämme kynttilään liekin, se kertoo meille jotakin hyvin tärkeää.

Se kertoo myös jotakin olennaista tulevan pyhän raamatuntekstistä (Luuk.2:22-33).

Kynttilänpäivänä kerrotaan vanhasta miehestä Simeonista, joka oli vuosikausia odottanut nähdäkseen hänet, joka pelastaisi ihmiset pimeydestä. Kun Maria ja Joosef toivat pienen Jeesus-lapsen temppeliin, näki vanha Simeon heidät. Silloin tapahtui jotakin erikoista. Vanhan miehen silmät näkivät enemmän kuin kenenkään muun hänen ympärillään. Simeon meni Marian ja Joosefin luo ja sai luvan pitää Jeesus-lasta hetken sylissään. Hän sanoi, että tämä lapsi oli Jumalan valo, joka loistaa Jumalan kirkkautta. Sitten hän antoi lapsen takaisin tämän vanhemmille, jotka olivat ihmeissään siitä, mitä vanha Simeon sanoi heidän pienestä lapsestaan.

Kynttilä jossa palaa liekki kertoo myös Jeesuksesta, valosta joka on sama kuin Jumalan valo, jonka vanha Simeon näki loistavan Jeesus-lapsessa. Simeonin siunaus päättää joulunajan, kynttilänpäivä on hyvin vanha kristillinen juhlapyhä, sydäntalven viimeinen merkkipäivä, jonka jälkeen voimme alkaa jo odottamaan kevättä.

 

Kynttilänpäivän rukous

Jumala, sinä asut kirkkaudessa, me asumme täällä.

Emme voi mennä sinun kirkkauteesi, mutta sinä tulet tänne.

Sytytämme  kynttilän; liekki ja lämpö muistuttavat sinua.

Olet tässä nyt.

Aamen.

 

Valoisia päiviä jokaiselle.

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja Mäntyharjun seurakunta


12.1.2018

KASTEEN LAHJA

Kirkkovuodessa tämän viikon aihe on Kasteen lahja. Sunnuntai-jumalanpalveluksen yleisesti käytetty seurakunnan ääneen yhdessä lausuma tunnustus alkaa: ”Taivaallinen Isä. Sain kasteen sinun lapseksesi. Sinä siirsit minut pimeydestä valoon, kadotuksen alta taivaan perilliseksi. En ole kuitenkaan elänyt niin kuin lapsellesi sopii… …anna kaikki syntini anteeksi.”  Tämä tutuksi tullut sana jumalanpalveluksemme alussa asettaa ihmisen Jumalan eteen. Tämä lausumamme tunnustus muotoilee  suhteemme – olemme velassa ja tarpeessa oikeamielisen Jumalan suhteen, sekä ihmisolemuksemme, että väärien, tai puutteellisten taikka toteutumattomien tekojemme tähden. Tästä tosiasiallisesta tilasta – voisi sanoa: lähtöruudusta – voivat sitten korvamme ja mielemme avautua Sanan kuuloon ja Jumalan hengellisen aarteen näkemiseen. Ehtoolliseenkin. Jumalanpalveluksessa se merkitsee kiitosta siinä hetkessä kuullusta anteeksi saamisesta, ja edelleen Sanan kuulemista; varoitukseksi, virvoitukseksi ja ohjeeksi elämän tiellä.

Tuon synnintunnustuksen sanamuoto puhuu Jumalan teosta, pimeydestä valoon siirtymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, lahjana ihmiselle Jumalalta. Tämän omakohtaisesti näkeminen ja kokeminen onkin hyvin olennaista kristillisen uskomme kannalta. Koetan tätä vielä joltain puolilta avata, vaikka perimmältään Jumalan lahjaa on mahdotonta sanallisesti kääntelemällä läheskään selittää:

Jos otan Jumalan lahjan vain sanana, ja ohittaen sen itsestään selvyytenä, ei lahjan suuri arvo myöskään ohjaa mieltäni näkemään oman elämäni arvokkuutta (taikka muiden ihmisten), jonka Jumala kuitenkin on pienestä pitäen, ennen ensimmäistä elinpäivääni, jo nähnyt. Tuolloin lahjan ikään kuin itsestään selvyytenä, ohi kävellessä, tahtia kunnolla hidastamatta totunnaisesti kuin jonkin vaikkapa asemalaiturin tiedotteen mekaanisesti vastaan ottaen, voin käydä hengellisesti kovinkin likinäköiseksi, koska en näe Jumalan suuruuteen asti. Hahmotanko vähän tuonnempana enää muutakaan, pienen itseni ulkopuolista? Huolimattomasti vilahtaa ehkäpä näkökentän laitamilta vain jotakin, joka muka tapaa aina tai alati olla. Mutta kristinuskon mukaista on , että kyllä vain Jumalan lahjan arvon kirkas ja terävä näkeminen omalta kohdalta ylittää ihmisessä miljoonasti sen arki-minän piirin: tapakristillisen sanan kuulon, vakiintuneiden kristillisten lauseiden esimerkiksi jumalanpalveluksessa kuuntelemisen - tai kaiken yleisesti hyviin tapoihin kuuluvan, ”lahjoista tavataan kiittää” –ajattelun.

Edelleen: Jos en tajua Jumalan kasteessa minulle, meille tuhansille ja taas tuhansille antaman kasteen lahjan armollista vapaaehtoisuutta antaessa, ei ihminen ymmärrä tosiasiallisesti omasta uskonnostaan ”sisältäpäin, osalliseksi tulleena ja osallisena”, oikein kunnolla. Ulkopuolelta käsin voi yksi taikka toinen meistä toki tehdä vertailuja maailman uskontojen välillä, ja valikoida uskonto-hyllyiltä ikään kuin tutuksi tulleen valintamyymälä-ajatuksen hyvin sisäistäneinä, (ja asiakas on muka aina oikeassa, ja oikeassa oleva ei puolestaan tarvitse synnintunnustusta tai anteeksi pyytämistä ja –saamista(?!).) Mutta näin vertaillessaan ihminen ei ehkä tällöin perinpohjaisesti tajua sitä, että hän yhä katselee ja pukee ja koristelee perimmältään vain omaa itseään, häneltä puuttuu suhde toiseen : elävään Jumalaan, joka on häntä alati tarkkanäköisempi ja avarampi ja anteliaampi. Ihminen voi toki tehdä valikoivaa länsimaista elämänmatkaa kansalaisena, tätä reissuaan ehkä jopa  eettisesti vuosikymmeniksi sitoutuneena, ja alati hyviä periaatteita (periaatteessa) kantavana – tapakristittynäkin, hyvätapaisenakin - mutta sisäistämättä silti sitä, että syntiinlangenneen vanhan ihmisen pitää hänessä hukkua (kasteveteen), ja uuden ihmisen nousta (vedestä, joka symboloi kuoleman valtoja), nousta uuteen elämään Jeesuksesta Kristuksesta osallisena (ei vain ulkokohtaisesti tai ulkopuolisena, vertailevana ja niitänäitä tuumailevana tarkkailijana). Jumalan pitää saada toimia meissä. Kastevesi välittää Jumalan lahjana hänen armonsa ja antaa mahdollisuuden myös Hänen muihin, elän aikana koettuihin lahjoihinsa. Tämä on se tie pimeästä valoon, jonka synnintunnustus (n:o704) kertoo. Muuten kuin omakohtaisena ja ”sisäisesti, sydämen kautta” kristittynä, ei Jumalan lahja kasteessa kunnolla avaudu ja ”pääse kasvamaan”, ja ei siksi pääse ainakaan aivan tietoisesti jaettavaksi hyvänä muillekin: yhteisenä, ylhäältä annettuna hyvänä.   

Kunpa useammin osaisimme suomalaisina elää sanoen ja myös tarkoittaen, että jos ja vaikka itse en, niin sinä Herra kyllä; ja kiitän tästä kaikesta minkä tänäänkin olet meille antanut, ja kasteestani lähtien!

Erik Liljeström, seurakuntapastori


 

2017


16.11.2017

EPÄVARMOINA AIKOINA

Ensi sunnuntai on kirkkovuodessa Valvomisen sunnuntai. Jeesuksen vertauksessa, Matt. 13, mies matkustaa vieraille maille, antaa kullekin palvelijalle talossaan tehtävän; ovenvartijan hän käskee valvoa – ei näet ole tietoa, palaako isäntä kukonlaulun aikaan vai keskiyöllä. Mutta kun hän palaa, ei palvelijoiden sovi nukkua vaan olla valveilla ja ottaa matkamies vastaan kotiin palatessa.

Valvomisen sunnuntain sanoma korostaa hengellistä valvomista. Kristus on se vertauksen kerran kotitaloonsa palaava, pitkälle matkalleen vieraille maille lähtevä talon isäntä, Herra. Väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on hetkittäin suuri ja ihmiselle alati olemassa oleva. Jos ja kun arkipäivään kuuluvien asioiden hoituminen kiinnittää huomiomme, ja ponnistelumme ja hyvinkin rajalliset inhimilliset voimavaramme suuntautuvat ennemminkin näköpiirissämme oleviin asioihin – lähitulevaisuuden asioihin – niin hengellisen valvomisen tärkeys uhkaa silloin siirtyä mielissämme yhä kauemmas ja lopulta sivuun: nykyajan ihminen kysyy ehkä, maailmankuvansa osittain avaruudellisesti hahmottaen, että miksi maailma loppuisi, mistä vierailta mailta kukaan ratkaisevasti olisi palaamassa. Lyhyt on muistimme, ja rajallinen on kykymme hahmottaa. Tästä kuluneiden lähiviikkojen uutinen esimerkkinä, kun edes suuri NASA ei tiedä, mistä muualta aurinkokuntaamme tupsahti ratatasostamme ankarasti poikkeava kappale - ja minkälainen. Ei sitä tiedä varmasti sitten kukaan muukaan, voisin luulla… …kun en oikeasti tiedä minäkään, enkä ainakaan sano. Sanon vain, että onhan lapselle annettu sentään nimikin: hänen nimensä on A/2017 U1. Muistelen jonkun tietävämmän yliopistomaailmasta arvelleen, että tulija tuli jostain Lyyran tähtikuvion suunnalta.

Epävarma on varmempi kuin varma, sanotaan aina joskus. Näin on myös tulevaisuuden ennustamisen suhteen, se on tunnetusti ihmiselle vaikea laji. Aamutelkkarin Jälkipörssinkin talousviisaista ainakin yksi piti mahdollisena (ja muut ymmärsivät kuunnella ihan hiljaa), että Kiinan velkaantuminen loiskuisi tulevaisuudessa kiihtyvän inflaation aaltona maailman eri rannoille ja aina maihin asti. Mutta erilaisten uutisotsikoiden ja uhkakuvien (tai erilaisten ristiriitaistenkin toiveiden) äärellä huomionarvoista on, että Valvomisen sunnuntain viesti on isolta osalta turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie kerran keskellämme ja sisimmissämme aloittamansa hyvän työn päätökseen, tämän maailmanajan maininkien suhteellistuessa ja kerran vaientuessa. Ei ole ihmiselle kaikkiaan hyväksi tietää tulevaa. Lopunajallisen horisontin edessä valvomme kuitenkin yhtenä seurakuntana, Jeesuksen oppilasjoukkona, yhdessä. Viime sunnuntain evankeliumissa Matt.18 Jeesus opettaa oppilailleen anteeksiantamisen ja –saamisen mielekkyyttä, tulevan  Jumalan valtakunnan talouden - armotalouden – mukaisuutta. Uutta ja hyvää pääsee kasvamaan, kun vanhasta ja huonosta irtaannutaan ja kulkusuunta tarkistetaan. Suunta ja identiteetti haetaan Herran talon huoneissa ja lähikadun varressa, marraskuisessa pimenevässä syys-Suomessa – kohti Valon valtakuntaa, joka yhä on ikuisuustoivomme tyyssija. Jeesus sanoo evankeliumissa valtakunnan tulleen jo lähelle. Tämä toivo on lahja, myös tähän hetkeen, tälle viikolle.

Erik Liljeström, seurakuntapastori


9.11.2017

ISÄ JA POIKA

Ensi sunnuntaina vietetään isänpäivää, kaikki lapset eivät asu pääsääntöisesti isänsä kanssa samassa taloudessa ja tässä erään pojan, nyt jo aikuisen miehen kertoma kokemus lapsuudestaan. Rakastavaiset päättivät muuttaa yhteen. Mentiin naimisiin, rakkautta riitti, mutta myös sopivasti ohdakkeita. Kahden vuoden kuluttua tuli perheenlisäystä, syntyi pieni poika, joka jo hymyili tullessaan ulkomaailmaan. Poika kasvoi hyvässä perheessä ja isovanhemmat auttoivat pojan hoidossa kun vanhemmat olivat kiireisiä. Maailman hektinen vauhti alkoi vaikuttaa äidin ja isän väleihin. Vanhemmat eivät jaksaneet keskittyä ja kehittää parisuhdettaan. 10-vuotiaalle pojalle kerrottiin asia porukalla ja sanottiin, että ei ole sinun syytäsi isän lähteminen tästä kodista. Isä ja äiti ovat vain ajautuneet erilleen työn ja kiireen keskellä. Isä lähti.

Poika ikävöi isäänsä joka ilta ja kyseli äidiltään, että milloin isä tulee. Asiasta sovittiin, että poika käy joka toinen viikonloppu isänsä luona. Isän viikonloppu lähestyi ja poika ei jaksanut odottaa, kunnes tuli perjantai ja isä haki pojan hänen äitinsä luota. Poika näki, kun isän auto kaarsi pihaan, hän ei ehtinyt laittamaan kenkiään jalkaan, kun jo lähti juoksemaan ulos. Kummaltakin vierähti kyynel poskelle, kun he halasivat toisiaan. Isä rauhoitteli poikaa ja sanoi, että keittäisiköhän äiti meille kahvit. Poika siitä iloisena juoksi äidiltään kysymään, että keitätkö isälle kahvit ja äitihän keitti.

Niin isä ja poika lähtivät viikonlopun viettoon. Seuraavana päivänä he kävivät Linnanmäellä yhdessä ja illalla isä paistoi pojan kanssa makkaraa nuotiolla. Saunan jälkeen poika kävi nukkumaan. Iltarukouksen jälkeen poika sanoi isälle kuinka ikävä hänellä on isää. Isällä vierähti jälleen kyynel poskelle ja hän sanoi: ”Isä rakastaa sinua nyt yhtä paljon kuin ennenkin ja nämä meidän yhteiset viikonloput pidetään aina isä-poika viikonloppuina ja tehdään jotain kivaa yhdessä.”

Hetken mietittyään poika kurtisti silmäkulmiaan ja kysyi: ”Isi, etkö sinä enää rakasta äitiä?” Isä: ”poikaseni, rakkautta pitää vaalia. Ei sekään pysy itsestään!” Poika: ”No, pitäkää äidin kanssa ne rakkausvaalit.” Isä siihen naurahtaen: ”Ei se vaalien pitämistä tarkoita, vaan, että rakkautta pitäisi osoittaa päivittäin toiselle ja pitää toisesta huolta. Sekin riittää kun joskus ohimennen halaa tai antaa suukon ja taas on parempi olla. Isän ja äidin vei erilleen työkiireet ja väsymys, niin että toinen jäi huomiotta ja rakkaus hiipui. Mutta nyt hyvää yötä ja Jeesus myötä ja kiitos tästä päivästä. Poika: ”Isi, minä tykkään sinusta, hyvää yötä:”

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja


2.11.2017

PYHÄINPÄIVÄ

Ylihuomenna on pyhäinpäivä. Se on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä 1.11. ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11.

Raamatun mukaan pyhiä ovat kastetut ja Jeesukseen uskovat ihmiset. Meidät useimmat on kastettu, mutta miten lie uskon laita. Kasteessa meidät on pesty puhtaiksi, tehty pyhiksi, mutta elämän matkalla likaannumme synnin rapakoissa. Siksi tarvitsemme puhdistusta.

Raamatun mukaan Jumalan sana synnyttää uskon ja pyhittää, tekee pyhäksi, puhtaaksi. Siksi olisi hyvä, että Jumalan sanalle olisi tilaa elämässämme tavalla tai toisella.

Jumalan sanan ydin on sanoma anteeksiantamuksesta Jeesuksen sovitustyön ansiosta.

Pääsemme siitä osallisiksi uskomalla Jeesukseen, pyytämällä ja antamalla anteeksi.

Pyhäinpäivänä katselemme taakse päin. Muistelemme aiemmin eläneitä, poisnukkuneita pyhiä. He olivat itsessään puutteellisia, mutta uskossa Jeesukseen pyhiä. Jotkut heistä opastivat meitä Pyhän Jumalan yhteyteen.

Pyhäinpäivän aiheena kirkkokäsikirjassa on Pyhien yhteys. 1. Tess. 5:10 sanotaan kauniisti: ”Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa.” Yhteys poisnukkuneiden pyhien kanssa toteutuu Jeesuksessa. Pyhien yhteyttä kuvaa kirkon puolikaaren muotoinen alttarikaide, jonka näkymätön puolisko on poisnukkuneita pyhiä varten.

Pyhäinpäivä nostaa riman korkealle. Miten olisi armahdettujen syntisten päivä?

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


19.10.2017

AJASTA IKUISUUTEEN

Astun sisään vanhainkodin ovesta. Pysähtynyt tunnelma ja laitosmainen tuoksu tulevat ovella kohti. Tervehdin aulassa nuokkuvia ihmisiä ja jatkan kulkuani pitkän käytävän päähän asti. Siellä on huoneesi ovi. Avaan sen, niin kuin olen avannut aiemminkin monta kertaa. Huoneessa on sänky jossa makaat, vaikka tuskin enää erotan hahmoasi paksujen peittojen ja tyynyjen keskeltä. Niin hauraaksi ja pieneksi olet muuttunut. Siirryn sänkysi viereen. Näytät nukkuvan. Silitän hopeanharmaita hiuksiasi ja kurttuista poskeasi. Avaat kirkkaat silmäsi. Otan kätesi käteeni ja kyselen muistatko vielä minua. Et enää vastaa. Vielä jokin aika sitten keskustelimme, mutta nyt ovat sanatkin kadonneet.

Ensin hänen kuulonsa heikkeni. Sitten alkoi näkö huonontua. Liikkuminenkin vaikeutui. Ruoka ei maistunut enää yhtä maukkaalta kuin ennen ja arkipäivän askareista oli vaikeaa selviytyä omin voimin. Lopulta hänen oli lähdettävä pois omasta kodista, vaikka eihän sitä kukaan haluaisi omasta kodistaan lähteä. Piti lähteä paikkaan jossa hänestä pidettäisiin huolta, koska hän ei enää siihen itse kyennyt. Vanhainkodissa hänen kuntonsa sitten romahti ja hänestä tuli vuoteensa vanki. Vaikka mieli olisi vielä kirmannut vihreillä niityillä kuin villi ori, ei keho enää antanut myöden. Hoitajat pitivät kyllä hyvää huolta vanhuksen puhtaudesta ja ravitsemuksesta, mutta kellään ei ollut oikein aikaa pysähtyä hänen vierelleen, keskustelemaan ja kuuntelemaan. Kuitenkin hän oli aina hyvin kiitollinen kaikesta avusta jonka sai.

Minä tiedän että sinä olet aina pitänyt laulamisesta. Niinpä kumarrun nyt vuoteesi äärelle ja laulan sinulle tutun virren, josta tiedän sinun pitävän. Näen hymyn nousevan kasvoillesi. Väsymys painaa kauniit kirkkaat silmäsi taas kiinni ja ymmärrän että minun kannattaa nyt lähteä, jotta saisit levätä. Lasken käteni otsallesi ja luen Herran siunauksen. Sitten lähden. Ovella katson vielä sinuun päin ja toivon mielessäni että kohtaamme vielä. Poistuessani vanhainkodista, huomaan että mieleni on apea. Tiedän ettei sinulla ole enää paljon päiviä jäljellä. Mietin miten hyvä aika onkaan ihmisen kuolla juuri näin syksyllä, sopusoinnussa luonnon kanssa. Luonnon valmistautuessa talveen, kasvit kuihtuvat ja kuolevat pois, aivan niin kuin me ihmiset vanhetessamme. Uusi elämä odottaa kasveja taas keväällä, niin kuin meitä ihmisiäkin taivaassa. Joten rakas vanhus, jos en enää ehtisikään tulemaan luoksesi ennen kuin aikasi koittaa, niin toivon että saamme kohdata toisemme taivaassa, sitten kun on minun vuoroni siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Pertunmaan kappeliseurakunnan diakonissa Annukka Salmivaara


7.9.2017

KUISTIN KESÄTUOLI

Kuistin kesätuoli on mustikansininen, paikka jossa on hyvä ajatella pieniä ja suuriakin ajatuksia. Usein ajatukset ovat selkeitä tai selkenevät, välillä niiden kanssa tuntuu olevan ihan eksyksissä. Kesätuolissa voi ajatella iloja sekä suruja, mennyttä ja tulevaa josta emme tiedä, oman elämän aikajanaa. Ihmisinä me usein hahmotamme elämämme menneisyytenä, nykyisyytenä ja tulevaisuutena, mutta tosiasiassa meillä on vaan tämä hetki, juuri tämä.

Nyt mieleeni nousee mennyt kesä ja kesänleirit leirikeskuksessa.Leiripäivämme olivat kaikin puolin antoisia, -täynnä elämää. Parasta leireissä leiriläisten mielestä taisi olla ihanat isoset, uiminen, ruoka ja moni muu asia jokaisen oman mieltymyksen mukaan. Jumala on antanut meille monenlaisia lahjoja, niillä voimme auttaa toisiamme ja tuoda toisten päivään iloa. Monista lahjoista saimme leireilläkin iloita.

Ilmassa on syksyn tuntua, viileä tuuli puhaltaa, maassa näkyy muutamia pudonneita keltaisia lehtiä. Pian on aika nostaa kuistin kesätuoli suojaan, mutta ei ihan vielä…..

 

Peilityynenä järvi hohtaa, ilta syksyinen tullut on.

Usvaharsonsa rannat jo kohtaa, kuu taivaalle kohonnut on.

Punavärin saa hohtavan pilvet, taivaanrantakin ruskottaa.

Uutta kirkasta syksyistä päivää, se meille näin ennustaa.

I. Koistinen: Luojan ihmettä

 

Siunausta päiviimme!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja


17.8.2017

ELÄMÄÄ EI RAKENNETA YKSIN

Koulutyö alkoi muutama päivä sitten useimmissa maamme kouluissa kesän jälkeen. Lomien sisältämät asiat siirtyvät muistoihimme, ja joudumme taikka saamme muistaa työn ja opiskelun eri aiheita. Kirkkovuoden otsikko ”Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa” näillä kohdin kuluvaa vuotta saa pohtimaan ajan kulua, ajan tajuamme ja myös Jumalan lahjojen pitkäaikaisuutta. Pienestä pitäen olemme aina tähän hetkeen aikalailla paljon saaneet, lahjana. Aurinko paistaa, rikkaalle ja köyhälle. Jumalan armossa on yltäkyllin jokaiselle.

Viikko sitten evankeliumi Matt.7 luvusta esitti Jeesuksen kertomuksen kahdesta rakentajasta, joista se viisas mies rakensi talonsa kalliolle, tyhmä mies taasen rakensi hiekalle. Kun myrskytuuli, vaikkapa ukkosmyrsky tulvavesi ja sateen pisarameri siihen ynnäten valui yli maiseman, hiekalle rakennettu talo sortui, kallioperustalle rakennettu talo kesti luonnon tuomat koettelemukset. Jeesus tarkoitti vertauksellaan Jumalan tahdon kyselevän elämän rakennustavan ylivertaisuutta, joka ei ollut ihmisen omien rakentajan kykyjen ja oikkujen ja mielihalujen puhurien ja puuskien armoilla. Meillä suomalaisilla on vanhastaan taipumus rakentaa kukin yksin ja itse, hartiapankki-periaatetta  noudattaen. Näin koulujen opiskelu on edelleenkin huomattavilta osilta menestystä tuottava. Mutta mieleen tulee edesmenneen kansansuosikin, muusikko Topi Sorsakosken Ähtärin hirsisen piilopirtin rakennusprojekti, jossa laulajan tupakka-askin kanteen piirtämä järvenranta-talon kuva sai aikaan myös laajan yhteistyön: arkkitehti piirsi Topille puhtaaksi, sukulaiset ja eri ammateissa toimivat ystävät käyttelivät vähäisten tai kohtalaisten taitojensa mukaan työkaluja rakennustyömaalla, Sorsakosken yleinen talkoo-ilmoitus poiki suuren ja kirjavan joukon talkoolaisia, jotka ainakin lähtiessään töitä tekemään, olivat yhteishengellä varustautuneina, ja joltain kulmalta tai yksityiskohdalta auttamishaluisia Sorsakoskea ähtäriläiseen kotipaikkansa rauhaan asettumaan. Yhteishenki – ja halu auttaa, kotipaikkakuntalaisinakin - tai miten sen tahtoo kukin ajatella: itse kukin on rajallinen, Jumalan lahjoja on monia. Kristuksen ruumis on yksi - mutta sen jäsniä montia; käsiä, jalkoja , silmiä, korvia. Yksi seurakunta. Vaikka opiskeleva seurakunta. Tai jotain muuta, mutta jotain yrittävä…

Kirkollisen vihkimisen esirukousvaihtoehdoissa on mieleinen rukous-lause, joka muistuttaa meitä ihmisiä, jotka yhdessä ryhdymme vaikka aviopuolisoina elelemään - ja niin puolisot alttarin äärellä nimenmaan sanovat tahtovansa : ”Herra, jos sinä et rakenna taloa, rakentajat näkevät turhaan vaivaa. Liitä nämä puolisot toisiinsa uskolla, toivolla ja rakkaudella.”  

Erik Liljeström, seurakuntapastori


10.8.2017

LINTUJEN PERHEKERHO

Ajelimme eräänä kesäisenä sunnuntai iltapäivänä mökille luonnon helmaan viettämään rentouttavaa iltaa. Mökin edustalta jo huomasimme, että laiturilla kökötti jokin pitkä nokkainen vesilintu neljän poikasensa kanssa. Kävelimme muutamia metrejä rantaa kohden ja pysähdyimme. Lintuäiti poikasineen laskeutui laiturilta veteen ja poikaset uivat muutaman metrin päässä oleville kiville ja asettuivat isoimmalle ja litteimmälle kivelle vieri viereen. Tässä vaiheessa olimme kävelleet rantaan ja aivan varmasti linnut olivat huomanneet meidät, mutta eivät välittäneet meistä ollenkaan. Siinä ne poikaset sukivat itseänsä ennen kuin painoivat päänsä alas nukkuakseen. Lintuäiti ui hetken poikasien lähellä kunnes itsekin nousi pienemmälle kivelle poikasien viereen. Siinä se sitten painoi päänsä siipensä alle. Muutaman kerran se säpsähti kun vastarannalla haukkui koira ja kun isompi aalto iskeytyi kiviin. Meistä se ei välittänyt vaikka juttelimme melkein koko ajan. Menin välillä lähemmäksi ottamaan kuvia lintuperheestä, olimme kuin ilmaa niille. Liekö tämä lintuäiti oppinut luottamaan ihmisiin,kun uskalsi laittaa poikasensa nukkumaan meidän läsnäollessa ja samalla vaipui itsekin uneen.Nimittäin lopulta lintuäiti taisi olla itsekin aika sikeässä unessa,kun ei enää koiran haukunta ja isommat aallot häirinneet linnun unta. Tuli sellainen olo, että tässä tehdään jonkinlaista perhetyötä tälle lintuperheelle. Annetaan äidin levätä ja vahditaan poikasia pedoilta. Sitähän se perhe- ja päiväkerhokin mm. on, että annetaan äidille/isälle/isovanhemmille mahdollisuus levähtää ja sillä aikaa me ohjaajat huolehdimme lapsista.

Meillä taisi olla käynnissä perhekerho yhdelle lintuperheelle, jonka lajiksi paljastui nettiä apuna käyttäen isokoskelo.

Siinä ne linnut tunnin verran nukkuivat, kunnes ilmeisesti nälkä yllätti. Poikaset alkoivat piipittämään suu auki, jonka seurauksena lintuäiti laskeutui itse ensin veteen, siinä hetken uiskenteli ja jotain ”jutteli” matalalla äänellään poikasilleen. Poikaset odottivat kivellä kiltisti paikallaan,kunnes ilmeisesti saivat luvan laskeutua kiveltä veteen. Poikaset saalistivat kaloja nukkumakivensä ympärillä hetken, jonka jälkeen koko sakki ui meidän ohitsemme muutaman metrin päästä ja taas olin kännykän kanssa valmiina ottamaan kuvia näistä linnuista, jotka eivät meitä pelänneet. Kauas linnut eivät uineet,kun tulivat jo takaisin, äiti ensimmäisenä ja poikaset jonossa perässä.Siitä ne uivat laiturin ja nukkumakiviensä ohi, kohti kaislikkoa. Hiljaa mielessäni toivotin poikasille ja äitikoskelolle hyvää matkaa elämään, ehkä näemme vielä, ehkä emme, mutta toivottavasti säästytte pedoilta ja muilta vaaroilta ilman meitä, ihan omin avuin. 

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja


29.6.2017

KIVINEN PELTO JA SYNTI

Isoäitini on lähtöisin Mäntyharjusta. Hän on usein puhunut lapsuudestaan kotipitäjässään ja siellä kokemistaan erilaisista asioista. Muistan hänen kertomuksensa siitä, kuinka pellot ovat Savossa  kivisiä. Ei riitä, että pelto kerran perataan puhtaaksi kivistä. Joka kevät pellossa on aina uusia kiviä ja niitä täytyy uudestaan poistaa, enne kuin päästään viljan kylvämiseen.

Olen nyttemmin itse asunut Mäntyharjussa hiukan yli kaksi vuotta. Olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka lähes jokaisen peltokaistaleen reunalla on kivinen aitarakennelma. Ja muistan isoäitini kertomukset kotitilansa kivisistä pelloista ja jokakeväisistä perkuutalkoista. Ei ihme, että peltojen reunoilla on kiviaitoja.

Ajattelen, että meidän ihmisten sielut ovat kuin savolainen kivinen pelto. Syvyyksistä nousee jatkuvasti pintaan asioita, joita kutsumme synniksi. Yksikään ihminen ei pysty elämään elämäänsä niin etteikö hänen sielustaan nousisi jatkuvasti pintaan synti-kiviä. Savolaisen pellon olemukseen kuuluu kivisyys ja ihmisen olemukseen kuuluu synti. Ei ole kysymys valinnasta synnin ja ei-synnin välillä.

Mikä sitten on syntiä eli sellaista, mikä nousee jostain sellaisesta syvyydestä, jota emme täysin tunne emmekä hallitse? Jokainen kerta, kun puhumme toisesta pahaa selän takana, on syntiä. Jokainen vihainen sana. Valehteleminen, vastuun pakoileminen, väkivalta, itsekkyys, ahneus, oman edun ajaminen toisten kustannuksella. Lista on yhtä loputon kuin savolaisesta pellosta nousevien kivien määrä.

Koska olemme ihmisiä, emme pysty välttämään syntiä. Ja synti on jotakin sellaista, mikä ei kelpaa Jumalan valtakuntaan. Sinne kelpaa vain puhtaus, hyvyys, rakkaus, palvelu, itsensä alttiiksi antaminen toisten puolesta.

Mutta vaikka Jumala vihaa syntiä, hän rakastaa syntistä. Hän rakastaa meitä niin paljon, että maksoi itse sen syntivelan, mikä on meille itse kullekin elämän aikana kertynyt. Jo luomisen hetkellä Jumala suuressa ihmisrakkaudessaan antoi meille vapaan tahdon. Vaikka Jumala voisi pakottaa meidät rakkauteen ja synnittömyyteen, hän ei sitä tee, koska hänen ehdoton rakkautensa jättää meille eli rakkautensa kohteille vapaan tahdon. Siksi hän tuli itse maailmaan ja maksoi meidän puolestamme meidän velkamme. Jeesus Kristus vei ristille meidän kaikkien synnit ja sovitti ne siellä.

Vaikka meidän sisimpämme on luonteeltaan syntiä tuottava, me voimme joka päivä turvautua siihen, että syntimme on jo sovitettu. Me elämme elämäämme sekä syntisinä että täysin armahdettuina. Jumala vihaa syntiämme mutta rakastaa meitä. Oppi-isämme Martti Luther puhui siitä, että kun Jumala katselee taivaastaan meitä ihmisiä, hän ei näe meidän syntisiä sydämiämme, vaan sydämen päällä olevan ristin. Ja tuon sydämen päällä olevan ristin vuoksi hän  armahtaa meidät, on meidän kanssamme elämämme kaikki päivät ja vie meidät kerran Taivaan kotiin. Onko sinun sydämesi päällä risti?

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT


22.6.2017

ONNEA ETSIMÄSSÄ

Ihminen on kautta aikain etsinyt itselleen ikuista onnea ja juhannukseen, erityisesti juhannusyöhön liittyy paljon vanhan kansan uskomuksia onnen etsimisestä. Yksi uskomus liittyy kasviin nimeltä sananjalka. Sen uskottiin kukkivan ohikiitävän hetken juuri juhannusyönä. Saniaisiin kuuluva sananjalka ei varsinaisesti kuki, mutta silti vanha kansa uskoi sen kukkivan juuri juhannusyönä. Se joka näki sananjalan kukkivan, sai ikuisen onnen ja kaiken, mitä ikinä osasi toivoa. Tätä taikavoimaa lähdettiin hakemaan synkistä metsistä, missä liikkui pelottavia petoja. Mikäli etsijä hankki itselleen sananjalan siemenen, joka putoaa juuri kukkimishetkellä, sai hän itselleen myös näkymättömyyden voiman, jotta mitkään vaarat eivät uhkaisi häntä matkalla.

Ikuinen onni, onko sellaista? Onnellisuuden ja onnen tunteita voi oppia löytämään ihan arkisista asioista. Onnellisuus sinänsä ei ole jatkuva tunne tai tila, koska ihmiselämämme koostuu niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, mutta positiivista elämäntapaa voi harjoitella. Joillekin toisten ihmisten auttaminen ja omastaan antaminen tuo itselle myös hyvää oloa. Samalla se voi lisätä kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta omasta elämästä. Tekemällä hyvää ja kunnioittamalla toisiamme lisäämme hyvää oloa ympärillemme. Kannattaa hakeutua myönteisesti ajattelevien ihmisten seuraan, opetella olemaan läsnä hetkessä ja iloitsemaan, niin häviävät synkät ajatukset. Niinkin pienet asiat kuin luonnossa liikkuminen tai hyvän kirjan lukeminen voi saada jo paremmalle tuulelle. Luostareissa asuvat munkit ja nunnat tarjoavat meille oivan esimerkin siitä miten yksinkertaisten elämäntapojen noudattaminen ja Jumalallisen rakkauden näkeminen kaikessa, voi auttaa ihmistä onnellisuuden ja sisäisen rauhan etsinnässä.

Näin keskikesän juhlan aikaan nautin metsän polkuja kulkiessani luonnon kauneudesta kaikilla aisteillani. Kukkien tuoksut, vehreän maan väriloisto ja lintujen laulu. Metsässä voi tuntea olevansa osa luonnon ihmeellistä maailmaa ja kun oikein pysähtyy aistimaan, voi löytää onnellisen ja levollisen mielen arkisten kiireiden keskellä. Kesäisen luonnon kauneus lumoaa kulkijan kuin taianomaisesti, sen vanha kansakin jo tiesi. Saamme ihastella Jumalan luomistyön ihmeitä ja nauttia kesän valoisuudesta ja lämmöstä, jonka Jumala on hyvyydellään meille suonut. Siunatkoon taivaallinen Isämme jokaisen askeleesi kaikilla kesäpoluilla.”Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.” Eino Leino

Pertunmaan kappeliseurakunnan diakonissa Annukka Salmivaara