15.11.2018

MINÄ-HELMEN KERTOMAA

Olin kesällä rippileirillä työntekijänä. Hienoja nuoria, nuo leiriläiset. Jokainen omanlainen persoona, jokaiseen oli mukava tutustua. Jälleen kerran vaikutuin siitä, kuinka fiksuja nuoret osaavat olla. Heillä on paljon ajatuksia, he osaavat touhuta ja riehua, ja ainakin meidän leirillä nuoret osasivat myös hiljentyä ja rauhoittua. Leirillä oli helppo ja hyvä olla, ja se oli pitkälti nuorien ansiota.

Meillä leirillä oli keskellä päivää helmihetki. Leirin ensimmäisenä päivänä teimme rukoushelmet. Meidän käyttämät rukoushelmet ovat Martin Lönnebon kehittämät. Helminauhassa on 18 helmeä, ja jokaisella helmellä on oma tarkoitus. Helminauhasta löytyy muun muassa Jumala-helmi, Hiljaisuuden- helmiä, Kasteen-helmi ja Pyhän huolettomuuden- helmi.

Helmihetkessä kävimme aina jotakin helmeä hieman tarkemmin läpi. Jokaisessa helmessä on rukous, jota kaikuna toistimme. Lisäksi olimme aina hetken rukoushiljaisuudessa. Helmihetkemme alkoi ja päättyi aina samalla laululla: Jeesus kuule rukoukseni. Taisi käydä niin, että lähes jokainen leirillämme ollut osaa nyt tuon laulun ulkoa. Mutta se ei haittaa, laulussa on hienot sanat: Jeesus, Jeesus, kuule rukoukseni, anna rauha sydämeeni, halleluja.

Helmi, jonka toivon jääneen nuorten mieleen, on Minä-helmi. Sen rukous kuului näin: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä”. Helmessä on ajatus: ”En ole epäonnistumisteni summa, vaan aarre. Syvin merkitykseni on siinä, että Jumala on luonut minut kuvakseen, heijastamaan ääretöntä. Jumalan silmissä olen kaunis helmi. Saan katsoa itseäni rakkaudella.” Toivottavasti nuoret uskaltavat katsoa itseään rakkaudella. Että itseään katsoessaan he näkevät hyvän, rakkaan ja rakastettavan ihmisen. Toivon todella, että nuoret jaksavat uskoa olevansa arvokkaita, Jumalalle rakkaita. Suuria ihmeitä.

Mutta samalla kun toivon, että leirimme nuoret muistaisivat olevansa arvokkaita ja rakkaita, toivon, että me kaikki muistaisimme sen. Tämä maailma usein mittaa ihmisen arvoa kauneuden, saavutusten ja kunnian mittarein. Se saa aikaan paineita; täytyy olla jotain, että kelpaa. Täytyy tehdä jotain, että kelpaa. Täytyy saada jotain aikaan, että kelpaa. Täytyy näyttää tietynlaiselta, että kelpaa. Mutta kuka päättää mikä riittää, mikä on tarpeeksi?

On lohdullista tietää, että Jumalalle me kaikki olemme yhtä rakkaita. Jumalan silmissä me kaikki olemme aarteita, suuria ihmeitä. Jumala ei laita meitä onnistumistemme tai epäonnistumistemme mukaan tärkeysjärjestykseen. Jumalan silmissä me olemme kaikki yhtä rakkaita. Siihen voimme luottaa, vaikka se ei aina helpolta tuntuisikaan.

Ja samalla toisia ihmisiä kohdatessamme on meidän tärkeää muistaa, että me kaikki olemme samanarvoisia. Me olemme erilaisia, mutta se ei haittaa. Päinvastoin, erilaisuus on rikkautta. Toivottavasti me osaamme katsella toisia ihmisiä suvaitsevaisuuden ja hyväksynnän lasien läpi. Se ei ole aina helppoa, mutta omiin ajatuksiin ja asenteisiin voi kiinnittää huomiota. Me olemme Jumalan luomia, sinä ja minä.

”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” Psalmi 139:14. 

Kannattaa muuten lukea Psalmi 139: 1-18.

Heli Riittinen, Nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


8.11.2018

ISÄ MEIDÄN

Meitä lukijoita yhdistää kaksi asiaa. Ensiksi se, että meillä kaikilla on isä. Millainen isä sinulla oli tai on? Kun on kyse isistä, voi kait kysyä ensiksi: Mitä teit oman isäsi kanssa? Kait useampi meistä voi liittyä kokemukseen, että suomalaisessa kodissa oli isä, joka opetti työnteon tai oli isä, jonka kanssa harrasti jotakin. Oma ensimmäinen muistiin piirtyvä on isästä, jonka kanssa 3-vuotiaana Pyhäveen rannoilla kalastin talvipakkasilla. Isä käski pitää verkon narusta kiinni avannon toisella puolella. Isän ja pulkan perässä raahustin hangessa saaliita rantaan vetäen. Toisen elävän mielikuvan saan mieleen, kun istuimme jänismetällä passissa talvipakkasella. Ei kait ihme, että minustakin tuli intohimoinen metsissä olija ja kalastaja. Minkä opin ja jäljen isäsi sinuun jätti? Entisajan isät eivät liikoja tunteitaan näyttäneet, eivätkä rakkauden lauseita lausuneet, vaan rakkaus isien kanssa koettiin yhteisen tekemisen kautta.

Kaikilla ei ole mitään isänsä kanssa yhdessä koettua, eikä edes mielikuvaa isästään. Olen työvuosien varrella tutustunut sotaorpoihin. Heillä on isänsä geenit ja perimä, mutta vain kerrottuja tarinoita siitä, millainen isä oli. Toisella taasen on kokemus, että omaan ukkiin kiintyi kuin isään tai sitten löytyi suvun varaisä. Isäsuhteisiimme mahtuu sitä, mikä on vahvaa ja elämässä kannattelevaa ja sitä, missä on syntynyt rakkauden vaille jäämiskokemus. Isätkin ovat ihmisiä.

Nykyisin kun pappina tapaan kasteperheen tai aiemmin neuvolassa perheen, niin on aivan ihana, että isätkin ovat mukana. Ultraäänen välityksellä ja synnytyssaleissa isät saavat ensikosketuksen lapseensa. Näissä tilanteissa isätkin saavat vuodattaa onnenkyyneliä. Isyys on muuttunut. Isät osallistuvat lapsenhoitoon ehkä enempi kuin ennen ja isilläkin on tunteet, joita saa näyttää. Siihen haluan teitä isiä rohkaista: puhukaa ja tuntekaa. Lapsen itsetunto vahvistuu, kun hän kuulee, että isä on hänestä ylpeä.

Sitä isättömyyttäkin on liian paljon ja isän kaipausta rinnassa. Perheiden hajotessa, isät saattavat jäädä turhan kauas lasten arjesta. Moni isä miettii, miten olla jotenkin enempi, miten rakastaa, kun ei osaa? Täydellistä isäsuhdetta ei ole kenelläkään, mutta yhdellä isäsuhteella on paljon annettavaa. Siitä riittää kaikille ja se on ehtymätön.

Alussa nimittäin mainitsin, että kaksi asiaa yhdistää meitä, ja se toinen on, että meillä on ”Isä meidän”. Jumalan ja hänen Poikansa Jeesuksen suhde on ainoa täydellinen isä-poikasuhde. Jeesus kuoli ristillä meidän kipujemme ja vaivojemme ja rakkauden vajeidemme tähden. Jeesus muodosti suoran yhteyden meille Jumalan luo. Saamme kutsua Jumalaa Taivaan Isäksi. Olemme Taivaallisen Isän lapsia. Jeesuksen suhde Isäänsä oli täydellistä luottamusta. Isäsuhde Jumalaan on elämämme perusta. Se saa olla täydellistä luottamusta. Se parantaa ja rakentaa. Sunnuntaina juhlittavat isät saavat tietää, että Taivaallisen Isän poikina sitä ollaan tärkeällä paikalla. Onnea ja siunausta kaikki isät!

Satu Ruhanen, Pertunmaan kappalainen


1.11.2018

KUOLEMAN KOHDATESSA

Aluksi minun oli vaikeaa ymmärtää sitä että sinua ei enää ole. Vielä hetki sitten pidin kädestäsi kiinni, mutta nyt kätesi tuntuu kylmälle eivätkä silmäsi enää avaudu. Hädissäni yritän vielä kerran painaa pääni sinun kylmettyvää ruumistasi vasten, jotta tuntisin tuoksusi. Haluan tallentaa tuoksusi mieleeni, jotta en vain koskaan unohtaisi. Sinä olit minulle niin kovin rakas ja tärkeä ihminen. Nyt sairaalasängyssä lepää enää vain maallinen ruumiisi, kuin tyhjä kuori. Et ole enää siinä. Minun on pakko luopua sinusta ja sinut viedään pois. Lähdön hetkesi ei ollut helppo. Sinulla oli kipuja, joita ei lääkitty asianmukaisesti. Tunnen vihaa ja syyllisyyttä, ehkä eniten kyvyttömyydestäni auttaa sinua. Olisinko voinut tehdä enemmän hyväksesi? Mitä jos olisin toiminut toisella tavalla, olisitko vielä elossa? Toisaalta kärsimyksesi päättyminen tuntuu helpottavalta. Myös katkeruus hiipii mieleeni, miksi juuri minun pitää luopua, miksi kävi näin?

Suru musertaa alleen. Se vie voimat. Elämä ympärillä jatkaa kulkuaan, vaikka oma maailma on pysähtynyt. Sinä olet poissa. Tunnen olevani surusta kipeä. Sytytän kynttilän muistoksesi kuvasi vierelle ja ulkolyhtyyn. Se jotenkin lohduttaa. Jotkut ovat sanoneet että hautajaisten jälkeen on helpompaa. Minua ei helpottanut. Surusta puhuminen läheisten ja ammatti-ihmisten kanssa helpotti.

Suru on prosessi, joka etenee vaiheittain. Surun eri vaiheet auttavat meitä ymmärtämään paremmin surua, mutta itse sureminen on aina yksilöllistä. Suru ei poistu koskaan. Se jättää jälkensä meihin ja kulkee mukanamme koko elämämme ajan. Surua ei pidä hävetä, koska se kuuluu elämään. Saat itkeä ja olla surullinen jos siltä tuntuu. Oman läheiseni poismenosta on kulunut jo vuosia, mutta silti toisinaan ikävä ja suru valtaavat mielen, vaikka jonkun radiossa soivan kappaleen myötä. Silloin täytyy antaa vain kyynelten tulla.

Joskus metsässä kulkiessani saatan huomata polulla aivan sydämen muotoisen kiven tai puun lehden, sekä leipää tai juustoa leikatessani voin nähdä siinä sydämen muotoisen kuvion. Nämä ihmeelliset eteeni tupsahtelevat pienet rakkausviestit ilmestyvät usein juuri silloin kun tunnen oloni yksinäiseksi ja surulliseksi. Niinä hetkinä olenkin ajatellut, että ehkä joku on kanssani läsnä. Näkymätön maailma kulkee rinnallamme. Poisnukkuneet läheisemme seuraavat meitä ja kulkevat muistoissa mukanamme niin kauan kuin elämme.

Seurakunta järjestää sururyhmiä joissa on mahdollista jakaa kokemuksiaan surusta ja puhua luottamuksella suruun liittyvistä asioista. Ota rohkeasti yhteyttä seurakuntasi diakoniatyöntekijään mikäli haluat tulla mukaan sururyhmään. Haluamme tukea sinua surun matkallasi.

Annukka Salmivaara, diakonissa


27.9.2018

OIKEUS ELÄMÄÄN?

Viime perjantain syysmyrskyn lisäksi on riehunut poliittinen myrsky, joka on liittynyt ulkoministeri Simo Soinin osallistumiseen abortin vastaiseen tilaisuuteen. Keskustelussa on korostettu tasa-arvoa ja naisten oikeuksia.

Tähän keskusteluun otti osaa myös muusikko Pekka Simojoki Kotimaa-lehdessä olleessa artikkelissa. Hän kertoo siinä miehestä, joka näytti valokuvaa, jossa tämä mies seisoi jonkun vanhan miehen vierellä, jolla oli ruusu kädessä. Tuo vanha mies oli lääkäri, joka kehotti äitiä harkitsemaan, onko abortti ainoa mahdollisuus. Siksi äiti päätti pitää lapsen. Aikuiseksi kasvanut mies etsi lääkärin ja kiitti häntä siitä, että saa elää.

Simojoki kysyy artikkelissa: ”Miksi kaikki ihmisoikeudet puuttuvat niiltä kaikkein pienimmiltä ja heikoimmilta, jotka eivät mitenkään voi itseään puolustaa eli syntymättömiltä lapsilta.” Aborttiin oikeuttavina poikkeustapauksina hän mainitsee tilanteet, joissa äidin henki on vaarassa tai on tapahtunut raiskaus.

Koskeeko 5. käsky myös syntymätöntä lasta? Onko hänelläkin oikeus elämään? Sitä voi pohtia myös Psalmin 139:13-16 sanojen valossa: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


26.7.2018

KANSSASI ELÄMÄN MATKALLA

Ajattelen sinua, jota elämä on kolhinut. Haluaisin asettua viereesi, kuulostella sinua ja ottaa vastaan ajatuksia ja tuntojasi. Haluaisin myötäelää sitä, mitä olet kokenut ja tukea edes hiukan siinä minkä läpi olet joutunut kulkemaan, koska tiedän että toisesta ihmisestä voi olla apua tällä vaikealla elämänmatkalla. Kyky asettua toisen ihmisen asemaan on jo pikkutytöstä lähtien herättänyt minussa halun auttaa ja ehkä juuri tuo herkkyys onkin ohjannut minut diakoniatyöhön. Voin tunnistaa itseni toisen kivussa ja ymmärtää että voisin olla tuon toisen asemassa. Näissä elämän haavoissa ja kivuissa me jokainen olemme samanlaisia. Kokemuksia jakamalla voimme tuntea läheisyyttä ja yhteyttä toisiimme. Haavoittuvuuden ja heikkouden näyttämistä ei pidä hävetä, koska vain sitä kautta voimme oppia tuntemaan myötätuntoa ja hyväntahtoisuutta toisiamme kohtaan.

Diakoniatyö pitää sisällään paljon ihmisten kanssa olemista ja ihmisten kohtaamista. Työssä ehkä parasta on kuulla ihmisten elämäntarinoita, joista itse voi myös oppia jotain. Diakoniatyö on paljon ihmisten lähellä olemista ja heidän kuuntelemistaan. Teen työtäni pääsääntöisesti vanhusten parissa. Pidän hartauksia joissa pyrin käyttämään selkokieltä, ilmeitä, visuaalisuutta ja muistelua esim. laulamalla vanhoja, tuttuja virsiä. Katson ihmisiä silmiin, kosketan, olen lähellä ja yritän ottaa selvää ihmisen historiasta, lapsuudesta tähän päivään. Tämä auttaa minua ymmärtämään ja huomioimaan juuri hänen tarpeitaan paremmin.

Jumala kulkee vierellämme kaikilla elämämme poluilla. Hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon, sekä voimia jaksaa eteenpäin. Hänen avullaan voimme auttaa ja tukea lähimmäisiämme, ja voimme kokea olevamme jopa valona toisille ihmisille. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. Matt. 5 : 16.

Annukka Salmivaara, diakonissa


14.6.2018

JEESUKSEN SEURAAMISESTA

Jeesus kutsui 12 opetuslasta seuraamaan itseään. Viime sunnuntain evankeliumissa Luuk. 9:57-62 hän puhuu seuraamisestaan. Siinä hän kutsuu erästä miestä seuraamaan itseään ja julistamaan Jumalan valtakuntaa.

Jumalan valtakunta tuli maan päälle Jeesuksessa. Hän julisti Jumalan valtakuntaa sanoin ja teoin. Hän kehotti etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan. Jeesuksen opettaman Isä meidän –rukouksen toinen pyyntö on: Tulkoon sinun valtakuntasi. Jumalan valtakunta tulee Jeesuksessa luoksemme Jumalan sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta, kun uskomme häneen. Voimme etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan Raamatusta ja rukoilemalla.

Ennen taivaaseen menoaan Jeesus antoi lähetyskäskyn, jossa hän käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen, seuraajikseen, kastamalla ja opettamalla. Kasteessa tullaan Jeesuksen opetuslapseksi, seuraajaksi. Opetuslapsi tarvitsee opetusta Jeesuksen seuraamiseen. Se on vanhempien ja kummien tehtävä yhdessä seurakunnan kanssa. Rippikoulu on tärkeä osa kasteopetusta. Viime viikolla oli seurakuntamme rippikoululeireistä toinen ja parhaillaan on menossa kolmas.

Jeesuksen seuraaminen on elämistä, niin kuin Jeesus eli, Jumalan tahdon, 10 käskyn mukaisesti. Jeesus tiivisti ne rakkauden 2-käskyksi, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä; turvautumaan Jumalaan, puhumaan hänelle rukouksessa, kuuntelemaan hänen sanaansa ja kohtelemaan lähimmäistä, niin kuin toivoisi itseä kohdeltavan.

Jeesus kuoli ristillä siksi, ettemme pysty seuraamaan häntä Jumalan tahdon toteuttamisessa. Jumalan tahdon rikkominen on syntiä. Jeesus kuoli meidän syntiemme vuoksi. Kasteessa meidät on otettu Jeesuksen, pelastajan yhteyteen ja annettu synnit anteeksi.

Kun Jeesuksen seuraaja ei pysty elämään niin kuin Jeesus eli, hän saa turvautua siihen, miksi Jeesus kuoli. Siksi hän pyytää ja antaa anteeksi. Kastettu, joka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi ja hänellä on toivo ikuisesta elämästä tämän elämän jälkeen.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


7.6.2018

KASTE- JA LÄHETYSKÄSKYSTÄ

Toissa sunnuntain evankeliumissa oli Matteuksen versio kaste- ja lähetyskäskystä. Tämän käskyn takia kristinusko vielä tänä päivänäkin leviää ympäri maailmaa. Opetuslapset olivat ensimmäisiä viestinviejiä ja heillä olikin paljon kerrottavaa Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan kun olivat niin läheltä saaneet olla kuulemassa ja näkemässä kaiken. Siinä mielessä olen ajatellut, että opetuslapsien tilanne oli hyvä. He olivat ylösnousseen todistajia, eikä heidän tarvinnut pohtia onko tuo kaikki totta, koska olivat omin silmin nähneet sen. Nykyaikana asia on toisin. Monesti kuulen ihmisten perustelevan asioita siten, että kun eivät ole nähneet eivät he myöskään usko. Eikö usko nimenomaan ole sitä, että emme varmuudella voi tietää asioita ja jos ne näkisimme, niin silloin tietäisimme. Usko vain on jotain mihin luotamme näkemättä. Uskomme sen mitä Raamattu meille kertoo Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan.

Miksi sitten tuo kaste- ja lähetyskäsky on niin merkittävä? Kasteessa meidät otetaan Jumalan lapsiksi ja osaksi suurempaa yhteisöä. Se on joku mihin voit kuulua ja sitä ei oteta sinulta koskaan pois. Ei edes se, että eroat kirkosta ota pois sitä tosi asiaa, että kaste pysyy siitä huolimatta. Kasteen yhteydessä sinun puolestasi on rukoiltu. Kummit ja vanhemmat ovat laittaneet käden päällesi ja pyytäneet sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Tämä ei tarkoita, ettei sinun puolestasi muuten rukoiltaisi, mutta erityisesti kastepäivänäsi ja konfirmaatiopäivänäsi. Konfirmaatio taas liittyy tuohon kaste- ja lähetyskäskyn toiseen osaan eli opettamiseen. Rippikoulu huipentuu konfirmaatioon eli uskon vahvistamiseen. Konfirmaatiossa jälleen sinua siunataan elämän matkalle. Itse en sitä hetkeä muista kun minut on kastettu, mutta se hetki kun konfirmaatiossa pappi ja kummitätini olivat minua siunaamassa, on jäänyt hyvin mieleen. Ehkä myös sinä muistat sen hetken kun konfirmaatiossa sinut siunattiin.

Viime sunnuntaina meillä oli vieraana nimikkolähettimme Eeria Niemi, joka tekee lähetystyötä Itä-Siperiassa. Eeria kertoi meille jumalanpalveluksen jälkeen kuulumisiaan ja seurakunnan kuulumisia, jossa hän työskentelee. Minusta oli hienoa kuulla, että nyt seurakunnassa oli konfirmoitu neljä ihmistä. Eeria oli hyvin toiveikas pienen seurakuntansa suhteen. Vaikka ihmisiä ei kuulu seurakuntaan vielä monta, niin työ tuottaa kuitenkin hedelmää. Hitaasti, mutta varmasti kristinuskon sanoma tavoittaa ja työllä on merkitystä. Me jotka emme lähde tekemään lähetystyötä muualle voimme kuitenkin omalta osaltamme rukoilla lähetystyön ja nimikkolähettien puolesta ja erityisesti voimme rukoilla toinen toistemme puolesta. Siunattua kesää teille kaikille.

Taava Kousa, diakoni


31.5.2018

VIINIKÖYNNÖS

On 25. toukokuuta, kun istun rivitalo kaksioni takapihalla ja katselen miten luonto on herännyt talven jälkeen. Tänä vuonna saimme odottaa kevään alkamista ja kun se vihdoin tuli niin luonto heräsi nopeasti ja siirtyi hetkessä kesäasuunsa. Katsellessani takapihani kasveja huomaan miten osa kukista on jo kukkinut, sinililjoista on jäljellä vain kuihtuvat lehdet, samoin krookuksista. Tulppaanit ovat tiputtaneet terälehtensä, samaten kirsikkapensaat ja luumupuu ovat lähes kokonaan kukkimisensa suorittaneet. Seuraavaksi alamme odottamaan minkälaista satoa niistä tulee kesän aikana. Mutta eräs kasvi on vasta alkanut heräilemään tähän kevääseen ja kesään, se on viinirypäleköynnös. Hitaasti, mutta varmasti se sieltä talviuniltaan heräilee. Satoa siitä saadaan odotella syyskuun alkuun asti. On kiva seurata miten se kasvattaa lehtiä ja miten sieltä lehtien keskeltä alkaa työntymään pienen pieniä rypäleterttuja, jotka kasvavat kesän aikana ja loppukesästä alkavat vaihtamaan väriä punertaviksi. Kesän aikana se kasvattaa myös lisää oksia itseensä ja tarttuu tukikehikkoon kiiveten ylemmäs ja ylemmäs. Viinirypäle on vanhimpia viljelyskasveja, sitä on viljelty jo tuhansia vuosia ennen Kristuksen syntymää. Aikoinaan olisi myös suomessakin kartanoissa viljelty viinirypäleköynnöksiä, mutta jostakin syystä viinirypäleköynnösten kasvattaminen on vähentynyt meillä täällä. Se, että viinirypäleköynnökset ovat vanhimpia viljelyskasveja maailmassa, niin ei ihme, että se on tuttu kasvi myös raamatussa. Sillä on symbolista merkitystä liittyen Jumalaan, Kristukseen ja ihmiseen.

”Minä olen tosi viinipuu, ja isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Joh.15:1-5

Suvi Uotinen, lastenohjaaja


24.5.2018

LAPSEN USKO

Aamukahvia juodessani katson ikkunasta oravaa, joka vipeltää ylös ja alas männynrunkoa ja linnut ovat aloittaneet moniäänisen aamukonsertin. Ajatukseni siirtyy lapsuuteen, lapsena halusin pelastaa  pesästä pudonneen linnunpoikasen. Rakensin sille pesän pahvilaatikosta, laitoin heinää ja sammalta pehmikkeeksi. Täytyihän linnunpoikasen ruokaakin saada, kaivoin matoja ja pyydystin kärpäsiä, sekä laitoin virkistävää vettä astiaan. Mutta seuraavana päivänä vein linnunpoikasen kuitenkin takaisin paikkaan josta olin sen löytänyt, tähän pikaiseen palauttamiseen vaikuttivat myös vahvasti vanhempani. Kannustin linnunpoikaa nousemaan siivilleen, ja kyyneleiden vieriessä poskille lähdin pois, toivoen että emo tulisi sen pian noutamaan kotipesään. Näin - silloin lapsena halusin uskoa.

Lapsuuteni ajasta on vierähtänyt jo tovi aikaa, joten muutosta on tapahtunut paljon lapsuusajasta, en enää jaksa uskoa oikeudenmukaiseen ja heikoimmista huolta pitävään maailmaan, vaikka niin haluaisinkin. Sisälläni on silti vielä jäljellä jokunen säije – sitä lapsen uskoa, josta haluan pitää vahvasti kiinni, uskoa oikeudenmukaisuuteen, heikoimmasta huolta pitämiseen, joka tarjoaa suojan pesästä tippuneelle pikkulinnulle.

Tarvitsemme hyvän suojaa jokaisena päivänä, rakkautta, lämpöä, huolenpitoa ja  ravintoa – että siivet vahvistuvat ja kantavat.

Siunausta kesääsi!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja 


10.5.2018

HÄN ASTUI YLÖS TAIVAASEEN

Ap.1:1-11 Kertoo näin: Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevan elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenenpäivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”

Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: ”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”

Tähän lupaukseen me kristityt ja Pyhällä Hengellä kastetut saamme luottaa. ”Tule Pyhä Henki lailla tulen lailla tuulen, tule Pyhä Henki tule köyhään sydämeen.” Pyhä Henki astuu sydämiimme ja synnyttää meissä uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Jeesuksen lupaus opetuslapsille Pyhän Hengen saapumisesta oli jo aivan lähellä, 10 päivää hänen taivaaseen nousunsa jälkeen koitti helluntai.

Anne-Maria Lustig, vs.nuorisotyöntekijä


19.4.2018

AIKA KULUU

Yöpöydälläni on vanhanmallinen herätyskello; sellainen pyöreä viisareineen ja numerotauluineen. Se raksuttaa hiljaisella äänellä ja sekuntiviisari liikahtaa eteenpäin tasaisin väliajoin. Jostain syystä jään tänä iltana kuuntelemaan kellon tasaista raksutusta ja katselemaan sekuntiviisarin vääjäämätöntä etenemistä kellotaulussa. Tuo hiljalleen etenevä sekuntiviisari ja tasainen raksutus tekevät kulumassa olevasta ajasta konkreettisesti näkyvän ja kuuluvan. Näen ajan kuluvan ja kuulen ajan kuluvan. Ja yhtäkkiä oivallan selkeämmin kuin pitkään aikaan, että aika todellakin kulkee jatkuvasti eteenpäin. Sitä ei voi pysäyttää. Vaikka ihmiskunta on ratkaissut geenien salaisuuden ja lähettänyt luotaimia Marsiin, aikaa ei kukaan pysty vangitsemaan. Se kulkee omaa vankkumatonta ja muuttumatonta rataansa eteenpäin.

Kokemus ajan kulumisesta on kuitenkin aina yksilöllinen. Moni elää ruuhkavuosia ja kamppailee minuuttien riittämisen kanssa. Toisaalla elää ihminen, jolle aika käy ylivoimaisen pitkäksi eivätkä tunnit kulu riittävän nopeasti. Vaikka minuutit ja tunnit ovat kaikille yhtä pitkiä, kokemus ajan kulumisesta voi vaihtua suuresti.

Ja ihminen on siitä erityinen olento, että hän on tietoinen oman aikansa rajallisuudesta. Kun seuraan yöpöydälläni olevan herätyskellon sekuntiviisarin verkkaista etenemistä oivallan, että jokainen viisarin nytkähdys on pois kulunutta aikaa. Sellaista aikaa, jota en voi koskaan saada takaisin tai elää uudelleen. Siksi aika on kallisarvoista. Se todellakin kuluu, eikä mennyt palaa koskaan.

On pakko kysyä itseltään, miten käytän minulle täällä maailmassa annetun ajan. En voi etukäteen tietää, milloin oma aikani loppuu. Se tietää vain Luoja, joka on luonut minut. Mutta minulla on tämä aika ja toivottavasti myös tulevaa aikaa riittävästi.  Ja välillä on hyvä havahtua sen tosiasian äärellä, että aika on kallisarvoinen lahja, vaikka sitten katselemalla ja kuuntelemalla herätyskelloa yöpöydällä.

Virressä 408 veisataan: ” Joutukaa, sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois. Jeesus ei syntisen sortua sallis, kaikille armosta autuuden sois. Oi valitkaa tie, joka elämään vie! Kohta jo päättynyt päivämme lie.”

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT


12.4.2018

KEVÄTVÄSYMYSTÄ

Makuuhuoneen ikkunan verhon raosta tulviva keväinen aamuaurinko herättää hänet ennen herätyskelloa. Hän raahautuu väsyneenä kylpyhuoneeseen laitettuaan ensin kahvin tippumaan keittimessä. Peilistä näkyy keski-ikäisen naisen kalpeat kasvot. Hiukset ovat yön aikana littaantuneet pitkin päänahkaa. Eilenkin meni töissä pitkään ja tällekin päivälle on tiedossa ylitöitä.

Aamiaisella hänen katseensa harhailee lattioilla vaeltelevissa pölypalloissa, ikkunoiden harmaissa pinnoissa ja sormenjäljissä. Kirjahyllyssä ja pöytien päällä on vahva pölykerros ja huonekasvitkin näyttävät kirkkaassa kevätauringossa jotenkin nuutuneilta. Yhtäkkiä hän tuntee, kuinka kertakaikkinen väsymys valuu häneen kuin lyijykerros. Asiaa harkittuaan hän päättää ottaa yhteyttä työpaikkaan ja ilmoittaa, ettei tule tänään töihin. Vielä puhelun jälkeen hän istuu pitkään tyhjässä eteisessä kännykkä kädessään eikä saa katsettaan irti lattialla lojuvista lukemattomista kenkäpareista, lipaston päällä lojuvista villamyssyistä, kaulahuiveista ja muista sekalaisista tavaroista.

Vähitellen hän kerää voimansa ja avaa parvekkeen oven, astuu ulos parvekkeelle ensimmäisen kerran sitten edellisen kesän. Hän avaa parvekelasit ja istahtaa parvekkeelle talven yli jääneeseen muovituoliin. Hän sulkee silmänsä ja kääntää kasvonsa kohden aurinkoa. Se lämmittää suloisesti. Hän nostaa kädet syliinsä ja huokaisee syvään. Tuntuu kuin kireys niskasta ja hartioista alkaisi hellittää. Ihan kuin hartiat itsestään laskeutuisivat muutaman sentin alaspäin. Kevätauringon valo ja lämpö rentouttavat häntä ja hän muistaa jostain vuosikymmenten takaa jonkun sanoneen, että luonto on Jumalan rakkauskirje ihmisille. Juuri nyt ja tässä hän voisi allekirjoittaa tuon toteamuksen. Hänestä tuntuu ylivoimaiselta kaikki kevätauringon kirkkauden paljastama lika ja pöly. Toisaalta juuri nyt hän ei niitä edes muista. Hän antaa auringon valon ja lämmön virrata itseensä ja tuntee, kuinka hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa ja voimattomuutensa alkavat hiljalleen haihtua. Hän ajattelee, että tuo jostain hänen mieleensä tullut ajatus luonnosta Jumalan rakkauskirjeenä ihmisille ei olekaan mitään vain uskoville kuuluvaa puhetta. Että se voikin olla totta juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee ja kaipaa.

Hän nousee tuolilta, menee sisään ja astuu kirjahyllyn eteen. Tuolla on vielä tallella vuosikymmeniä sitten rippilahjaksi saatu Raamattu. Hän ottaa sen käteensä ja löytää lukunauhan kohdalta Psalmin 65: ”Sinä pidät huolta maasta ja annat sille sadetta, sinä teet sen hedelmälliseksi. Jumala, sinun virtasi on vettä täynnä. Sinä kasvatat sadon ihmisille, pidät maasta huolen. Sinä kastelet vaot, tasoitat kynnetyn pellon, pehmität sen sateilla ja siunaat maan kasvun. Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta. Autio maa viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun. Niityt ovat lammaslaumojen peitossa, laaksot lainehtivat viljaa. Koko maa riemuitsee ja laulaa.” (Ps.65:10-14).

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT, Mäntyharjun seurakunta


PÄÄSIÄISEN HARTAUSKIRJOITUS

Minä pidän pääsiäisestä. Lapsena sekä nuorena pääsiäiseen liittyi vahvasti ylimääräiset vapaapäivät, ja loma Ähtärin mummolassa. Mummolan lomalla kävimme aina katsomassa pääsiäiskokkoa, se on etelä-pohjanmaalla monessa pitäjässä jopa suurempi kuin juhannuskokko. Seurakuntanuoriaikoina pääsiäisen kohokohtia oli yö messu, jossa kirkko oli ensin puettu mustaan, valotkin olivat hämärät. Sitten päästiin pääsiäisen ihmeeseen, mustat tekstiilit poistettiin sekä kirkkoon sytytettiin kaikki valot. Joka kerta se oli yhtä vaikuttava kokemus. Lastenohjaajana taas oli mukavaa valmistella lasten kanssa pääsiäisaskarteluita, ja odottaa yhdessä heidän kanssaan pääsiäistä. Myöhemmin nuorisotyönohjaajana olin useiden vuosien ajan aina pääsiäisenä töissä, vein ihmisiä Lappiin, Saariselälle. Sielläkin opin nauttimaan pääsiäisestä, vaikka työn merkeissä sen vietinkin. Pääsiäiseen liittyy myös ainakin minulle vahvasti odottaminen, valmistautuminen.

Pääsiäinen on juhla, jossa on vastakkaisuuksia. Pitkäperjantai on surua, tummaa sävyä ja synkkyyttä. Jeesus on kuollut, ristiinnaulittu. On epätoivoa, tässäkö kaikki oli? Näinkö kaikki päättyi? Pitkäperjantaina synti on suuressa roolissa, syntiemme tähden Jeesus ristiinnaulittiin. Minun vuokseni Jeesus kärsi ristinkuoleman.

Toisaalta pääsiäiseen liittyy suuri ihme, ja ilo. Sanotaan, että pääsiäisaamuna jopa aurinko tanssii riemusta. Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan nousi kuolleista. Se on ihme, suuri ihme ja siitä saamme iloita. Jeesus lunasti kuolemallaan meidän syntimme. Töissä lasten ja nuorten kanssa haluankin muistuttaa siitä, ettei Jeesus jäänyt ristille, vaan nousi kuolleista. Ja kuolemallaan kuoleman voitti. Pääsiäinen on ilon juhla, voimme yhdessä riemuita siitä, että Jeesus on kuolemaa vahvempi.

Kerran pidin alakoululaisille pääsiäishartautta. Hartaudessa kerroin temppelistä, ja kaikkein pyhimmästä paikasta, jonne ei saanut mennä kuin ylipappi. Jeesuksen kuoltua verho repesi keskeltä kahtia. Eräs 2 -luokkalainen poika totesi siihen, että ” Jumala oli verhon takana, Jeesus verhon toisella puolella. Verhon revettyä ne oli yhtä; Jumala tuli kaikkialle”. Aika hieno ajatus, pieneltä koululaiselta.

”Miksi jäisit vielä pimeyteen? Hän ei ole enää täällä. Anna valon päästä sydämeen, hän ylösnoussut on! Halleluja, tulkaa katsomaan, hän ei ole enää täällä. Halleluja soikoon maailmaan: hän ylösnoussut on!”

Siunattua pääsiäisen aikaa jokaiselle.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


28.3.2018

LUOPUMISIA

Elämämme on jatkuvaa luopumista jostakin. Jo heti elämämme alkutaipaleella joudumme luopumaan kohdun lämmöstä ja sen hempeästä hämärästä syntyessämme maailmaan, jossa kirkkaat valot ja kylmä ilma vastaanottavat meidät. Ei siis ihme, että itkettää. Pienen ihmisen kasvaessa hän pikku hiljaa irrottautuu vanhempiensa turvallisesta sylistä ja opettelee elämisen taitoja, jotta jonakin päivänä pärjäisi omillaan. Näissäkin vaiheissa vuodatetaan paljon kyyneleitä. Kehomme vanhetessa luovumme vähän kerrallaan terveyteemme liittyvistä asioista. Kaikenlaiset ruumiilliset vaivat lisääntyvät iän myötä. Monesti asiat joita olemme pitäneet itsestäänselvyyksinä saavat uuden merkityksen vasta menettäessämme ne, koska silloin osaamme arvostaa niitä.

Tutusta ja turvallisesta luopuminen on vaikeaa. Mitään uutta ei kuitenkaan voi syntyä ennen kuin irrottautuu vanhasta. Diakoniatyössä kohtaan paljon ihmisten tuskaa ja kärsimystä, joka liittyy jollakin tavalla luopumiseen. Joku on joutunut muuttamaan rakkaasta kodistaan pienempään asuntoon, koska rahat eivät enää riitä korkeisiin asumiskuluihin. Toisella äkillinen sairastuminen on vienyt työkyvyn ja sitä myötä työpaikan, jossa koki viihtyvänsä. Jollakin parisuhteen päättyminen eron tai puolison kuoleman takia, asettaa tilanteeseen jossa pitää opetella elämään uudella tavalla.

Kevät on monella tapaa myös uuden alku ja moni meistä varmasti luopuu jo ilolla pitkästä talvesta. Lumen alta paljastuu kuollut maa, joka versoaa kohta uutta elämää. Luonto ympärillämme osoittaa meille hyvin sen kuinka ensin jotakin kuolee ja tilalle syntyy uutta. Pieni siemen toimii tästä hyvänä vertauskuvana. Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24) Kasteessa saimme lahjaksi uskon siemenen, joka toivottavasti itää, kasvaa ja tuottaa satoa. Jokaisella meistä on mahdollisuus saada uusi elämä Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Kun lopulta luovumme maanpäällisestä elämästämme, meitä odottaa uusi elämä taivaassa. Jeesus kulki tuon tien edeltämme, jotta me saisimme uuden elämän. Jumala tahtoo ottaa meidät syleilyynsä ja lohduttaa meitä kärsimyksissämme joka päivä. Virren 61 sanoin: ”Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden, ja siemen muuttuu leiväksi. Ja toinen ruokkii toista. Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka. Ja nyt hän meille kaikille on elämä ja autuus.”

Annukka Salmivaara, diakonissa


22.2.2018

KIUSAUS

Viime sunnuntainevankeliumi kertoo, että heti kasteen jälkeen Jumalan Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan Saatanan, Jumalan vastustajan kiusattavaksi 40 päivän ajaksi. Enkelit pitivät hänestä huolta.

Miksi näin tapahtui? Oliko se Jeesukselle hänen julkiseen toimintaansa valmistautumisen aikaa? Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus oli erämaassa Paholaisen kiusattavana siksi, että hän voisi auttaa niitä, joita koetellaan elämän erämaassa.

Se on niitä henkimaailman asioita, sanotaan asioista, jotka tuntuvat vaikeilta ja joita ei oikein ymmärrä. Henkimaailma on totta. Maailmassa vaikuttaa Jumala ja Paholainen. Sanotaan, että Paholaisen suurin voitto on luulo, ettei sitä ole olemassa. Kasteessa olemme saaneet Pyhän Hengen. Silloin Jumala otti meidät lapsikseen. Kasteen perusteella olemme Jumalalle rakkaita poikia ja tyttöjä.

Pyhä Henki voi viedä meidätkin monenlaisiin elämän erämaan kiusauksiin, koetuksiin. Kun elämässä on menestystä ja myötäkäymistä, pidämme sitä helposti itsestään selvyytenä. Kun tulee vastoinkäymisiä, kysymme, miksi minulle tapahtuu tällaista. Elämän erämaahan voi joutua yksinäisyyden, sairauden, läheisen kuoleman tai jonkun muun vaikean asian vuoksi. Silloin saattaa olla kiusaus ajatella, että Jumala on hylännyt.

Kärsimykset eivät ole merkki siitä, että Jumala on hylännyt. Jumalan toiminta kätkeytyy usein vastakohtaansa. Luther on sanonut, että kun Jumala tahtoo parantaa, hän tekee ensin sairaaksi ja kun hän tahtoo viedä taivaaseen, hän vie ensin helvettiin.

Kärsimys ei tunnu hyvältä, mutta Jumalan käytössä se voi koitua hyväksi. Jumala saattaa valmistaa sen kautta johonkin tehtävään. Se voi olla vaikkapa elämän erämaahan joutuneen lähimmäisen kohtaaminen. Se, joka on itse ollut elämän erämaassa, ymmärtää paremmin samassa tilanteessa olevaa.

Kiusauksen kautta Jumala voi koetella uskoamme. Mihin me luotamme? Minkä varaan rakennamme elämämme? Kuka tai mikä on meidän Jumalamme? Mihin turvaudumme kuoleman hetkellä?

Kiusausten voittamiseksi tarvitsemme Raamatun sanaa ja rukousta. Jeesus opetti pyytämään Isä meidän -rukouksessa: Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Jumalan avulla voimme voittaa kiusaukset. Jumala voi lähettää avuksi enkeleitä.

Lähimmäinen voi olla kuin enkeli.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


15.2.2018

KIRJE YSTÄVÄLLE

Minulla on ollut onni saada sinut ystäväkseni. Olet ollut mukana minun iloissani ja suruissani, kiitos sinulle siitä. Haluan myös itse olla tukemassa sinua kun sinulla on vastoinkäymisiä ja iloita kanssasi kun sinulla on aihetta iloon. Kiitos siitä, että kun tarvitsen apua, niin voin ”arastelematta” pyytää sinulta apua ja sinä autat aina kun vaan voit. Myös minä haluan auttaa sinua aina kun vaan voin. Kun autamme toinen toisiamme mahdollisuuksiemme mukaan, niin ei se toisen auttaminen käy raskaaksi.

Tosi ystävyyteen kuuluu se, että ei juorua toisen asioista muille ja tiedän, että sinä osaat pitää minun asiani omana tietonasi, arvostan sitä todella paljon. Niin myös minä toimin sinua kohtaan, pidän asiasi omana tietonani. Voimme luottaa toisiimme sata prosenttisesti. Sinä luet minua kuin avointa kirjaa, näet kun minua vaivaa jokin vaikka en olisi sanonut vielä sanaakaan. Ja samoin huomaat heti, kun minulla on jotain hyvää kerrottavaa. Niin myös minä huomaan milloin sinulla on asiat kurjasti tai milloin sinulla elämä hymyilee. Emme tarvitse sanoja siihen. Sinun seurassasi minun  ei tarvitse esittää mitään, vaan voin olla oma itseni, oli hyvä tai huono päivä.

Todellinen ystävyytemme ei ole alkanut yhtäkkiä, vaan se on kehittynyt pikku hiljaa todelliseksi ystävyydeksi. Ystävyytemme tuo elämääni merkitystä, lämpöä ja väriä kaikkine väreineen ja sävyineen. Kiitos sinulle siitä. Onneksi olet olemassa. Löydämme aina aikaa toisillemme, emme välttämättä juuri silloin kun itse haluaisi ja toivoisi, mutta heti kun molempien aikatauluihin vaan sopii. Emme keksi selityksiä miksi emme tapaisi vaan järjestämme asiat niin, että tapaamme ennemmin tai myöhemmin. Ja vaikka välillä olisikin pitempi aika kun emme näkisi toisiamme, niin se ei tunnu missään ajallisesti, vaan tuntuu siltä kuin olisimme nähneet vasta eilen, koska ystävyytemme on niin lujaa. Jokainen ansaitsisi kaltaisesi ystävän, kiitos kun olet ystäväni. Ystävyys on lähimmäisenrakkautta parhaimmillaan.

Ralph Waldo Emersonin sanoin ”päivä työlle, tunti huveille, mutta koko elämä on liian lyhyt ystävälle”.

Suvi Uotinen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta


1.2.2018

KYNTTILÄNPÄIVÄ

Valot välkkyvät hetken ja sen jälkeen tulee pimeys. Otan käsiini kynttilän ja sytytän sen. Katselen lepattavaa liekkiä, kun se syttyy eloon.

Minulle kynttilä jossa palaa eläväliekki on tärkeä asia jokapäiväisessä elämässä. Ilman liekkiä kynttilä on kuin mikä tahansa tavallinen arkinen esine, ilman liekkiä kynttilällä ei ole mitään kerrottavaa. Mutta jos sytytämme kynttilään liekin, se kertoo meille jotakin hyvin tärkeää.

Se kertoo myös jotakin olennaista tulevan pyhän raamatuntekstistä (Luuk.2:22-33).

Kynttilänpäivänä kerrotaan vanhasta miehestä Simeonista, joka oli vuosikausia odottanut nähdäkseen hänet, joka pelastaisi ihmiset pimeydestä. Kun Maria ja Joosef toivat pienen Jeesus-lapsen temppeliin, näki vanha Simeon heidät. Silloin tapahtui jotakin erikoista. Vanhan miehen silmät näkivät enemmän kuin kenenkään muun hänen ympärillään. Simeon meni Marian ja Joosefin luo ja sai luvan pitää Jeesus-lasta hetken sylissään. Hän sanoi, että tämä lapsi oli Jumalan valo, joka loistaa Jumalan kirkkautta. Sitten hän antoi lapsen takaisin tämän vanhemmille, jotka olivat ihmeissään siitä, mitä vanha Simeon sanoi heidän pienestä lapsestaan.

Kynttilä jossa palaa liekki kertoo myös Jeesuksesta, valosta joka on sama kuin Jumalan valo, jonka vanha Simeon näki loistavan Jeesus-lapsessa. Simeonin siunaus päättää joulunajan, kynttilänpäivä on hyvin vanha kristillinen juhlapyhä, sydäntalven viimeinen merkkipäivä, jonka jälkeen voimme alkaa jo odottamaan kevättä.

 

Kynttilänpäivän rukous

Jumala, sinä asut kirkkaudessa, me asumme täällä.

Emme voi mennä sinun kirkkauteesi, mutta sinä tulet tänne.

Sytytämme  kynttilän; liekki ja lämpö muistuttavat sinua.

Olet tässä nyt.

Aamen.

 

Valoisia päiviä jokaiselle.

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja Mäntyharjun seurakunta


12.1.2018

KASTEEN LAHJA

Kirkkovuodessa tämän viikon aihe on Kasteen lahja. Sunnuntai-jumalanpalveluksen yleisesti käytetty seurakunnan ääneen yhdessä lausuma tunnustus alkaa: ”Taivaallinen Isä. Sain kasteen sinun lapseksesi. Sinä siirsit minut pimeydestä valoon, kadotuksen alta taivaan perilliseksi. En ole kuitenkaan elänyt niin kuin lapsellesi sopii… …anna kaikki syntini anteeksi.”  Tämä tutuksi tullut sana jumalanpalveluksemme alussa asettaa ihmisen Jumalan eteen. Tämä lausumamme tunnustus muotoilee  suhteemme – olemme velassa ja tarpeessa oikeamielisen Jumalan suhteen, sekä ihmisolemuksemme, että väärien, tai puutteellisten taikka toteutumattomien tekojemme tähden. Tästä tosiasiallisesta tilasta – voisi sanoa: lähtöruudusta – voivat sitten korvamme ja mielemme avautua Sanan kuuloon ja Jumalan hengellisen aarteen näkemiseen. Ehtoolliseenkin. Jumalanpalveluksessa se merkitsee kiitosta siinä hetkessä kuullusta anteeksi saamisesta, ja edelleen Sanan kuulemista; varoitukseksi, virvoitukseksi ja ohjeeksi elämän tiellä.

Tuon synnintunnustuksen sanamuoto puhuu Jumalan teosta, pimeydestä valoon siirtymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, lahjana ihmiselle Jumalalta. Tämän omakohtaisesti näkeminen ja kokeminen onkin hyvin olennaista kristillisen uskomme kannalta. Koetan tätä vielä joltain puolilta avata, vaikka perimmältään Jumalan lahjaa on mahdotonta sanallisesti kääntelemällä läheskään selittää:

Jos otan Jumalan lahjan vain sanana, ja ohittaen sen itsestään selvyytenä, ei lahjan suuri arvo myöskään ohjaa mieltäni näkemään oman elämäni arvokkuutta (taikka muiden ihmisten), jonka Jumala kuitenkin on pienestä pitäen, ennen ensimmäistä elinpäivääni, jo nähnyt. Tuolloin lahjan ikään kuin itsestään selvyytenä, ohi kävellessä, tahtia kunnolla hidastamatta totunnaisesti kuin jonkin vaikkapa asemalaiturin tiedotteen mekaanisesti vastaan ottaen, voin käydä hengellisesti kovinkin likinäköiseksi, koska en näe Jumalan suuruuteen asti. Hahmotanko vähän tuonnempana enää muutakaan, pienen itseni ulkopuolista? Huolimattomasti vilahtaa ehkäpä näkökentän laitamilta vain jotakin, joka muka tapaa aina tai alati olla. Mutta kristinuskon mukaista on , että kyllä vain Jumalan lahjan arvon kirkas ja terävä näkeminen omalta kohdalta ylittää ihmisessä miljoonasti sen arki-minän piirin: tapakristillisen sanan kuulon, vakiintuneiden kristillisten lauseiden esimerkiksi jumalanpalveluksessa kuuntelemisen - tai kaiken yleisesti hyviin tapoihin kuuluvan, ”lahjoista tavataan kiittää” –ajattelun.

Edelleen: Jos en tajua Jumalan kasteessa minulle, meille tuhansille ja taas tuhansille antaman kasteen lahjan armollista vapaaehtoisuutta antaessa, ei ihminen ymmärrä tosiasiallisesti omasta uskonnostaan ”sisältäpäin, osalliseksi tulleena ja osallisena”, oikein kunnolla. Ulkopuolelta käsin voi yksi taikka toinen meistä toki tehdä vertailuja maailman uskontojen välillä, ja valikoida uskonto-hyllyiltä ikään kuin tutuksi tulleen valintamyymälä-ajatuksen hyvin sisäistäneinä, (ja asiakas on muka aina oikeassa, ja oikeassa oleva ei puolestaan tarvitse synnintunnustusta tai anteeksi pyytämistä ja –saamista(?!).) Mutta näin vertaillessaan ihminen ei ehkä tällöin perinpohjaisesti tajua sitä, että hän yhä katselee ja pukee ja koristelee perimmältään vain omaa itseään, häneltä puuttuu suhde toiseen : elävään Jumalaan, joka on häntä alati tarkkanäköisempi ja avarampi ja anteliaampi. Ihminen voi toki tehdä valikoivaa länsimaista elämänmatkaa kansalaisena, tätä reissuaan ehkä jopa  eettisesti vuosikymmeniksi sitoutuneena, ja alati hyviä periaatteita (periaatteessa) kantavana – tapakristittynäkin, hyvätapaisenakin - mutta sisäistämättä silti sitä, että syntiinlangenneen vanhan ihmisen pitää hänessä hukkua (kasteveteen), ja uuden ihmisen nousta (vedestä, joka symboloi kuoleman valtoja), nousta uuteen elämään Jeesuksesta Kristuksesta osallisena (ei vain ulkokohtaisesti tai ulkopuolisena, vertailevana ja niitänäitä tuumailevana tarkkailijana). Jumalan pitää saada toimia meissä. Kastevesi välittää Jumalan lahjana hänen armonsa ja antaa mahdollisuuden myös Hänen muihin, elän aikana koettuihin lahjoihinsa. Tämä on se tie pimeästä valoon, jonka synnintunnustus (n:o704) kertoo. Muuten kuin omakohtaisena ja ”sisäisesti, sydämen kautta” kristittynä, ei Jumalan lahja kasteessa kunnolla avaudu ja ”pääse kasvamaan”, ja ei siksi pääse ainakaan aivan tietoisesti jaettavaksi hyvänä muillekin: yhteisenä, ylhäältä annettuna hyvänä.   

Kunpa useammin osaisimme suomalaisina elää sanoen ja myös tarkoittaen, että jos ja vaikka itse en, niin sinä Herra kyllä; ja kiitän tästä kaikesta minkä tänäänkin olet meille antanut, ja kasteestani lähtien!

Erik Liljeström, seurakuntapastori