Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Viikon sanat 2019
19.12.2019
OLEMME KAIKKI TÄRKEITÄ
Jouluyönä Betlehemin kedolla oli monenlaisia paimenia. Siellä oli myös yksi paimen, jota kaikki kutsuivat Tomppeliksi. Kukaan ei muistanut hänen oikeaa nimeään, vaan paimen oli Tomppeli, koska häntä pidettiin yksinkertaisena ja tyhmänä. Tomppelille naureskeltiin, hänelle tehtiin kepposia. Kaikki ajattelivat, että paimenen kustannuksella voi pitää hauskaa, olihan hän Tomppeli.
Jouluyönä enkelit ilmestyivät paimenille kertomaan Jeesuksen syntymästä. Tomppeli pelästyi muiden paimenten tavoin enkeleitä, mutta halusi muiden paimenten tavoin lähteä katsomaan vastasyntynyttä lasta. Toiset paimenet estelivät, he häpesivät Tomppelin ulkonäköä: Tomppelin vaatteet olivat rikkinäiset, parta siivoton, ja hänen kasvoillaan oli aina sama tyhmä ihme. Paimenet yrittivät houkutella Tomppelia jäämään vartioimaan lampaita, mutta Tomppeli lähti mukaan.
-Mitä sinä aiot antaa vastasyntyneelle kuninkaalle lahjaksi? muut paimenet pilkkasivat Tomppelia. Vasta nyt Tomppeli huomasi, että muilla oli mukana lahjoja vastasyntyneelle: Kenellä oli maitoa, tai hunajaa, toisilla villaa tai leipää. Eikä Tomppeli ollut huomannut ottaa mitään mukaan. Tomppeli tunsi itsensä todella tyhmäksi. Mutta sitten Tomppeli keksi: -Minä hätistän kärpäset pois lapsen kasvoilta. Toisia nauratti, -Mitä sinä oikein luulet, sitä vartenhan siellä on enkelit!
Tomppelin kasvoille palasi surullinen ilme. Mutta sitten hän keksi: - Minä voisin hieroa lapsen jalkoja, että ne pysyvät lämpiminä! Toisia nauratti, - Mikä sinä oikein luulet olevasi, sitä vartenhan siellä on enkelit! Tomppeli jatkaa miettimistä surullisena. Sitten hän keksii, - Minä voin laulaa lapselle laulun, niin hän voi nukahtaa rauhassa. Toisia nauratti, -Mitä sinä oikein kuvittelet, sitä vartenhan siellä on enkelit!
Tomppeli oli pettynyt, surullinen ja itki. Mutta hän ei luovuttanut. Hän kulki toisten perässä. Hän tahtoi nähdä vastasyntyneen Vapahtajan ja enkelit. Ainakin hän voisi kaukaa varovasti katsella heitä. Lopulta paimenet saapuivat tallille. Siellä he näkivät vastasyntyneen lapsen seimessä, käärittynä vaatimattomiin kapaloihin.
Maria huokasi hiljaa -Olisipa täällä joku, joka auttaisi minua. Joku, joka hätistäisi kärpäset pois lapsen kasvoilta, joku, joka hieroisi lapsen jalat lämpimiksi ja laulaisi hänet uneen. Tomppeli astui lähemmäksi, hän kuuli Marian hiljaisen huokauksen. Koska Tomppeli ei nähnyt missään enkeleitä, hän pyyhki kyyneleensä, hieroi lapsen jalat lämpimiksi, hätisti kärpäsiä lapsen ympäriltä ja lauloi lapselle, kunnes tämä nukahti. Maria ja Joosef ihmettelivät. Mutta paimenia hävetti kaikki se, mitä he olivat Tomppelille sanoneet ja tehneet. Paluumatkalla he kulkivat Tomppelin vierellä. Tämän jälkeen Tomppelia ei enää kutsuttu Tomppeliksi, vaan hän oli yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin paimenet.
Lyhensin hieman vanhaa tarinaa Tomppelista, jonka on suomentanut Pertti Luumi. Tarina kertoo mielestäni hienosti sen, kuinka me kaikki olemme tervetulleita seimen äärelle. Me olemme kaikki tärkeitä, olemme me sitten millaisia tahansa. Jouluna mielestäni hienosti korostuu toisten huomioiminen, lähimmäisenrakkaus. Jeesuksen seimen äärelle on jokainen tervetullut, sieltä ei ajeta ketään pois. On tärkeää muistaa, että jokainen on arvokas, jokaisella on oma paikkansa tässä maailmassa sekä seimen äärellä.
Toivon teille kaikille siunattua ja rauhallista joulua. Ehkä sinäkin voit hetken hiljentyä Jeesus lapsen seimen äärellä.
Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta
12.12.2019
JOULUTUNNELMA
Mikä on parasta joulussa? Tähän yhdeksänvuotias kummipoikani vastaisi, että tunnelma. Näinhän se on. Kaikki muu jouluun liittyvä asia menettää merkityksensä jos joulutunnelma on hukassa, mutta miten sen joulutunnelman sitten pystyy saavuttamaan. Minulle on jäänyt lapsuudesta erityisesti mieleen kaksi joulua.Varhaisin joulumuistoni on sellainen, jossa kuljemme äidin kanssa joulukirkosta kotia kohti. Äiti vetää minua pulkassa ja lumi narskuu kenkien alla, illan alkaessa jo hämärtyä. Joulupukki on ovella meitä vastassa, joulukelloa soittaen ja se tuntuu jännittävältä. Toinen erityisesti mieleeni jäänyt joulu oli sellainen, että olimme saaneet joulupöytään savukalkkunan. Yleensä emme syöneet mitään ihmeellisiä jouluruokia, koska sellaiseen ei ollut varaa, mutta silloin äiti oli onnistunut hankkimaan meille jostain kalkkunan ja kyllä se maistui hyvälle.
Kaikki joulumuistot eivät aina ole yhtä onnellisia. Joulu tuo mukanaan monelle myös surua ja ahdistusta. Sanotaan että joulu on perhejuhla. Kaikilla ei ole kuitenkaan mahdollisuutta kerääntyä yhteen ja jotkut meistä viettävät joulunsa yksin. Joulu nostaa mieleen paljon muistoja. Ikävä omia edesmenneitä läheisiä kohtaan voi voimistua juhlapyhien aikana, joten joulu tuo myös mukanaan paljon yksinäisyyttä ja ikävää. Jouluun liittyy myös paljon odotuksia. Joissakin perheissä joulua odotetaan jopa peläten tai toivoen ettei se edes tulisikaan. Aattona pitäisi ehtiä ja tehdä kaikenlaista; kuunnella joulurauhan julistus, käymään kirkossa, viedä haudoille kynttilät, syömään jouluateria, odottaa joulupukin saapumista, avata lahjat, mennä joulusaunaan, syödä joulupuuroa, lukea jouluevankeliumi, laulaa joululauluja ym. Kaiken tämän keskellä pitäisi pystyä luomaan vielä hyvä joulutunnelma. Kun kaikki ei menekkään niin kuin oli suunnitellut tai halunnut, aiheuttavat rikkoutuneet odotukset riitoja ja pahaa mieltä. Joulusta on muodostunut suuri kulutusjuhla, jonka alle joulun todellinen sanoma helposti unohtuu. Ihmisten pahoinvointi ja yksinäisyys näkyy mm. siinä miten paljon alkoholia hankitaan juhlapyhien ajaksi.
Minulle hyvä joulutunnelma syntyy siitä, kun saa rauhoittua. Rauhoittua voi vaikka kuuntelemalla kauniita joululauluja, jotka kertovat joulun sanomasta. Meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Hän vapauttaa meidät kaikesta turhasta, joka meitä painaa. Saamme jättää kaikki taakkamme hänen kannettavakseen. Unohda siis kiire ja hössötys lahjojen ja ruokien parissa. Paras joulutunnelma syntyy joulun sanoman vastaanottamisesta. Kristus tuli ihmiseksi, jotta meillä olisi elämä. Hän on lahja yksinäisille ja hyljätyille, meille jotka tarvitsemme parantajaa. Toivotan sinulle rauhallista ja siunattua joulunaikaa laulun Joulu joka päivä-sanoin:”Jos vain joulun lapsi saa sydämessäs asustaa, niin silloin joulu luonas aina on”.
Annukka Salmivaara, diakonissa
5.12.2019
PUOLEN VUODEN PÄIVITYS
Puolen vuoden virkavapaani loppui syyskuun lopussa ja lokakuussa palasin takaisin seurakuntaan töihin. Tällä kertaa aloitin työt nuorisotyönohjaajana. Minulta on jonkun verran kysytty missä olin virkavapaani ajan ja mitä oikein silloin tein. Siksi ajattelin, että tässä tämän kirjoituksen välityksellä kerron teille hieman siitä missä olin ja mitä tein.
Sain mahdollisuuden päästä töihin Parikanniemen lastenkotiin Ristiinaan. Parikanniemen lastenkodin toiminta perustuu kristillisiin elämänarvoihin, joten esimerkiksi koin oloni hyvin kotoisaksi työntekijäkokouksissa kun se aloitettiin Isä meidän rukouksella ja virrellä. Parikanniemessä on kolme kotiryhmää, jossa jokaisessa on tilaa 7 lapselle/nuorelle. Itse työskentelin siis yhdessä noista koti-ryhmistä. Työntekijöitä lastenkodissa on noin 30. Monilla heistä on todella pitkä ura (30 vuotta) takana Parikanniemen lastenkodissa. Työntekijät ovat sitoutuneita ja tekevät työtään suurella sydämellä! Heitä oikeasti kiinnostaa miten lapsilla menee ja he omalla toiminnallaan haluavat järjestää lapsille parhaan mahdollisen kasvuympäristön.
Parikanniemi on valloittavan upealla paikalla Saimaan rannalla. Kesällä siellä oli niin kaunista ja yövuorossa oli ihana katsella kun aamu alkoi valjeta ja aurinko paistaa järven pintaan. Monena päivänä pääsin katsomaan lasten riemua kun he olivat uimassa tai sitten pääsin soutajaksi kalareissuille. Välillä taas laitettiin porukalla jotain syömistä tai sitten vaan oltiin ulkona tekemässä jotain. Pyöräily oli suosittua ja myös pallopeleistä pidettiin. Myös eläimet olivat tärkeä juttu, erityisesti hevosista/poneista olen paljon kuullut ja oppinut erinäisiä asioita. Illalla oli mukava päästä peittelemään lapset unille ja juttelemaan vielä päivän kuulumiset sekä kertomaan ehkä sadun tai laulamaan jonkun laulun. Itse en kovin montaa laulua muistanut ulkoa, joten usein lauloin iltavirren jonka muistin. Lapset olivat ihania ja täytyy myöntää, että heitä jäin kaipaamaan. Osa sydämestäni jäi Parikanniemeen.
Kuulin myös tarinoita siitä miten Parikanniemen lastenkodilla on ystäviä ympäri Suomea. Ystävät rukoilevat, antavat taloudellista tukea sekä avustavat muillakin tavoin ja näin mahdollistavat työn jatkumisen Parikanniemessä. Joskus on ollut tiukkoja aikoja ja on mietitty miten tästä mennään eteenpäin taloudelliselta näkökannalta. Silloin on laitettu käsiä ristiin ja rukoiltu oikein kovasti ihmettä ja kuinka ollakaan ihmeitä on tapahtunut.
Yksi ihme tavallaan on myös Parikanniemen jouluvaellus. Yhdellä ihmisellä oli haave jouluvaelluksesta ja hän esitti ideansa muille. Tästä syntyi projekti ”Matka Betlehemiin” –jouluvaellus. Vaellukselle osallistujien määrä on koko ajan vain kasvanut ja voin suositella sitä lämpimästi. Jos itse haluat päästä tuolle matkalle, niin suuntaa Parikanniemeen 13.-14.12. Matka kestää noin puoli tuntia ja alkaa ihanasta riihikirkosta. Lämmintä vaatetta kannattaa varata päälle ja ehkä hieman rahaakin, jos innostuu jotain ostamaan. Tämä tapahtuma on sellainen hyvän joulumielen tuoja.
Sen voin vielä sanoa, että tuo puoli vuotta Parikanniemessä on ollut elämäni ikimuistoisimpia ja toivon Parikanniemen lastenkodille, henkilökunnalle ja erityisesti tietysti lapsille kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta. Sinulle joka luet tätä, toivotan rauhaisaa adventin aikaa ja siunattua joulua.
Taava Kousa, nuorisotyönohjaaja
14.11.2019
ENSIMMÄISISTÄ URUISTA NYKYPÄIVÄÄN
Edellisellä kirjoitusvuorollani lupasin että urkuaihe jatkuu, silloin pohdittiin urkujen kehitystä antiikin Kreikasta nykypäivään. Mutta nyt aikamatkalle vuoteen 1822.
Silloin valmistui Suomen toiseksi suurin puukirkko. Mäntyharju oli osa Suomen autonomista suurruhtinaskuntaa, osa Venäjää. Tosin vasta 1812 oli Mäntyharjun Ruotsiin kuulunut osa liitetty Venäjään ja seurakunta toimi nyt ”vain” yhden valtion alueella.
Kirkkoja silloin rakennettiin, mutta urkuja erittäin vähän. Niukka elämä suurvallan alaisuudessa, epävarmuus, huonot sadot ja sodat tiivistyivät yhä pahempiin sadon menetyksiin, Oolannin sodassa merkittävien ruokavarastojen tuhoutumiseen ja lopulta nälkävuosiin 1866-1868, jolloin Suomen väestöstä kuoli noin kahdeksan prosenttia.
Nälkävuosien jälkeen tuli Mäntyharjun kirkkoherraksi nurmijärveläissyntyinen kirkkoherra Lars Anders ”Lauri Antero” Landgren (1869-75) ja kappalaiseksi Enonkosken sahan ja Koskilan lasitehtaan saarnaaja Ismael Ruuth (1872-75). Ruuth kuvaillaan ”läpikotaisin musiikkimieheksi” ja hän alkoikin pitäjänmatkoillaan tekemään parhaansa saadakseen seurakuntalaiset ”harrastamaan urkujen hankkimista kirkkoon jumalanpalveluksen juhlistamiseksi ja seurakuntaveisuun tukemiseksi.”
Niinpä 1874 tehtiin päätös urkujen hankkimisesta, mutta Suomen alueella toiminut Zachariassen rakentamo ei useiden muiden seurakuntien tavoin kelvannutkaan – vaan urut tilattiin Tukholmasta, Åkerman rakentamolta, joka oli silloin pohjoismaiden tunnetuin rakentamo. Vuonna 1876 valmistuivat kahdet täysin samanlaiset 12-äänikertaiset urut, Nurmijärven kirkkoon ja Mäntyharjun kirkkoon. Nurmijärven kirkkoon urkujen koko oli edes lähelle sopiva, Mäntyharjun kirkkoon urut olivat jo lähtökohtaisesti aivan liian pienet.
Silloin ei voitu laittaa sähköpostia toiseen seurakuntaan ja ehdottaa yhteishankintaa. Ilmeisesti kytkös Mäntyharjun ja Nurmijärven hankkeiden välillä oli kirkkoherra Landgren. Urkujen rakentamiset ovat merkittäviä hankkeita ja hyvin harvoilla niissä on mahdollisuus olla mukana. Urkujen ikäkin lasketaan, ei vain kymmenissä, vaan sadoissa vuosissa. Satoja vuosia vanhat urut soivat yhä – ja esimerkiksi nykyiset Mäntyharjun urut (2008) on rakennettu vanhojen perinteiden mukaan kestämään sen minkä kirkkokin.
Melko hämmästyttävästä draamasta kertookin se tosiasia, että kumpikaan urkuhankkeen vetureista ei koskaan nähnyt valmistuneita urkuja. Sekä kirkkoherra että kappalainen kuolivat vuonna 1875 kolmen kuukauden välein. Eikä ole varmaa tietoa siitäkään, onko Per Larsson Åkerman (1826-1976) ollut itse pystyttämässä kumpaakaan soitinta Suomessa, sillä hänkin kuoli valmistumisvuonna marraskuussa. Kaikki kolme keskeisintä hahmoa Mäntyharjun urkujen taustalla kuoli siis hankkeen aikana tai heti sen jälkeen, 50 ikävuoden tienoilla.
Kävin sattumalta ensimmäisen kerran Nurmijärven kirkossa pari viikkoa sitten, kuinka ollakaan inhimillisesti ajateltuna aivan liian nuorena kuolleen ystäväni hautajaisissa. Tiesin että se on ollut Aleksis Kiven kotikirkko ja tietenkin ensimmäisten urkujen tarinan. Pystyin kuvittelemaan vanhat urut parvelle, olenhan muutaman vuoden saman näköisillä soittanut. Nyt siellä soivat kuitenkin aivan toiset urut, mutta osaa alkuperäisten urkujen pilleistä voi kuulla yhä – nimittäin Helsingin vanhassa kirkossa. Siellä soivat yhä alkuperäisasuun restauroidut Åkerman-urut vuodelta 1869 ja restauroinnissa hyödynnettiin Nurmijärveltä varastoituja pillejä.
Mäntyharjun nykyisiin urkuihin tutustumme kun seuraava kirjoitusvuoro osuu kohdalle.
Eero Kantola, kanttori
7.11.2019
MALTILLISEN KRISTITYN OIREYHTYMÄSTÄ
Piispa Seppo Häkkinen kirjoittaa kolumnissaan Itä-Häme lehdessä 17.10. kielteisen päätöksen saaneista, Suomessa kristinuskoon kääntyneistä ja islamilaisiin maihin palautetuista turvapaikanhakijoista. Perusteluna käännytyksen toteuttamiseen on käytetty termiä ”maltillisesti kristitty”. Ajatuksena suomalaisilla viranomaisilla on ollut, että kyseiset kristityt henkilöt islamilaisissa maissa voisivat elää kristittyinä maltillisesti ja uskonsa julkista harjoittamista välttäen. Tämä ajatus on jäänyt vaivaamaan minua. Miten ihmeessä voi olla ”maltillisesti kristitty”?
En voi olla esittämättä tätä kysymystä itselleni. Voinko minä olla maltillisesti tai matalan profiilin kristitty? Ehkä on niin, että minulle pappina on jotakuinkin sallittua tuoda uskoani julkisesti esille. Toisaalta minun täytyy kysyä itseltäni, miten usko näkyy omassa elämässäni. Kumpi vaikuttaa enemmän julkiseen toimintaani; kristittynä eläminen vai tämän uskontoallergisen yhteiskuntamme – usein tiedostamattomiin – normeihin ja sääntöihin mukautuen? Minun on helppoa olla uskonnollinen ja harjoittaa uskoani seurakunnan omissa tilaisuuksissa ja tiloissa. Mutta muiden toimijoiden ja seurakunnallisen viitekehyksen ulkopuolella oman uskon mukaisesti toimiminen onkin jo haastavampaa.
Ajattelen tässä kohden omenapuuta. Voisiko omenapuu olla maltillisesti omenapuu? Miten se voisi kasvaa ja kukoistaa omenapuuna, jos sen pitäisi piilottaa julkisuudelta se, että se on nimenomaan omenapuu eikä esimerkiksi koivu, vaahtera tai jokin muu vihreitä lehtiä kantava puu? Silloinhan sen pitäisi pidättäytyä omanapuun ulkoisista merkeistä; alkukesän valkoisista ja tuoksuvista kukista sekä syksyn omenasadosta. Jos se luopuisi niistä, silloin se voisi kätkeytyä maltillisena omenapuuna muiden lehtipuiden joukkoon sen kummemmin sieltä erottumatta. Mutta… Mitä silloin menetetään? Ihana, tuoksuva ja kaunis kukinto, joka houkuttelee kimalaisia ja mehiläisiä. Menetettäisiin makeat ja mehevät hedelmät. Menetettäisiin se, mikä tekee omenapuusta ihanan ja iloa antavan hedelmäpuun.
Haluan olla julkisesti, avoimesti ja iloisesti kristitty joka päivä. En suostu kätkemään sitä hedelmää, minkä Luojamme itse antoi juuri minulle kasvatettavaksi. Nykypäivän uskontoallergisessa yhteiskunnassamme haluan olla vahva allergian aiheuttaja. En voi olla maltillinen kristitty, piilokristitty. Samaa rohkeutta toivoisin kaikille kristityille. Meillä ei ole mitään syytä olla maltillisia, harmaita hiirulaisia, jotka kätkeytyvät hajuttomina ja mauttomina muulta maailmalta seurakuntakeskuksen ja kirkon seinien suojaan. Näkyköön uskomme kaikille! Me saamme olla Jumalan omia ja Hänen rakkautensa kohteita joka päivä. ”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” (1.Joh.3:18)
Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT, Mäntyharjun seurakunta, pappisasessori Mikkelin hiippakunta
30.10.2019
PIMEYDESTÄ VALOON
Kirjoitan sinulle lukijani syksystä, jota elämme ja toivosta, jonka Raamatun Jumala meille välittää. Kirjoitan yhteisömme suunnitelmista kuvista ja ajatuksista, joilla haluamme tuoda toivoa ja valoa elämääsi. Tämä hartaus ei pääty tähän, vaan tämä jatkuu yhteisömme tekemänä Toivon iltapäivään saakka. Kun luet loppuun, tiedät, mistä on kyse, ja voit liittyä viikoittain itsekin välittämään toivoa.
Elämme pimeneviä syyspäiviä. Tulevana pyhäinpäivänä syttyvät monet kynttilät, niin, että hautausmaiden pimeyden keskellä on häikäisevä valoisuus. Kynttilät pimeässä kertovat, että me kaipaamme edesmenneitä, me muistelemme heitä ja että Taivaassa on ikuinen Valo ja välillämme pyhien yhteys.
Eräs ystäväni kuvasi tämän hartauden kuvan. Kasa kuolleita lehtiä, osa vielä väreissään ja osa jo kaiken värinsä luovuttaneita. Pyhäinpäivä muistuttaa Psalmien kirjan (90:5-6) sanassa: ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.” Syksy meissä voi olla toiselle lepoa, minun ei tarvitse kukoistaa ja olla liiassa valossa. Voin rauhassa levätä ja pimeys on rauhoittaa. Elämässämme ovat eri vuodenajat ja joillekin syksy parasta aikaa vuodessa. Joku toinen masentuu ja ilman valoisuutta eläminen on arjesta selviytymisen taistelua. Lehtikasan kautta avautuva luonnonkierto on kuitenkin osa meitä. Se muistuttaa, että on aikansa kukoistaa ja on aikansa kuolla ja tulla maaksi jälleen. Lopulta kuolleet lehdet tulevat maaksi ja antavat ravinnon uudelle kasvulle. Uudet silmut syntyvät puihin jo syksyllä. Toivo, joka nyt minulle ei näy, onkin olemassa. Voin luottaa, että tulee aika, jolloin mieli herää ja kukoistaa. Ihmisen omassa sisimmässänkin on asioita, joiden täytyy kuolla, jotta uutta syntyy. On asioita, joista on luovuttava, surtava ja uskallettava muuttua. Hengellisyydessä puhutaan nisunjyvän tiestä. Raamattu puhuu siitä, että jokin ulkoinen meissä kuolee, mutta sisäinen uudistuu Kristuksessa päivä päivältä. Myös oma lihamme ja vanha luontomme kuolee, kun Kristuksen rakkaus saa sijaa.
Sureva ja toivottomuuteen vaipuva tarvitsee luopumisissaan paljon tukea. Jokaisella on elämässään ajat, jolloin syystuulet vinkuvat sisällä ja mielen täyttää pimeä hetki. Tahdon nyt lähteä yhdessä Pertunmaan mielenterveysyhdistyksen sekä työtoverini Ninan kanssa tuottamaan kuvia ja ajatuksia, joiden toivomme sinua kannattelevan. Kaikki tarvitsemme toivoa, ja joskus se on nähtävä ja kuultava toisten kautta.
Meillä Pertunmaan kappeliseurakunnassa on marraskuun 24. päivä Toivon iltapäivä. Toteutamme sitä yhdessä paikallisen mielenterveysyhdistyksen sekä toivon tutkija Jari Kylmän kanssa. Siihen saakka voit viikoittain seurata Somesta(alla linkit) toivon kuvia ja mietelmiä sekä saada ajankohtaista tietoa mielenterveyttä edistävästä toiminnasta. Toiveemme on, että kuka vain voi käydä laittamassa myös omia ajatuksiaan, mistä on saanut elämäänsä apua. Ensimmäinen toivonpilkahdus- kuva tulee pyhäinpäivänä. Niille, jotka eivät seuraa sosiaalista mediaa on hieno mahdollisuus osallistua sitten kaikille avoimeen iltapäivään.
Raamatun sanat kantakoon sinua syksyssä, pimeässä, luopumisissa ja toivottomuuden hetkinä. Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh 8:12). Johannesta lainaten: Jeesus tuli Valoksi, joka loistaa pimeydessä ja tuo kuoleman varjon maahan kirkkauden. Olkaamme myös sitä Valoa välittämässä toisillemme!
TOIVON PILKAHDUKSET:
Facebook: Pertunmaan kappeliseurakunta, Mäntyharjun seurakunta
Instagram: mantyharjunsrk
Satu Ruhanen, kappalainen
17.10.2019
JUMALAN VARJELUS JA JOHDATUS
Tuon otsikon alla on virsikirjassa sarja virsiä, joiden sanoituksissa kerrotaan, että Jumala on vahva turva ihmiselle. Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat, ympärillä tapahtuu pelottavia asioita, voi kristitty huoletta kiinnittää turvansa Jumalaan.
Maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, jotka pysäyttävät ja saavat huolestumaan. Ilmaston muutos ei huoleta pelkästään aikuisia, vaan myös nuoria, jotka pelon sekaisin tuntein miettivät omaa tulevaisuuttaan. Millainen on maailma silloin, kun nuoret ovat aikuisia tai vanhuksia? Ovatko jäävuoret sulaneet, millaiset sääolot riepottavat maailmaa, onko enää talvella lunta talvilajien harrastamista varten? Uutisoidaanko ilmastonmuutoksesta jo liikaa, kasvaako ilmastoahdistus liian suureksi paineeksi nuorten elämässä?
Uutiset maailmalta saavat murehtimaan sotaolojen keskellä elävien ihmisten kohtaloita. Mitä kaikkea kurdiparat joutuvat kohtaamaan Turkin hyökkäyksen seurauksena? Miten pahalta tuntuu ajatella perheiden menetyksiä ja lasten kärsimyksiä sodan keskellä.
Entä miten täällä kotimaassa voisimme taata vanhuksille riittävän hoidon ja tarvittavat hoitoresurssit. Miten voisimme nähdä vanhuuden arvokkaana ja tärkeänä elämänvaiheena sen sijaan, että mietimme niitä kulueriä, joita vanhukset yhteiskunnassa aiheuttavat.
Erilaisten huolien alle paistaa virren sanoista toisenlainen todellisuus, Jumalan johdatus ja siunaus.
Virren 397 ”Kun on turva Jumalassa” sanoissa kerrotaan, että Jumalaan turvaaminen on kuin tähti taivaalla. Tähti loistaa kirkkaasti pimeänä yönä. Tähti myös johdatti kerran itämaan tietäjät pienen vapahtajan luo. Tähti on ikuinen valon lähde pimeässä.
Virressä 396 lauletaan: ”Kun päivä pilvinen tien pimentää, kun synkkä, raskas yö usein yllättää, niin katseen kaipaavan taivaalle kohotan. Käyn aina, Herrani kohti sinua.”
Murheellinen mieli on huolien ja synkkien ajatusten täyttämä. Maailma on täynnä aiheita murehtimiseen. Jumala sallii meille vaikeita ajanjaksoja omassa elämässä. Miten murheen keskellä voisin nostaa katseeni kohti taivasta ja lupausten antajaa. Kiinalainen sananlasku sanoo: ”Et voi estää murheen lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi”.
Jumala hoitaa lastaan. Hän pitää edelleen käsissään elämäni lankoja ja on Kaikkivaltias. Päästäni ei putoa yksikään hius ilman että hän sen sallii. Virren 397 sanoja mukaillen: Jumala on ostanut meidät kuolemasta elämään ja hänen käsistä ei mikään riistä meitä irti. Jos murhe kohtaa meidät, niin murheidenkin alla Herra johtaa ja ohjaa. Hän lohduttaa sanallaan ja antaa uuden voiman uupuneille. Käyköön elämässä myöten taikka vastaan, ei Jumala hylkää lastaan. Hän ohjaa kaikki elämämme vaiheet meidän parhaaksemme.
Siunattua syksyn jatkoa sinulle!
Sarianne Volanen, diakoni
3.10.2019
KULTAINEN SÄÄNTÖ
Otan käsiini valokuva-albumin ja alan selailemaan sitä. Albumista löytyy muistoja vuosien varrelta, jotain matkakuvia, kuvia lemmikkieläimistä, serkun häistä kuvia, vanhoja luokkakuvia ja ammattiin valmistujaiskuvia sekä kuvia sukutapaamisesta. Myös kavereista löytyy kuvia. Toista samanlaista albumia ei löydy mistään, eikä kukaan muu katso tätä albumia samanlaisilla muistoilla ja ajatuksilla kuin minä. Se on ainutlaatuinen juuri minulle, se on pala minun elämääni. Valokuvien kautta voi tehdä aikamatkan menneisyyteen. Jotkin kuvat voivat tuoda mieliin haikeutta tai surua, toiset kuvat iloa ja riemua. Ne kaikki kuuluvat elämään, jota jokainen elää omien arvojensa mukaan. Se mitä ne kenellekin ovat, ovat jokaisen omia asioita ja valintoja.
Raamatusta löytyy lähimmäisenrakkauteen kannustava sääntö, kultainen sääntö, jota moni noudattaa vaikka ei tunnustautuisikaan minkään uskonnon edustajaksi. Tällä kultaiselle säännöllä pääsee kyllä pitkälle. Jos et millään muista mikä se on, niin kultaisella säännöllä tarkoitetaan Vuorisaarnassa olevaa Jeesuksen opetusta: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt.7:12).
Palataan takaisin kuva-albumiini, albumin ensimmäiset kuvat ovat 1990-luvun lopulta Virosta, Pärnusta. Siihen aikaan Viroa rakennettiin kovalla tohinalla ja moni maa auttoi mm. rakennusten kunnostamisessa. Paikka jossa kävimme ensimmäisenä päivänä, oli kotitalousoppilaitos. Se mihin itse olin tottunut omassa opin ahjossani, oli paljon kehittyneempää ja pidin heidän oppilaitostaan erittäin alkeellisena, mutta heille se oli todellinen ylpeyden aihe. Muistan miten oppilaitoksen rehtori kertoi ylpeänä juuri remontoidussa tilassa heidän saamastaan avusta ja miten kaikki alkoi olemaan hyvällä mallilla. Heillä oli ystävyyskoulu Norjassa, jonka kautta oli tullut ihmisiä remontoimaan heidän erittäin huono kuntoista koulurakennustaan ja miten siistiä työtä he olivatkaan tehneet. Siinä on todellakin ollut lähimmäisenrakkautta auttaa ventovieraita vieraassa maassa. Vastaavaa lähimmäisenrakkauttahan on aikoinaan koettu myös suomessa sodan jälkeen, kun on tullut apua muista maista.
Nykyään meillä täällä Suomessa menee sen verran hyvin, että meillä on myös mahdollisuus auttaa muita, laittaa hyvä kiertoon. Toivottavasti myös joltakin muultakin löytyisi albumistaan, elämänsä muistoista kuva vaikkapa tästä oppilaitoksesta ja toisi hänelle mieleen auttamisen, lähimmäisenrakkauden.
Suvi Uotinen, lastenohjaaja
26.9.2019
SUOJELUSENKELI
Eräänä tavallisena arkipäivänä Martta näki enkelin. Oikean enkelin. Ei sitä kuvaenkeliä, joka on taulussa seinällä, ehkä sängyn vieressä ja joka varjelee pientä poikaa ja tyttöä sillalla.
Eikä sitä kiiltokuvaenkeliä, joka jouluna ripustetaan joulukuuseen. Ei, ei…vaan ihan oikean enkelin.
Enkeli oli varmasti nähnyt Martan jo silloin, kun hän oli ihan pieni, kulkenut hänen kanssaan ja varjellut häntä joka askeleella.
Mutta nyt tämä vallaton viisivuotias Martta näki enkelin, hän pyysi myös äitiä ja isää katsomaan enkeliä, vanhemmat nojasivat yhdessä Martan kanssa sohvan selkänojaan ja tuijottivat hämärtyvälle taivaalle. Hei…siellä se lentää punainen mekkopäällä, huudahti Martta, se on ihana ja kirkas ja lempeä ja vahva, tyttö selosti innoissaan vanhemmille. Siipiä Martta ei oikein kunnolla nähnyt, mutta ei sillä väliä. Ei kukaan kaikkea näe, mitä on, esimerkiksi enkelin siipiä. Mutta ilman siipiäkin Martta tunsi enkelin enkeliksi. Vanhemmille tuli tuosta Martan näkemästä enkelistä niin turvallinen, hyvä ja onnellinen olo. Äidin silmäkulmaan taisi nousta kyynel, kun hän alkoi hyräilemään tuttua enkelilaulua ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…”
Tulevana sunnuntaina vietetään Mikkelinpäivää, joka on enkeli Mikaelin mukaan nimetty enkelien ja lasten juhlapyhä. 
Myös me ihmiset voimme olla toisillemme arkienkeleitä, hyväntekijöitä arjen keskellä, meistä jokainen voi tehdä hyvää toiselle. Oletko joskus joutunut vaikeisiin tai pelottaviin tilanteisiin, jolloin kaipasit tukea, oliko vierelläsi silloin joku rohkaisemassa, tai kuulitko kannustavia sanoja, jotka auttoivat silloin eteenpäin. Tai sitten sinä olet voinut olla juuri se auttaja, joka on antanut kannustusta, ollut vierellä kulkijana – arkienkelinä.
”Jeesus hiljaa rukoilemme; siunaa meitäkin. Anna meidän suojaksemme siipi enkelin. Anna meidän suojaksemme siipi enkelin” (Ihmeellinen syli).
Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja
19.9.2019
KIITOLLISUUS
Sunnuntain aiheena on kiitollisuus. Kun lähdin miettimään hartauskirjoitustani, mietin mistä minä olen kiitollinen. Listasta tuli pitkä. On paljon asioita, pieniä ja suuria, joista voin olla kiitollinen. Minulla on hyvä elämä, työ, perhe, mukava koti, olen onnellinen. Olen kiitollinen puolisosta ja hänen mukanaan tulleesta suvusta. Kiitollinen voin olla myös pienistä asioista, kuten siitä, että löydän metsästä kantarelleja, saan juoda hyvää kahvia tai siitä, että kissa kömpii viereeni nukkumaan.
Kiitollisuus on asia, jota ajoittain kannattaa miettiä. Tiedän, että toisilla on tapana pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Kaupoissa jopa myydään valmiita kiitollisuuspäiväkirjoja. Erään myytävänä olevan kirjan ohjeessa sanotaan seuraavalla tavalla: ”Jokainen päivä on täynnä asioita, joista kannattaa olla kiitollinen. Pieniä onnen hetkiä, rakkaita ystäviä, onnekkaita sattumia, hienoja kohtaamisia. Lukemattomia syitä kiitollisuuteen, pieniä ja suuria. Arjen pyörityksessä ne aivan liian helposti unohtuvat ja tuntuvat itsestään selviltä.
Pysähdy hetkeksi ja mieti, miksi juuri tänään kannattaa olla kiitollinen. Huomaat, että sinun on vähitellen yhä helpompi nähdä elämän valoisat puolet ja olla onnellinen. Pienet kiitollisuuden hetket ovat askelmerkkejä matkalla kohti onnellisempaa elämää!”
On melko suuret ajatukset tuossa kiitollisuuspäiväkirjassa. Mutta ehkä siinä on totuuden siemen? Kun asioita alkaa miettimään, saattaa huomata paljon syitä olla kiitollinen. Kiitollisuus lisääntyy käytettäessä.
Mistä asioista sinä olet kiitollinen? Onko sinun helppo huomata kiitollisuuden aiheita elämässäsi, lähelläsi? Osaatko löytää kiitollisuuden aiheista arkisista asioita, tavallisesta elämästä?
Kiitollisuuteen ei voi kuitenkaan itseään pakottaa. Kiitollisuus tarvitsee syyn. Mutta syy kiitollisuuteen voi olla pieni. Välillä on kuitenkin vaikea olla kiitollinen, tuntuu, että elämä on yhtä sumua ja pimeyttä. Voiko silloin löytää syitä kiitollisuuteen? Ajattelen, että voi, vaikka se ei helppoa olekaan. Silloin kiitollisuuden aiheet saattavat olla vain pienempiä. Kiitollisuutta miettiessä helposti huomaa, etteivät asiat olekaan aivan huonosti. Vaikka välillä siltä voikin tuntua. Toki tiedän, että silloin kun on kaikkein syvimmässä kuopassa, pimeyden keskellä, on vaikeaa löytää kiitollisuuden aiheita elämäänsä. Mutta kaiken ei tarvitse olla suurta. Pienikin riittää. Jospa se pienen pieni kiitollisuuden aihe, jonka huomaa, tuokin mukanaan lisää hyvää. Jospa se pieni kiitollisuuden liekki valaiseekin elämääsi, niin, ettet olekaan enää kokonaan pimeydessä?
Synonyymisanakirja määrittelee kiitollinen sanan synonyymeiksi seuraavat asiat: Hyvillään oleva, hyvillään, iloinen, mielissään oleva, mielissään. Helpottaako se asian miettimistä? Onko kiitollisuus niin iso sana, ettei sitä uskalla miettiä?
Rukoillessa on myös helppo tuoda Jumalalle kiitollisuuden aiheita. Kiitoksen aiheiden tuominen rukouksessa Jumalalle saa asiat näkyviksi. Kiittäen rukoileminen antaa kiitoksen Jumalalle, elämämme suurelle kapellimestarille. Kiitollisuus rukouksessa saa itsensäkin huomaamaan hyvän, jota elämäänsä on saanut. Uskoisin myös, että Jumala mielellään kuulee asioista joista sinä olet kiitollinen. Kiittäen siis rukoilkaamme.
Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta
13.9.2019
SINÄKIN RIITÄT
Olen pohdiskellut kesän aikana paljon ihmisen riittämättömyyden tunnetta. Teenkö riittävästi oman elämäni eteen, työn, perheen ja harrastusten yhdistäminen on välillä ollut haastavaa. En varmasti ole ainoa joka ajattelee tällä tavalla. Toivon että olisin riittävän hyvä työtoveri, riittävän hyvä äiti, pitäisin itsestäni riittävästi huolta ja tämä kaikki täytyisi ehtiä toteuttaa kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, joista kahdeksan pyrin käyttämään lepäämiseen.
Kysyin Jumalalta rippileirillä kesällä riitänkö minä tällaisena ja löysin leirin aikana niin monta puhuttelevaa musiikki kappaletta helmihartauksiini, että totesin asian olevan melko selvä. Minä kyllä riitän juuri sellaisena jona Jumala on minut luonut. Hän näkee minun Sieluuni ja muovaa minua joka päivä. Häneen armossaan minä saan kasvaa ja kipuilla. Sinäkin riität, juuri tuollaisena, Jumalan silmissä kauniina ihmisenä. Ole rohkea, uskalla uskoa unelmiin ja luota itseesi. Sillä juuri sinä olet arvokas.
Olen saanut kulkea taas kappaleen matkaani seurakunnan nuorisotyössä, ja on aika nostaa purjeet kohti uusia tuuli. Saa nähdä minne tuuli purjeet kuljettaa, mutta uskon että Jumalalla on hyvä suunnitelma.
’Yhdessä koimme pienen hetken elämää, Jumalan rakkaus sydämiä lämmittää. Hetki haihtuva on, mutta muuttumaton Jeesus Kristus aina vierellemme jää’ (lainaus kappaleesta Ylitse Merten).
Anne-Maria Lustig, vs. nuorisotyöntekijä
HYVÄ ELÄMÄ
Välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja arvioimaan omaa elämää. Elänkö sellaista elämää kuin oikeasti haluan, tai kuinka Jumala haluaisi että eläisin. Itsetutkiskelun avulla voi selkeytyä mitä haluaa elämältä ja mikä tekee onnelliseksi. Hyvä itsetuntemus auttaa meitä myös ymmärtämään paremmin toisiamme. Opiskellessani diakonia-ammattikorkeakoulussa, saimme tehtäväksi kirjoittaa oman elämäntarinamme. Aluksi ajattelin, että onpas tehtävä ja että miksi tällaista pitää tehdä. Mutta tuota tekstiä kirjoittaessani, minun oli käytävä läpi kaikki elämäni vaiheet. Samalla ymmärsin sen miten kaikki tapahtumat elämässäni ovat vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli juuri sellainen kuin olen. Ei ole olemassa muita samanlaisia kuin minä. Olemme kaikki ainutkertaisia omia yksilöitä. Omat juuremme, vanhempiemme lapsuus ja heidän vanhempiensa historia, kaikki nivoutuvat yhteen.
Omaa elämää tarkastellessa joutuu läpikäymään myös niitä kaikista kipeimpiä asioita, jotka haluaisi mielellään unohtaa. Ne kipeätkin muistot kulkevat kuitenkin mukanamme mielemme sopukoissa ja vaikuttavat alitajuntaisesti elämäämme. Siksi on tärkeää tiedostaa menneisyydessä tapahtuneet asiat, jotka vaikuttavat nykyiseen käyttäytymiseemme. Vain tiedostamalla ne voimme pyrkiä irtautumaan negatiivisista käytösmalleista.
Itse olen kokenut saaneeni uskosta voimaa elämäni vaikeina aikoina ja tuntenut että Jumala johdattaa minua. Kaikista asioista avoimesti puhuminen omien perheenjäsenten kanssa on myös helpottanut asioiden läpikäymistä. Elämän tarkoitusta miettiessä, huomaan että monien asioiden ja tapahtuminen tarkoituksen ymmärtää vasta ajan myötä, muistellessaan elämäänsä taaksepäin.
Vanhoissa ihmisissä on elämän viisaus. He ovat eläneet täällä ennen meitä, kokeneet ja nähneet kaikenlaista, joten heidän historiansa voi opettaa meille paljon. Kunnioitus vanhuksia kohtaan on nyky-yhteiskunnassa koko ajan menossa huonompaan suuntaan. Miksi ihannoimme ihmisiä, jotka ovat mahdollisimman aikaansaavia ja nopeita? Ihmiset kulutetaan työelämässä loppuun. Elämän rajallisuus huomataan usein vasta silloin, kun joku läheinen ihminen menehtyy tai oma terveys ei ole tasapainossa. Jokainen päivä on meille lahjaksi annettu, joten käytäthän aikasi viisaasti. ”Vuosien jälkeen tiedän: kaikki se tarpeen on, valon ja varjojen leikki, kaipaus sanaton. Vuosien jälkeen huomaan: ei ole kauniimpaa kuin kipu yhdessä kantaa, elää ja rakastaa. ”(Anna-Mari Kaskinen).
Annukka Salmivaara, diakonissa
8.8.2019
URKUJEN ÄÄRELLÄ
Urut ovat vakiintuneet läntisen kristillisen kirkon soittimeksi, mutta aina ei ole ollut näin. Jo 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Ktesibios kehitti Hydraulos -nimisen soittimen, jossa yhdistyivät vesi ja ilmalla soivat pillit. Nämä ns. vesiurut, urkujen esi-isä, olivat suosittu soitin antiikin Kreikassa, sekä Rooman valtakunnan seremonioissa ja amfiteattereissa.
Kansainvaellusaikana urkukulttuuri säilyi Bysantissa. Lopulta vuonna 757 Bysantin keisari Konstantinus V lahjoitti urut frankkikuningas Pipin Pienelle, näin instrumentti palasi länteen.
Urkuja sanotaan soitinten kuninkaaksi – yhden soittajan voimin on mahdollista luoda sävelmaailma, jota voi verrata lähinnä sinfoniaorkesteriin. Sävyjä löytyy kauniista ja hiljaisesta aina kirkot ja konserttisalit täyttävään pauhuun asti. Siksi ensimmäisiä urkuja alettiin rakentaa liturgiseen käyttöön 900 -luvulla, mutta vasta 1300 -luvulla urut yleistyvät Euroopan suurkaupungeissa ja alkoivat levitä laajempaan käyttöön. Muutos oli hidasta, koska monet tuon ajan kirkkoisät katsoivat että vain laulamisen olevan sopivaa jumalanpalveluksissa.
Renessanssiaikana urut kehittyivät huimasti. Yhden sijaan pillistö jaettiin useisiin pillistöihin, pääpillistö, yläpillistö, selkäpillistö, pillistöjen sijainnin mukaan. Esimerkiksi Mäntyharjun kirkon uruissa on tällä hetkellä pääpillistö ja yläpillistö, sekä jalkion pillistö. Kaikille pillistöille on aina soittajalle oma koskettimistonsa, Mäntyharjulla siis kaksi sormiota ja jalkio. Suurimmissa uruissa maailmalla voi olla viisikin sormiota.
Urkujen sointi-ihanne on eri aikoina muuttunut oman aikansa orkesterisointia, sekä säveltäjien ja urkureiden ihanteita vastaavalla tavalla. Barokkiurkujen sointi on ”solakka” ja täydellinen voimakkaita karäktaarejä sisältävän barokkimusiikin tulkintaan. Romantiikan ajan uruissa pyrittiin sinfonisuuteen, jäljittelemään pehmeän voimallista orkesteria.
1900-luvulla tavoiteltiin uutta modernia urkutyyppiä, tehtiin kokeiluita pneumaattisella ja sähköisellä koneistolla, sekä muokattiin vanhoja soittimia sen mukaisesti. Tyypillistä oli myös eri aikakausien urkujen yhdistäminen ”kompromissiuruiksi.”
Tällä vuosituhannella ja 1900-luvun loppupuolella on tapahtunut paluu vanhaan. Uudet urut ovat mekaanisia ja yleensä ne tehdään selkeästi jonkin urkujen ”kulta-ajan” rakennusperinteen mukaan, puhutaan barokki- tai romanttisen tyylin uruista. Monille on ollut yllätys, että vaikkapa tyylipuhtaalla romanttisen tyylin soittimella myös barokkimusiikki soi paremmin kuin ns. kompromissiuruilla. Tämä johtunee siitä, että tyylipuhtaalla soittimella on ”sielu,” jonka urkuri aistii ja saa soittimen luonteesta paremmin kiinni.
Myöhemmin kanttorin seuraavalla kirjoitusvuorolla lisää urkuasiaa!
(kuvassa Mäntyharjun kirkon vanhat urut, jotka purettiin joulun jälkeen 2007)
Eero Kantola, Mäntyharjun kanttori
25.7.19
HERRAN PALVELUKSESSA
Viime sunnuntaina oli Apostolien päivä, jonka aiheena oli Herran palveluksessa. Evankeliumitekstit kertovat siitä, miten Jeesus kutsui ihan tavallisia ihmisiä opetuslapsikseen, joita kutsutaan apostoleiksi.
Jumalan palveleminen ei ole kuitenkaan vain apostolien tai pappien, vaan kaikkien tehtävä. Kasteessa jokainen on kutsuttu Jeesuksen opetuslapseksi, palvelemaan Jumalaa.
Miten Jumalaa voi palvella? Apostoli Paavali neuvoo Room. 12:1: ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” Jumala on antanut lahjaksi elämän ja kaiken siihen liittyvän hyvän. Hän on myös lähettänyt pelastajaksi Jeesuksen kaikesta pahasta. Siksi meidän tulisi antaa Jumalan käyttöön koko elämä, oli sitten tehtävämme mikä tahansa. Koko elämän tulisi olla Jumalan palvelemista.
Mitä se tarkoittaa käytännössä? Ensiksi sitä, että meidän tulisi tehdä työmme mahdollisimman hyvin. Elämämme on riippuvainen monien ihmisten työstä. Ajatellaanpa vaikka sähköä. Kuinka monen ihmisen työn se vaatiikaan, että meillä on sähköt. Elämä kävisi mahdottomaksi, elleivät eri alojen ihmiset hoitaisi omaa työtään kunnolla. Olemme riippuvaisia toistemme työpanoksesta. Lutherin mukaan kaikki työ on Jumalan silmissä yhtä arvokasta.
Toinen näkökulma elämän uhriksi antamiseen ja Jumalan palvelemiseen löytyy Hepr. 13:15-16. Sen mukaan Jumalalle mieluisia uhreja ovat Jumalan kiittäminen, sekä hyvän tekeminen ja omastaan antaminen lähimmäisille. Voimme siis palvella Jumalaa kiittämällä häntä ja auttamalla lähimmäisiämme.
Jumalan kiittäminen saa laajan merkityksen Kol. 3:17: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” Jumalan palvelemisen syvin ja samalla arkisin merkitys on siinä, että kaikella tekemisellämme meidän tulisi kiittää Jumalaa. On hyvä muistaa myös se, että Jes. 26:12 mukaan Jumalan tekoa on kaikki se, mitä olemme saaneet aikaan.
Jumalan palvelemista on, että annamme hänelle ja lähimmäisille sitä, mitä olemme häneltä saaneet.
Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen
18.7.2019
TERVEISET 3. RYHMÄN RIPPIKOULULAISILTA:
Olen juuri kotiutunut leiriltä Lankaniemestä. Vietimme viikon rippileirillä 22 nuoren ja isosten, ohjaajien sekä keittiöväen kanssa. Tulevana sunnuntaina konfirmoidaan nuoret sekä Mäntyharjun että Pertunmaan kirkoissa. Ja pappina voin sanoa olevani Jumalalle kiitollinen nuorista, heidän oppimisestaan, yhdessä eletystä uskosta. Nykyrippikoulu on opetukseltaan ilmiöoppimista ja opetusmenetelmät monimuotoiset. Silti kaikki kristinuskon perusasiat käsitellään ja ulkoluvut tentitään.
Konfirmaatio liittyy kasteeseen. Nuoret ovat lähes vuoden saaneet kasteopetusta ja konfirmaatiossa heidät siunataan. Konfirmaatio on kastetun ja hänen uskonelämänsä vahvistamista. Mekin perehdyimme kasteen merkitykseen leirillä. Lähes oikean kasteen vaiheet käytiin läpi kastealttarin teosta lopputodistusten jakoon, ja niin eräs Nelli-neiti sai nimensä ja nuoret kirjoittivat oppimispäiväkirjoihinsa perusteluita, mitä kasteessa tapahtuu. Pohdintatehtävä oli, miksi kastaa ja miksi jättää kastamatta?
Tässä pohdintoja.
Lapsen voisi jättää kastamatta, koska on hankalaa, että henkilö ei itse sitä voi päättää. Kastamisen päätös pitäisi olla oma päätös. Aikuisena on tarpeeksi kypsä päätökseen. Samoin siis uskontokin on oma päätös. On oltava oikeus valita isona uskontonsa. Nyt lapsikaste tapahtuu vanhempien tahdosta.
Papin mielestä ihan tärkeät näkökulmat nämä, ja niinhän joissain hengellisissä yhteisöissä toimitaankin. On siinä ongelmansakin, että silloin lapsi ei ehkä tule missään kohtaa kirkon piiriin, niin, että hän saisi edes tietoa mahdollisesta kasteesta. Yksi nuoristamme toisaalta totesi, että miksei kuitenkin kastaa, koska ei siitä mitään haittaakaan ole. Niin minäkin ajattelen, että mitähän haittaa kasteesta olisi kenellekään. Siitä huolimatta jää mahdollisuus uskontonsa valita aikuisena.
Erään nuoren kommentissa oli, että kaste avaa mahdollisuuksia. Totta! Eräs totesikin, että on mahdollisuus päästä rippikouluun ja konfirmoidaan, voi myös päästä kummiksi.
Useampi pohti, että kasteessa saa mahdollisuuden saada syntinsä anteeksi ja Jumalan turvaa…voi, miten kauniisti sanottu. Se ei enää olekaan pelkkä mahdollisuus, vaan etuoikeus ja Jumalan teko. Eräs kirjoitti, että kaste puhdistaa lapsen. Hyvin tiedetty, siitä, mitä pappi opetti. Puhdistava kaste ”pesee” pois synnin ja sen tosiasian kastettu saa uskoa elämänsä päivät.
Kastaminen kannattaa, koska sitä kautta pääsee uskoon ja Jeesus liittyy elämään. Tämä erään kommentti ilahdutti. Hyvin ajateltu, että me todella pääsemme uskosta osallisiksi, kun lapsikasteessa olemme passiivisia kasteen lahjan vastaanottajia. Ja toden totta Jeesus liittyy meihin ilman omaa ansiota tai suoritusta. Erään nuoren sanoin: kaste on Jumalan työ ja on turvallista elää, kun on kastettu. Yksi pojista pohti, että jos lapsen jättäisi kastamatta ja lapselle myöhemmin sattuisi jotain, niin jäisi huono olo, että ei kastettu. Moni muisti sen tosiasian, että niin suuri asia kaste on, että siinä liitetään Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen. Moni tuntui myös ajattelevan, että juhlatkin on kivoja ja lapselle ei ole pahitteeksi, että hänellä on kummit aikuisina ystävinä. Moni tykkäsi ajatuksesta, että suvussa on lähes kaikki kastettu, joten se on perinne, josta pitää kiinni. Ja on mahdollisuus saada kirkolta töitä.
Tulipa vielä sellainenkin asia jonkun huolenaiheeksi, että ei ole varma haluaako kastaa lastaan, koska kirkon kanta moniin asioihin on muuttuva ja välttämättä ei halua lastaan muuttuneen kirkon jäseneksi.
Mitenkä onkaan tulevaisuus kirkossa tai elämässä, niin kasteen pysyvyyden ja käskyn saamme Raamatussa. Jeesus käskee kastaa Isän ja Pojan Ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamaan kaikkea, mitä Hän opetti. Kastettu saa elinikänsä luottaa Jumalan turvaan ja Jeesuksen pelastavaan lahjaan. Hyvät nuoremme: Kiitos näistä ja siunausta!
Satu Ruhanen, kappalainen
27.6.2019
HYVÄ RENKI – HUONO ISÄNTÄ
Tulesta sanotaan, että se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Samaa voi sanoa omaisuudesta.
Varoittavan esimerkin tästä Jeesus kertoo viime sunnuntain evankeliumissa Luuk. 16:19-31. Oli rikas mies, joka vietti ylellistä elämää. Hänen porttinsa pielessä virui köyhä, sairas Lasarus, jonka nimi tarkoittaa Jumala auttaa. Hän olisi halunnut nälkäänsä syödä rikkaan pöydältä putoilevia palasia.
Kuoleman jälkeen osat vaihtuivat. Jumala auttoi Lasarusta. Hän pääsi Aabrahamin seuraan. Rikas mies joutui tuonelan liekkeihin. Omaisuus oli ollut hänen jumalansa. Hän oli laiminlyönyt lähimmäisensä. Kuoleman jälkeen oli myöhäistä tehdä parannusta.
Tämä kertomus sai tunnetun Raamatuntutkijan, Albert Scweizerin jättämään tutkimustyönsä, opiskelemaan lääkäriksi ja perustamaan lähetyssairaalan Afrikkaan. Hän kirjoitti: ”Me olemme tuo rikas mies... Mutta kaukana istuu köyhä Lasarus.”
Niin, me olemme tuo rikas mies, koska meillä on paljon enemmän kuin niillä köyhillä, jotka tulevat olohuoneisiimme television välityksellä. Miten suhtaudumme heihin?
Onko meidän yhtä vaikea luopua omastamme kuin sen toisen rikkaan miehen, josta Jeesus kertoo Luukkaan 18. Luvussa? Häneen liittyen Jeesus sanoo, että helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan pelastua. Se on ihmiselle mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista.
Jumala teki pelastuksen mahdottomuuden mahdolliseksi Jeesuksessa. Häneen uskomalla rikaskin voi saada synnit anteeksi ja päästä ikuiseen elämään. Usko on Jumalan teko. Hän synnyttää sen Pyhän Hengen välityksellä Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Siksi on tärkeää kastaa, kuulla Jumalan sanaa ja käydä ehtoollisella. Usko on lahja, mutta se on samalla tehtävä – rakastaa. Rakkaus saa voimansa uskosta rakastavaan Jumalaan. Jumalan rakkaus tuli ilmi erityisesti Jeesuksessa.
Omaisuuden sijaan isäntämme tulisi olla Jumala. Hänen tahtonsa tulisi ohjata suhtautumistamme omaisuuteen. Paavalin neuvo Timoteukselle 1. Tim 6:17-19 on edelleen ajankohtainen: ”Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.”
Seppo Kettunen Mäntyharjun seurakunnan kappalainen
13.6.2019
TUOKSURETKELLÄ
Jälleen koitti kesä lumisen talven jälkeen ja luonto on herännyt eloon. Nenä haistaa ulkona liikkuessaan monenlaisia tuoksuja, syreenin, kielon, leikatun ruohon, ruusun, koivun ym. Tuoksumaailma herää kosteuden ja lämpötilan vaikutuksesta, niinpä sateisena päivänä tai heti sateen jälkeen tai mikseipä lämpöisenä päivänäkin voisi lähteä vaikka tuoksuretkelle. Valitsen itse ajan kohdaksi sateen jälkeisen raikkaan hetken ja kävelen metsän reunaan, haistan miltä kuusen oksa tuoksuu, mieleen tulee joulu. Olisiko tuo tuoksu nimeltään vaikka Jeesuksen syntymäpäivä. Seuraavaksi silmiin osuu keltainen voikukka, miltähän se tuoksuu…voikukalta tietenkin…mutta kävisikö tuoksun nimeksi aivastus…? Muutaman askeleen päässä kasvaa valkorunkoinen koivu, haistaessani koivun lehtiä mieleen tulee keskikesä ja juhannus, tuoksun nimi voisi olla Johannes Kastaja. Koivun toisella puolella huomaan kasvavan lupiineja, vien nenäni lähemmäksi tuota Amerikasta tuotua hernekasvia ja mieleen tulee jostakin syystä kosteus…no, tuoksun nimi voisi olla sitten se kosteus. Kävelen syvemmälle metsään, kiven päälle on levittäytynyt sammalmatto, nuuhkaisen sammalta samalla kun kosketan sitä kädellä ja keksin sille heti nimen, puhtaus. Katsahdan ympärilleni, sammalta näkyy joka puolella ja olo tuntuu niin rauhalliselta luonnon keskellä. Jään hetkeksi ihailemaan suomalaisen metsän kauneutta, miten vihreää on joka puolella ja miten kauniita nuo koivun rungot onkaan. Nuuhkaisen ilmaa ja tulen siihen tulokseen, että tämä tuoksu täällä voi vaan olla nimeltään rauha. Jatkan matkaani ja tulen hakkuu aukealle, tuulen vire herättää minut haistelemaan ilmaa, tästä tuoksusta tulee mieleen vapaus joten nimeän tuulen tuoksun vapaudeksi. Otan risun käteeni ja haistan sitäkin, risu on puuta ja puu saa usein uuden elämän, uuden alun kuoltuaankin… tämän ajatuksen ja tuoksun yhdistelmästä keksin risun tuoksun nimeksi ylösnousemus. Hitain askelin astelen aukean läpi metsäautotielle. Tien reunassa kukkii metsämansikan kukat, ne ovat niin alhaalla maan rajassa, etten ala kumartelemaan kukkien luo haistaakseni niitä. Enkä myöskään halua katkaista kukkaa vain siksi, että nuuhkaisisin sitä, mutta keksin joka tapauksessa nimen niiden tuoksulle, se on unelma. Suuntaan askeleeni kohti asfalttitietä ja kohta jo tunnen kuinka muutama vesipisara putoaa kasvoilleni taivaalta. Sade yltyy ja niin myös minun kävelytahtinikin, mutta ei niin paljoa etten ehtisi haistaa miltä sade tuoksuu puiden ympäröimänä, se tuoksuu mielestäni Nooan arkilta. Koti ovelleni päästyäni alan miettimään mikä näiden kaikkien tuoksujen yhdistelmän nimi voisi olla… se on ELÄMÄ.
Suvi Uotinen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta
6.6.2019
VEDEN ÄÄRELLÄ
On lämmin, kuulas päivä. Taivas pilvetön, aurinko paistaa, ihanaa… sen lämpöä on odotettu sateisten ja koleiden päivien jälkeen. Juuri nyt sinulla on aikaa olla itseksesi. Vaihdat vapaalle, puet kotoisat ja rennot vaatteet päällesi… lähdet rannalle.
Ehkä näet edessäsi meren, tunnet sen tuoksun ja viilentävän tuulen, tai ehkä näet tutun kotoisan järven mökkisi läheisyydessä… vai menetkö joen suvannon rantaan. Jatkat levollista kulkua, katselet ympärillesi, huomaat tutut paikat, ne joista kovasti pidät… saavut rantaan.
Otat kengät jaloistasi, hiekkaa ja soraa, jalkapohjat eivät ole vielä tähän tottuneet, mutta kuljet rohkeasti. Kävelet rantakiville, vielä vähän kirpeän kylmää, mutta varpaat nauttivat liikkeestä. Aurinko paistaa tyyneen veteen heijastaen valoja ja varjoja. Leikit vedellä, valutat sitä hitaasti sormiesi lomasta… leikit Luojasi edessä kuin lapsena, vesi heijastelee pyhää kirkkautta.
Tulet tietoiseksi Jumalan läsnäolosta, tässä viipyilevässä olemisenhetkessä. Jumalan ääretön hyvyys ympäröi sinua… katsot ympärilläsi olevia yksityiskohtia, kuin ihmeitä, huomaat tutun kasvin, pienen kauniin ratakiven…
Ojennat kätesi taivasta kohden, miten maailma onkaan kaunis… ilo kipunoi mielessäsi. Istahdat kivelle, katselet veden pintaa. Alat rukoilla Jeesuksen opettamaa Isä meidän rukousta… hitaasti ja levollisesti.
Viivähdät vielä hetken omissa ajatuksissa…nouset ja laitat kengät jalkaan… lähdet kotiin keventynein mielin, levänneenä ja kiitollisena.
Siunausta kesääsi!
Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta
29.5.2019
RUKOUS ON AINA HYVÄSTÄ
Ähtärin mummoni opetti minulle iltarukouksen. Iltarukous on tuttu, ”Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Aamen.” Mutta rukouksen jälkeen mummo opetti minua vielä jatkamaan rukousta sanoilla ”Herra siunatkoon Israelia ja pidä meidän perhe terveenä ja muutkin perheet terveinä. Aamen.” Vielä tänäkin päivänä, kun iltarukoustani rukoilen, tulee tuo loppulitania mukaan. En tiedä tarkalleen, miksi mummo sen pienelle tytölle opetti, mutta joka ilta olen lapsuudessani Israelia siunannut. Liikuttavaa minusta on nyt jälkikäteen mietittynä tuo oman perheen terveenä pysymisen toivominen. Mutta ettei olisi liian itsekästä, tuli toivoa samaa myös toisille perheille.
Ähtärin isovanhemmat olivat hartaita uskovaisia. Olen kuullut pappani olleen ahkera puhuja erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa. Mökillä on vielä tallessa papan puheita kasetille nauhoitettuna. Lisäksi minulla on pieni vihko, joka on täynnä hartauspuhe aihioita. Olen aina tiennyt, että puolestani rukoillaan. Mummo ja pappa rukoilivat säännöllisesti lastenlasten puolesta. Tiedänpä myös, että mentyäni kouluun joka oli körttiläisellä arvopohjalla, puolestani rukoili Ähtärin rukouspiirit, etten ”harhaan” joutuisi.
Myös Nastolan mummo oli kova rukoilemaan. Tiedän mummoni rukoilleen säännöllisesti kaikkien lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten puolesta. Seurakunnassakin mummoni tiedettiin ahkeraksi esirukoilijaksi. Mummoni kuoltua suurin suruni oli, että enää ei ole jäljellä mummoa, joka puolestani rukoilee.
On ollut lohdullista tietää, että aina on ollut joku, joka on puolestani rukoillut. Aina ei oma rukous ole ollut aktiivista, iltarukous on vain litania joka auttaa nukahtamaan. On mukavaa, kun tietää, että joku kantaa rukouksissaan minut Jumalan eteen. Tieto siitä, että joku rukoilee puolestani, tuo levollisuutta. Minua kannetaan Jumalan kasvojen eteen rukouksissa.
On lohdullista tietää, että on olemassa paljon rukoilijamummoja ja pappoja, jotka rukoilevat toisten puolesta. Että esirukoilijoita löytyy edelleen, ja kaikenikäisistä ihmisistä. Ettei toisten puolesta rukoileminen ole kadonnut mihinkään. Tiedän myös, että usein kummit rukoilevat kummilastensa puolesta. Rukous on aina hyvästä, ja kun toisia kantaa rukouksissa Jumalan luokse, on se varmasti vain hyvä asia.
Rohkaisenkin sinua kantamaan rukouksissa toisia ihmisiä. Aina eivät omat voimat riitä rukoukseen, ja silloin toisten apu tuntuu hyvältä. Rukoile lapsiesi, läheistesi, ystäviesi puolesta. Ja ainakin minusta oli mukava tietää, että olin mummoni rukouslistalla. Sinäkin voit kertoa, jos jonkun puolesta rukoilet, asiasta hänelle. Tieto lämmittää mieltä, uskoisin.
Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta
9.5.2019
SAATTAJANA KUOLEMAN PORTEILLA
Jeesus tiesi kuolevansa. Miltäköhän se tuntuu, kun joutuu odottamaan oman kuolemansa lähestymistä? Itse olen pysähtynyt miettimään tätä useasti kohdatessani työssäni ihmisiä, jotka sairastavat parantumatonta sairautta ja ovat saattohoidossa. Aina tässä hektisessä elämässämme emme kovinkaan usein pysähdy miettimään, tai meillä ei ole mahdollisuutta pysähtyä miettimään omaa kuolevaisuuttamme ja elämämme ainutkertaisuutta. Vaikka meidän ehkä pitäisi. Psalmien kirjassa sanotaan: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” Kuoleman lähestyessä on tärkeää, että olisi joku jonka kanssa voisi käydä läpi elettyä elämää ja tunteita joita lähestyvä kuolema nostaa esille. Ihminen ei välttämättä pysty kohtaamaan ajatusta omasta kuolemastaan, vaan kieltää sen viime hetkeen asti. Jokaisella on oma tapansa kohdata lähestyvä kuolemansa ja sitä tapaa tulee kunnioittaa.
Olisiko Jeesus kaivannut vierellä kulkijaa lähestyvän kuolemansa varjossa? Opetuslapsia hän pyysi valvomaan kanssaan, kun hän meni rukoilemaan, mutta opetuslapset nukkuivat ja jättivät ystävänsä yksin. Kuolevan vierellä kulkeminen on sen sietämistä, mitä ei voi muuttaa. Se tarkoittaa esimerkiksi kärsimyksen keskellä koetun pelon ja toivottomuuden kestämistä niin ettei pakene pois. Tärkeintä ja rohkeinta on vain olla. Ei tarvita välttämättä tekoja tai sanoja.
Jeesus huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit!” Monesti kuolevan mielen valtaavat juuri nuo miksi-kysymykset. Miksi juuri minulle? Miksi Jumala sallii tämän? Tunnemme avuttomuutta väistämättömän edessä. Mitään vastausta näihin miksi-kysymyksiin ei ole. Ja ehkä tärkeintä ei olekaan vastausten saaminen vaan se että joku on turvana, koska moni kuolemaa lähestyvä pelkää joutuvansa lähtemään täältä yksin.
Jeesustakin varmasti pelotti lähestyvä kuolema ja kaikki siihen liittyvät asiat. Hän oli tuskan vallassa, mutta onneksi hänelläkin oli joitain rinnalla kulkijoita, esim. Simon Kyreneläinen, joka kantoi Jeesuksen ristiä. Tuo risti on meille kuin kotiavain. Ristin kuoleman kautta meille on suotu pääsy taivaan kotiin. Risti kertoo meille myös siitä, että meidän ei tarvitse kuolla yksin. Jeesus on meidän seurassamme. Hän kulkee kanssamme viimeisen rajan yli, kun kaikki muut jäävät ikävöimään ja itkemään. ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”, sanoi Jeesus miehelle joka ei ehtinyt korjata elämäänsä, mutta osoitti viimeisillä hetkillään uskonsa. Jumalan armoa tarvitaan siinäkin, että ihmiset voisivat päästää irti aiheettomista taakoista, jotka ovat kuluttaneet läpi elämän. Kaikilla tunteilla, myös vaikeilla, on oma tehtävänsä, tarkoituksensa ja aikataulunsa. On luonnollista surra silloin, kun on menettänyt tai menettämässä jotain. On luonnollista pelätä, kun on tuntemattoman edessä. Kuolemaan ei tarvitse olla valmis, mutta jotkut kovasti sairaat sanovat, että odottavat jo pääsyä Taivaan kotiin, koska siellä näkee jälleen tuttuja ja rakkaita. Uusi aamu kuvastaa iankaikkista elämää. Kivut ja sielun pimeä yö ovat ohitse. Aurinko on noussut. Mitkään kukat eivät ole liikaa hehkumaan sen aamun valoa.
Annukka Salmivaara, diakonissa
3.5.2019
MESSU MESSUSSA
Léo Delibes (1836-91) kuulostaa äkkikuulemalta tuntemattomalta nimeltä, mutta joidenkin hänen sävellyksiensä teemat ovat kovasti tuttuja – eikä vähiten mainoksista tv:ssä ja radiossa. Delibes sävelsi operetteja, oopperoita ja baletteja. Hänen sävellyksen opettajansa oli Adolphe Adam, joka tunnetaan suomalaisittain parhaiten ”Oi jouluyö” -joululaulusta.
Delibesin sävellyksien joukosta löytyy kuitenkin myös teosharvinaisuus Messe breve. Se muodostuu kristillisten kirkkojen messun lauletuista pysyvistä, eli ordinarium-osista. Sellaisia ovat Kyrie (Herra armahda), Gloria (Kunnia), Sanctus (Pyhä) ja Angnus dei (Jumalan karitsa).
Gloria -osa pitää sisällään myös kiitosvirren pyhälle kolminaisuudelle, eli Laudamuksen. Lisäksi Messe breve sisältää myös osan O salutaris (Oi pelastava uhri), joka lienee on liittynyt messun käyttöön 1800-luvulla Ranskassa. Sille ei ole luontevaa paikkaa luterilaisessa messussa.
Messe breve on sävelletty naiskuorolle ja uruille (tai pianolle). Kuoronjohtaja Antti Äärimaa löysi sen naiskuoro Pionille ja allekirjoittaneelle urkujen ääressä. Teos on osoittautunut aarteeksi sen pienistä sävellysteknisistä kömpelyyksistä huolimatta. Sellaiset ovat yleisiä merkkisäveltäjilläkin, jos säveltää kokoonpanolle ”mukavuusalueen ulkopuolella,” eli tässä tapauksessa uruille ja kuorolle. Kokoonpano ei ole Delibesin sävellyksille tyypillinen.
Olemme esittäneet Messe breven jo Pionin joulukonsertissa, sekä osia siitä muissakin yhteyksissä, mutta vielä haluamme tuoda sen sinne minne se kuuluu – osaksi ensi sunnuntain messua kirkossa. Monet suurten säveltäjien hengellisistä teoksista sopivat suoraan jumalanpalvelukseen, oikeastaan muu jumalanpalvelus rakentuu silloin niiden ympärille ja niistä muodostuu tilaisuuden runko.
Vaikka kyse on ranskalaisen säveltäjän teoksesta naiskuorolle, paikoin eteerisen kauniit melodiat ja sointukulut tuovat mieleen esim. italialaiset aariat. Mäntyharjun kirkon urut ovat tyylillisesti samalta aikakaudelta kuin Léo Delibesin musiikki. Messe breve sopivat siksi oikein mainiosti Mäntyharjun kirkkoon.
Tervetuloa sunnuntaina messuun Mäntyharjun kirkkoon tavallista juhlallisemman musiikin merkeissä. Normaalisti käytettävistä messusävelmistä jäävät pois aikaisemmin mainitut ordinarium-osat, niiden tilalla kuullaan siis vastaavat osat Messe brevestä. Messussa myös siunataan tehtäväänsä työnsä aloittavat uudet luottamushenkilöt kirkkovaltuustossa, -neuvostossa ja työryhmissä.
Eero Kantola
Suomen toiseksi suurimman puukirkon kanttori
11.4.2019
UUSIA TUULIA
Noin neljä ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun aloitin työt seurakunnan diakonina. Tuo aika on ollut antoisaa ja olen pitänyt työstäni kovasti. Olen myös tavannut ihmisiä, jotka ovat päästäneet minut elämäänsä näkemään heidän ilonsa ja surunsa. Se on ollut minulle arvokas asia. Joidenkin kanssa matka on ollut lyhyempi ja joidenkin kanssa pidempi, mutta monet kohtaamiset ovat olleet ainutlaatuisia.
Miksi nyt sitten muistelen tätä ajanjaksoa? Seurakunta on myöntänyt minulle virkavapaata 15.4 alkaen syyskuun loppuun ja lähden kokeilemaan siipiäni toiseen työhön. En vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan sitten syksyllä, mutta haluan vain kertoa teille minun olevan kiitollinen näistä vuosista teidän kanssanne.
Koen, että ilman niitä ihmisiä, keitä olen kohdannut tässä työssä, en olisi se kuka tänään olen. Olette opettaneet minulle paljon elämästä. Toivottavasti joitakin teistä olen pystynyt myös jotenkin auttamaan, ilahduttamaan ja kulkemaan pienen hetken kanssanne yhtä matkaa; ehkä jopa kantamaan teidän taakkojanne. Sitähän diakoniatyön olemus on Galatalaiskirjeen mukaan, kun kannamme toistemme kuormia, täytämme Kristuksen lain.
Yksikään päivä diakoniatyössä ei ole ollut samanlainen. Välillä kun olen suunnitellut miten päivän aion käyttää, siihen tuleekin pieniä muuttujia ja en koskekaan siihen asiaan mitä olin ajatellut tekeväni. Välillä sitä taas pohtii, että olenko tehnyt riittävästi vai voisinko vielä tehdä jotain. Ja joskus kun tuntuu, ettei mistään tule mitään, kävelee ihminen luokseni, joka sanoo jotain rohkaisevaa tai kertoo jonkun jutun, jolle voimme nauraa yhdessä. Uskon, että he ovat Jumalan lähettämiä piristysruiskeita tähän työhön, jossa välillä toivo meinaa kadota. Kuitenkaan yhtäkään päivää en vaihtaisi pois. Jumalan suunnitelmaan luottaen uskon, että olen ollut oikeassa paikassa hoitamassa sitä tehtävää minkä Hän on minulle suunnitellut. Nyt Hän haluaa avata minulle uuden tien ja antaa mahdollisuuden käydä kurkistamassa miltä muualla näyttää.
Minulle rakkaaksi virreksi näiden vuosien aikana on tullut virsi 525. Siitä erityisesti kolmas säkeistö ”Yhtä pyydän, Vapahtaja, tänään yhtä pyydän vain: Näytä yhden päivän matka, askel, jonka tänään sain. Keiden kanssa, mihin suuntaan polku tänään avautuu? Millä tavoin Isän tahto meissä tänään tapahtuu?” Olen joskus kirjoittanut, että Jumalan suunnitelmat tapahtuvat paljon hitaammin kuin oma kärsivällisyyteni sallisi. Yritän kuitenkin kovasti opetella elämään elämää päivä ja askel kerrallaan. Emme voi suunnitella kovin pitkälle elämäämme tai toki voimme, mutta aina ne suunnitelmamme eivät mene ollenkaan niin kuin itse tahtoisimme. Jumalalla voi olla toisenlainen suunnitelma meidän jokaisen varalle.
Toivon, että polkunne on kevyt kulkea Jumalan huolenpidossa ja hymyillään kun tavataan. Siunausta teidän jokaisen elämään ja kevätauringon pilkahduksia, sillä pian on kesä.
Taava Kousa, diakoni
14.3.2019
KISSANPÄIVIÄ JA PAASTONPÄIVIÄ
”Tuo tyyppi on laittanut vettä lattialle. Meinaako se, että kissa voi nyt pestä tassut - samalla kun kävelee?” Tällaisen puhekuplan rakentelin kissan ajatukseksi siivouksesta. Eläimen ajatuksia. Mietteitä, joita on tämän näköisten kaksijalkaisten hankala tavoittaa saati tarkistaa, että menikö oikein tai edes sinne päin. Samalla yritin rakennella jonkinlaista rinnastusta, tai kuvaa Heprealaiskirjeen 4. luvun 14 jakeelle: ”Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika…” Kissa näkee vettä lattialla ja kuulee siivouksen ääniä (ja saattaa toki häiriintyä ja vetäytyy siksi syrjemmälle), koira puree ehkäpä imurin suulaketta (ja tulee siten jotenkin osalliseksi tapahtumiin sekin), mutta ei eläin ehkäpä sittenkään oikein ymmärrä ihmisen siivoustouhua. Ihmisen on puolestaan paras tunnustaa, ettei hän, kaksijalkainen maan tallaaja ja maasta muovattu Aadamin ja Eevan jälkeläinen, käsitä kunnolla mitä on tällainen ylipappeus, jossa Jeesus, Jumalan Poika, kulkee läpi taivaiden.
Ensimmäisen paastonajan sunnuntain epistolateksti muistuttaa lukijaansa kuitenkin jatkossa myös siitä, että Jeesustakin on koeteltu kaikessa samalla tavoin ”kuin meitäkin koetellaan, hän vain ei langennut syntiin.” Siksi Jumala voi Pojassaan auttaa meitä, jotka emme oikein osaa, tahdo tai ymmärrä kissan vertaa auttaa. Taivaat helisevät yllämme hiljaa. Aurinko kehrää kait kovaakin karhealla äänellä, kissan herkkien korvien onneksi siellä aika kaukana, eikä kovin kaukana horisontin yllä etelänkään suunnalla vielä. Mutta paastonajan kuluessa tuo lähitähtemme osoittaa kyllä suomalaisillekin ihmeellisyytensä. Kevät koittaa. Valo voittaa. Aurinkohan on vanha Kristus –symboli, Jeesus on Johanneksen evankeliumissa muun muassa Maailman Valo. (Joh.8:12). Kevätpäiväntasausta odotellessa, 40 päivän paastonaikaa tassutellessa, voin siis minäkin mökissä tykönäni koettaa sulatella jäitä ja lumia kuivuvaksi vedeksi lattioille, matkan pääsiäiseen lyhetessä päivittäin ja auringon kulkiessa yhä ylempää yli taivaiden, Jumalan taivaiden.
Miten niin sulatella, miten niin tassutella katoavia jälkiämme ajan lumihankeen? Heprealaiskirje kertoo kyllä, että Jumala on kaiken jo tehnyt. Saamme astua armon valtaistuimen eteen, se on lahjana annettua, kaikki. No, koska sitten sinne astumme? Emme me tosiaan osaa sanoa ja tietää aikoja – siispä ihmislapsi, kiiruhda mieluummin jo heti pian, kun vielä elämme Armon vuosia, Armon aikaa. Tulee aika, ehkä hyvin piankin jo, kun tarvitsemme kaiken avun minkä Jumala hyvyydessään ylhäältä antaa. Tätä ajan lopullisuutta ja sen katoavuutta ynnä tekemistemme vajavuutta saisimme tänä pääsiäispaaston aikana suhteuttaa Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, armon tuovan pelastusteon läheisyydessä. Paasto on oikeus, ei velvoite – ja mietipä sitä, sitäkin. Miten tämä ulkoisesti tai sisäistetysti sitten tapahtuu? Eihän kissankaan ole pakko syödä edes hernekeittoa paaston aikana, mutta minä taidan kyllä. Voisin sulatella nämä lumet ja jäät nykymuodin ekopaaston jonkin pienemmän ulkoisen eleen tehden. En taida kertoa, minkä.
Ja jos sen niin vain taitaisin tosissaan mieltää, niin en menisi paaston takia minkään järven jäälle tänä talvena, mutta näin epävarmoina aikoina; kai lupaamatta paras... ja vielä jalat maassa tai tassut saappaissa, saatan silti nimenomaan jäällä tarvita sitä apua sitä herkemmin, mitä lähempänä se pääsiäinen jäällä vastaan on tuleva. Mutta pääsiäinen tulee, ja siitä olen varma ja se ei ole minun ansioni, vaan tämän kevättalvisen paastotaipaleen päätepiste, maali ja pääasia – Jumalan asia, minulle, luomakunnalle, meille kulkijoille. Nostetaan tassut kohti taivasta, ja kiitetään!
Erik Liljeström, srk-pastori
7.3.2019
PAASTONAIKA
Pääsiäiseen valmistava paastonaika alkoi eilisestä tuhkakeskiviikosta ja kestää 40 arkipäivää mukaan lukien pitkäperjantain. Paastonajan pituuden esikuvana Uudesa testamentissa on Jeesuksen paasto autiomassa ennen julkisen toimintansa alkua. Raamatussa paastoon liittyy rukous, katumus ja hädänalaisten lähimmäisten auttaminen.
Raamatun pohjalta nousevia, kirkkokäsikirjassa mainittuja paastonajan tavoitteita ovat mm. syntien katuminen, Jeesuksen kärsimyksessä ja kuolemassa näkyvän Jumalan rakkauden tutkisteleminen ja omastaan luopuminen hädänalaisten hyväksi.
Käytännössä paastonaika voisi olla oman elämänsä tutkistelua lukemalla Katekismuksesta 10 käskyä ja niiden selitykset. Jeesuksessa ilmenevää Jumalan rakkautta voi tutkistella osallistumalla erityisesti Hiljaisen viikon tilaisuuksiin. Lähimmäisiä voi auttaa esimerkiksi osallistumalla yhteisvastuukeräykseen, jolla tuetaan lasten ja nuorten koulutusta koti- ja ulkomailla. Lähimmäisten hyväksi voi toimia myös rukoilemalla heidän puolestaan.
Elämä pyörii helposti liikaa itsemme ja tarpeidemme ympärillä. Paastonajan tarkoitus on kääntää huomiotamme itsestämme Jumalaan ja lähimmäisiin, vahvistaa uskoamme Jumalaan ja rakkauttamme lähimmäisiin?
Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen