Viikon sanat 2017

16.11.2017

EPÄVARMOINA AIKOINA

Ensi sunnuntai on kirkkovuodessa Valvomisen sunnuntai. Jeesuksen vertauksessa, Matt. 13, mies matkustaa vieraille maille, antaa kullekin palvelijalle talossaan tehtävän; ovenvartijan hän käskee valvoa – ei näet ole tietoa, palaako isäntä kukonlaulun aikaan vai keskiyöllä. Mutta kun hän palaa, ei palvelijoiden sovi nukkua vaan olla valveilla ja ottaa matkamies vastaan kotiin palatessa.

Valvomisen sunnuntain sanoma korostaa hengellistä valvomista. Kristus on se vertauksen kerran kotitaloonsa palaava, pitkälle matkalleen vieraille maille lähtevä talon isäntä, Herra. Väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on hetkittäin suuri ja ihmiselle alati olemassa oleva. Jos ja kun arkipäivään kuuluvien asioiden hoituminen kiinnittää huomiomme, ja ponnistelumme ja hyvinkin rajalliset inhimilliset voimavaramme suuntautuvat ennemminkin näköpiirissämme oleviin asioihin – lähitulevaisuuden asioihin – niin hengellisen valvomisen tärkeys uhkaa silloin siirtyä mielissämme yhä kauemmas ja lopulta sivuun: nykyajan ihminen kysyy ehkä, maailmankuvansa osittain avaruudellisesti hahmottaen, että miksi maailma loppuisi, mistä vierailta mailta kukaan ratkaisevasti olisi palaamassa. Lyhyt on muistimme, ja rajallinen on kykymme hahmottaa. Tästä kuluneiden lähiviikkojen uutinen esimerkkinä, kun edes suuri NASA ei tiedä, mistä muualta aurinkokuntaamme tupsahti ratatasostamme ankarasti poikkeava kappale - ja minkälainen. Ei sitä tiedä varmasti sitten kukaan muukaan, voisin luulla… …kun en oikeasti tiedä minäkään, enkä ainakaan sano. Sanon vain, että onhan lapselle annettu sentään nimikin: hänen nimensä on A/2017 U1. Muistelen jonkun tietävämmän yliopistomaailmasta arvelleen, että tulija tuli jostain Lyyran tähtikuvion suunnalta.

Epävarma on varmempi kuin varma, sanotaan aina joskus. Näin on myös tulevaisuuden ennustamisen suhteen, se on tunnetusti ihmiselle vaikea laji. Aamutelkkarin Jälkipörssinkin talousviisaista ainakin yksi piti mahdollisena (ja muut ymmärsivät kuunnella ihan hiljaa), että Kiinan velkaantuminen loiskuisi tulevaisuudessa kiihtyvän inflaation aaltona maailman eri rannoille ja aina maihin asti. Mutta erilaisten uutisotsikoiden ja uhkakuvien (tai erilaisten ristiriitaistenkin toiveiden) äärellä huomionarvoista on, että Valvomisen sunnuntain viesti on isolta osalta turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie kerran keskellämme ja sisimmissämme aloittamansa hyvän työn päätökseen, tämän maailmanajan maininkien suhteellistuessa ja kerran vaientuessa. Ei ole ihmiselle kaikkiaan hyväksi tietää tulevaa. Lopunajallisen horisontin edessä valvomme kuitenkin yhtenä seurakuntana, Jeesuksen oppilasjoukkona, yhdessä. Viime sunnuntain evankeliumissa Matt.18 Jeesus opettaa oppilailleen anteeksiantamisen ja –saamisen mielekkyyttä, tulevan  Jumalan valtakunnan talouden - armotalouden – mukaisuutta. Uutta ja hyvää pääsee kasvamaan, kun vanhasta ja huonosta irtaannutaan ja kulkusuunta tarkistetaan. Suunta ja identiteetti haetaan Herran talon huoneissa ja lähikadun varressa, marraskuisessa pimenevässä syys-Suomessa – kohti Valon valtakuntaa, joka yhä on ikuisuustoivomme tyyssija. Jeesus sanoo evankeliumissa valtakunnan tulleen jo lähelle. Tämä toivo on lahja, myös tähän hetkeen, tälle viikolle.

Erik Liljeström, seurakuntapastori

9.11.2017

ISÄ JA POIKA

Ensi sunnuntaina vietetään isänpäivää, kaikki lapset eivät asu pääsääntöisesti isänsä kanssa samassa taloudessa ja tässä erään pojan, nyt jo aikuisen miehen kertoma kokemus lapsuudestaan. Rakastavaiset päättivät muuttaa yhteen. Mentiin naimisiin, rakkautta riitti, mutta myös sopivasti ohdakkeita. Kahden vuoden kuluttua tuli perheenlisäystä, syntyi pieni poika, joka jo hymyili tullessaan ulkomaailmaan. Poika kasvoi hyvässä perheessä ja isovanhemmat auttoivat pojan hoidossa kun vanhemmat olivat kiireisiä. Maailman hektinen vauhti alkoi vaikuttaa äidin ja isän väleihin. Vanhemmat eivät jaksaneet keskittyä ja kehittää parisuhdettaan. 10-vuotiaalle pojalle kerrottiin asia porukalla ja sanottiin, että ei ole sinun syytäsi isän lähteminen tästä kodista. Isä ja äiti ovat vain ajautuneet erilleen työn ja kiireen keskellä. Isä lähti.

Poika ikävöi isäänsä joka ilta ja kyseli äidiltään, että milloin isä tulee. Asiasta sovittiin, että poika käy joka toinen viikonloppu isänsä luona. Isän viikonloppu lähestyi ja poika ei jaksanut odottaa, kunnes tuli perjantai ja isä haki pojan hänen äitinsä luota. Poika näki, kun isän auto kaarsi pihaan, hän ei ehtinyt laittamaan kenkiään jalkaan, kun jo lähti juoksemaan ulos. Kummaltakin vierähti kyynel poskelle, kun he halasivat toisiaan. Isä rauhoitteli poikaa ja sanoi, että keittäisiköhän äiti meille kahvit. Poika siitä iloisena juoksi äidiltään kysymään, että keitätkö isälle kahvit ja äitihän keitti.

Niin isä ja poika lähtivät viikonlopun viettoon. Seuraavana päivänä he kävivät Linnanmäellä yhdessä ja illalla isä paistoi pojan kanssa makkaraa nuotiolla. Saunan jälkeen poika kävi nukkumaan. Iltarukouksen jälkeen poika sanoi isälle kuinka ikävä hänellä on isää. Isällä vierähti jälleen kyynel poskelle ja hän sanoi: ”Isä rakastaa sinua nyt yhtä paljon kuin ennenkin ja nämä meidän yhteiset viikonloput pidetään aina isä-poika viikonloppuina ja tehdään jotain kivaa yhdessä.”

Hetken mietittyään poika kurtisti silmäkulmiaan ja kysyi: ”Isi, etkö sinä enää rakasta äitiä?” Isä: ”poikaseni, rakkautta pitää vaalia. Ei sekään pysy itsestään!” Poika: ”No, pitäkää äidin kanssa ne rakkausvaalit.” Isä siihen naurahtaen: ”Ei se vaalien pitämistä tarkoita, vaan, että rakkautta pitäisi osoittaa päivittäin toiselle ja pitää toisesta huolta. Sekin riittää kun joskus ohimennen halaa tai antaa suukon ja taas on parempi olla. Isän ja äidin vei erilleen työkiireet ja väsymys, niin että toinen jäi huomiotta ja rakkaus hiipui. Mutta nyt hyvää yötä ja Jeesus myötä ja kiitos tästä päivästä. Poika: ”Isi, minä tykkään sinusta, hyvää yötä:”

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja

2.11.2017

PYHÄINPÄIVÄ

Ylihuomenna on pyhäinpäivä. Se on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä 1.11. ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11.

Raamatun mukaan pyhiä ovat kastetut ja Jeesukseen uskovat ihmiset. Meidät useimmat on kastettu, mutta miten lie uskon laita. Kasteessa meidät on pesty puhtaiksi, tehty pyhiksi, mutta elämän matkalla likaannumme synnin rapakoissa. Siksi tarvitsemme puhdistusta.

Raamatun mukaan Jumalan sana synnyttää uskon ja pyhittää, tekee pyhäksi, puhtaaksi. Siksi olisi hyvä, että Jumalan sanalle olisi tilaa elämässämme tavalla tai toisella.

Jumalan sanan ydin on sanoma anteeksiantamuksesta Jeesuksen sovitustyön ansiosta.

Pääsemme siitä osallisiksi uskomalla Jeesukseen, pyytämällä ja antamalla anteeksi.

Pyhäinpäivänä katselemme taakse päin. Muistelemme aiemmin eläneitä, poisnukkuneita pyhiä. He olivat itsessään puutteellisia, mutta uskossa Jeesukseen pyhiä. Jotkut heistä opastivat meitä Pyhän Jumalan yhteyteen.

Pyhäinpäivän aiheena kirkkokäsikirjassa on Pyhien yhteys. 1. Tess. 5:10 sanotaan kauniisti: ”Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa.” Yhteys poisnukkuneiden pyhien kanssa toteutuu Jeesuksessa. Pyhien yhteyttä kuvaa kirkon puolikaaren muotoinen alttarikaide, jonka näkymätön puolisko on poisnukkuneita pyhiä varten.

Pyhäinpäivä nostaa riman korkealle. Miten olisi armahdettujen syntisten päivä?

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen

19.10.2017

AJASTA IKUISUUTEEN

Astun sisään vanhainkodin ovesta. Pysähtynyt tunnelma ja laitosmainen tuoksu tulevat ovella kohti. Tervehdin aulassa nuokkuvia ihmisiä ja jatkan kulkuani pitkän käytävän päähän asti. Siellä on huoneesi ovi. Avaan sen, niin kuin olen avannut aiemminkin monta kertaa. Huoneessa on sänky jossa makaat, vaikka tuskin enää erotan hahmoasi paksujen peittojen ja tyynyjen keskeltä. Niin hauraaksi ja pieneksi olet muuttunut. Siirryn sänkysi viereen. Näytät nukkuvan. Silitän hopeanharmaita hiuksiasi ja kurttuista poskeasi. Avaat kirkkaat silmäsi. Otan kätesi käteeni ja kyselen muistatko vielä minua. Et enää vastaa. Vielä jokin aika sitten keskustelimme, mutta nyt ovat sanatkin kadonneet.

Ensin hänen kuulonsa heikkeni. Sitten alkoi näkö huonontua. Liikkuminenkin vaikeutui. Ruoka ei maistunut enää yhtä maukkaalta kuin ennen ja arkipäivän askareista oli vaikeaa selviytyä omin voimin. Lopulta hänen oli lähdettävä pois omasta kodista, vaikka eihän sitä kukaan haluaisi omasta kodistaan lähteä. Piti lähteä paikkaan jossa hänestä pidettäisiin huolta, koska hän ei enää siihen itse kyennyt. Vanhainkodissa hänen kuntonsa sitten romahti ja hänestä tuli vuoteensa vanki. Vaikka mieli olisi vielä kirmannut vihreillä niityillä kuin villi ori, ei keho enää antanut myöden. Hoitajat pitivät kyllä hyvää huolta vanhuksen puhtaudesta ja ravitsemuksesta, mutta kellään ei ollut oikein aikaa pysähtyä hänen vierelleen, keskustelemaan ja kuuntelemaan. Kuitenkin hän oli aina hyvin kiitollinen kaikesta avusta jonka sai.

Minä tiedän että sinä olet aina pitänyt laulamisesta. Niinpä kumarrun nyt vuoteesi äärelle ja laulan sinulle tutun virren, josta tiedän sinun pitävän. Näen hymyn nousevan kasvoillesi. Väsymys painaa kauniit kirkkaat silmäsi taas kiinni ja ymmärrän että minun kannattaa nyt lähteä, jotta saisit levätä. Lasken käteni otsallesi ja luen Herran siunauksen. Sitten lähden. Ovella katson vielä sinuun päin ja toivon mielessäni että kohtaamme vielä. Poistuessani vanhainkodista, huomaan että mieleni on apea. Tiedän ettei sinulla ole enää paljon päiviä jäljellä. Mietin miten hyvä aika onkaan ihmisen kuolla juuri näin syksyllä, sopusoinnussa luonnon kanssa. Luonnon valmistautuessa talveen, kasvit kuihtuvat ja kuolevat pois, aivan niin kuin me ihmiset vanhetessamme. Uusi elämä odottaa kasveja taas keväällä, niin kuin meitä ihmisiäkin taivaassa. Joten rakas vanhus, jos en enää ehtisikään tulemaan luoksesi ennen kuin aikasi koittaa, niin toivon että saamme kohdata toisemme taivaassa, sitten kun on minun vuoroni siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Pertunmaan kappeliseurakunnan diakonissa Annukka Salmivaara

7.9.2017

KUISTIN KESÄTUOLI

Kuistin kesätuoli on mustikansininen, paikka jossa on hyvä ajatella pieniä ja suuriakin ajatuksia. Usein ajatukset ovat selkeitä tai selkenevät, välillä niiden kanssa tuntuu olevan ihan eksyksissä. Kesätuolissa voi ajatella iloja sekä suruja, mennyttä ja tulevaa josta emme tiedä, oman elämän aikajanaa. Ihmisinä me usein hahmotamme elämämme menneisyytenä, nykyisyytenä ja tulevaisuutena, mutta tosiasiassa meillä on vaan tämä hetki, juuri tämä.

Nyt mieleeni nousee mennyt kesä ja kesänleirit leirikeskuksessa.Leiripäivämme olivat kaikin puolin antoisia, -täynnä elämää. Parasta leireissä leiriläisten mielestä taisi olla ihanat isoset, uiminen, ruoka ja moni muu asia jokaisen oman mieltymyksen mukaan. Jumala on antanut meille monenlaisia lahjoja, niillä voimme auttaa toisiamme ja tuoda toisten päivään iloa. Monista lahjoista saimme leireilläkin iloita.

Ilmassa on syksyn tuntua, viileä tuuli puhaltaa, maassa näkyy muutamia pudonneita keltaisia lehtiä. Pian on aika nostaa kuistin kesätuoli suojaan, mutta ei ihan vielä…..

Peilityynenä järvi hohtaa, ilta syksyinen tullut on.

Usvaharsonsa rannat jo kohtaa, kuu taivaalle kohonnut on.

Punavärin saa hohtavan pilvet, taivaanrantakin ruskottaa.

Uutta kirkasta syksyistä päivää, se meille näin ennustaa.

I. Koistinen: Luojan ihmettä

Siunausta päiviimme!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja

17.8.2017

ELÄMÄÄ EI RAKENNETA YKSIN

Koulutyö alkoi muutama päivä sitten useimmissa maamme kouluissa kesän jälkeen. Lomien sisältämät asiat siirtyvät muistoihimme, ja joudumme taikka saamme muistaa työn ja opiskelun eri aiheita. Kirkkovuoden otsikko ”Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa” näillä kohdin kuluvaa vuotta saa pohtimaan ajan kulua, ajan tajuamme ja myös Jumalan lahjojen pitkäaikaisuutta. Pienestä pitäen olemme aina tähän hetkeen aikalailla paljon saaneet, lahjana. Aurinko paistaa, rikkaalle ja köyhälle. Jumalan armossa on yltäkyllin jokaiselle.

Viikko sitten evankeliumi Matt.7 luvusta esitti Jeesuksen kertomuksen kahdesta rakentajasta, joista se viisas mies rakensi talonsa kalliolle, tyhmä mies taasen rakensi hiekalle. Kun myrskytuuli, vaikkapa ukkosmyrsky tulvavesi ja sateen pisarameri siihen ynnäten valui yli maiseman, hiekalle rakennettu talo sortui, kallioperustalle rakennettu talo kesti luonnon tuomat koettelemukset. Jeesus tarkoitti vertauksellaan Jumalan tahdon kyselevän elämän rakennustavan ylivertaisuutta, joka ei ollut ihmisen omien rakentajan kykyjen ja oikkujen ja mielihalujen puhurien ja puuskien armoilla. Meillä suomalaisilla on vanhastaan taipumus rakentaa kukin yksin ja itse, hartiapankki-periaatetta  noudattaen. Näin koulujen opiskelu on edelleenkin huomattavilta osilta menestystä tuottava. Mutta mieleen tulee edesmenneen kansansuosikin, muusikko Topi Sorsakosken Ähtärin hirsisen piilopirtin rakennusprojekti, jossa laulajan tupakka-askin kanteen piirtämä järvenranta-talon kuva sai aikaan myös laajan yhteistyön: arkkitehti piirsi Topille puhtaaksi, sukulaiset ja eri ammateissa toimivat ystävät käyttelivät vähäisten tai kohtalaisten taitojensa mukaan työkaluja rakennustyömaalla, Sorsakosken yleinen talkoo-ilmoitus poiki suuren ja kirjavan joukon talkoolaisia, jotka ainakin lähtiessään töitä tekemään, olivat yhteishengellä varustautuneina, ja joltain kulmalta tai yksityiskohdalta auttamishaluisia Sorsakoskea ähtäriläiseen kotipaikkansa rauhaan asettumaan. Yhteishenki – ja halu auttaa, kotipaikkakuntalaisinakin - tai miten sen tahtoo kukin ajatella: itse kukin on rajallinen, Jumalan lahjoja on monia. Kristuksen ruumis on yksi - mutta sen jäsniä montia; käsiä, jalkoja , silmiä, korvia. Yksi seurakunta. Vaikka opiskeleva seurakunta. Tai jotain muuta, mutta jotain yrittävä…

Kirkollisen vihkimisen esirukousvaihtoehdoissa on mieleinen rukous-lause, joka muistuttaa meitä ihmisiä, jotka yhdessä ryhdymme vaikka aviopuolisoina elelemään - ja niin puolisot alttarin äärellä nimenmaan sanovat tahtovansa : ”Herra, jos sinä et rakenna taloa, rakentajat näkevät turhaan vaivaa. Liitä nämä puolisot toisiinsa uskolla, toivolla ja rakkaudella.”  

Erik Liljeström, seurakuntapastori

10.8.2017

LINTUJEN PERHEKERHO

Ajelimme eräänä kesäisenä sunnuntai iltapäivänä mökille luonnon helmaan viettämään rentouttavaa iltaa. Mökin edustalta jo huomasimme, että laiturilla kökötti jokin pitkä nokkainen vesilintu neljän poikasensa kanssa. Kävelimme muutamia metrejä rantaa kohden ja pysähdyimme. Lintuäiti poikasineen laskeutui laiturilta veteen ja poikaset uivat muutaman metrin päässä oleville kiville ja asettuivat isoimmalle ja litteimmälle kivelle vieri viereen. Tässä vaiheessa olimme kävelleet rantaan ja aivan varmasti linnut olivat huomanneet meidät, mutta eivät välittäneet meistä ollenkaan. Siinä ne poikaset sukivat itseänsä ennen kuin painoivat päänsä alas nukkuakseen. Lintuäiti ui hetken poikasien lähellä kunnes itsekin nousi pienemmälle kivelle poikasien viereen. Siinä se sitten painoi päänsä siipensä alle. Muutaman kerran se säpsähti kun vastarannalla haukkui koira ja kun isompi aalto iskeytyi kiviin. Meistä se ei välittänyt vaikka juttelimme melkein koko ajan. Menin välillä lähemmäksi ottamaan kuvia lintuperheestä, olimme kuin ilmaa niille. Liekö tämä lintuäiti oppinut luottamaan ihmisiin,kun uskalsi laittaa poikasensa nukkumaan meidän läsnäollessa ja samalla vaipui itsekin uneen.Nimittäin lopulta lintuäiti taisi olla itsekin aika sikeässä unessa,kun ei enää koiran haukunta ja isommat aallot häirinneet linnun unta. Tuli sellainen olo, että tässä tehdään jonkinlaista perhetyötä tälle lintuperheelle. Annetaan äidin levätä ja vahditaan poikasia pedoilta. Sitähän se perhe- ja päiväkerhokin mm. on, että annetaan äidille/isälle/isovanhemmille mahdollisuus levähtää ja sillä aikaa me ohjaajat huolehdimme lapsista.

Meillä taisi olla käynnissä perhekerho yhdelle lintuperheelle, jonka lajiksi paljastui nettiä apuna käyttäen isokoskelo.

Siinä ne linnut tunnin verran nukkuivat, kunnes ilmeisesti nälkä yllätti. Poikaset alkoivat piipittämään suu auki, jonka seurauksena lintuäiti laskeutui itse ensin veteen, siinä hetken uiskenteli ja jotain ”jutteli” matalalla äänellään poikasilleen. Poikaset odottivat kivellä kiltisti paikallaan,kunnes ilmeisesti saivat luvan laskeutua kiveltä veteen. Poikaset saalistivat kaloja nukkumakivensä ympärillä hetken, jonka jälkeen koko sakki ui meidän ohitsemme muutaman metrin päästä ja taas olin kännykän kanssa valmiina ottamaan kuvia näistä linnuista, jotka eivät meitä pelänneet. Kauas linnut eivät uineet,kun tulivat jo takaisin, äiti ensimmäisenä ja poikaset jonossa perässä.Siitä ne uivat laiturin ja nukkumakiviensä ohi, kohti kaislikkoa. Hiljaa mielessäni toivotin poikasille ja äitikoskelolle hyvää matkaa elämään, ehkä näemme vielä, ehkä emme, mutta toivottavasti säästytte pedoilta ja muilta vaaroilta ilman meitä, ihan omin avuin. 

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja

29.6.2017

KIVINEN PELTO JA SYNTI

Isoäitini on lähtöisin Mäntyharjusta. Hän on usein puhunut lapsuudestaan kotipitäjässään ja siellä kokemistaan erilaisista asioista. Muistan hänen kertomuksensa siitä, kuinka pellot ovat Savossa  kivisiä. Ei riitä, että pelto kerran perataan puhtaaksi kivistä. Joka kevät pellossa on aina uusia kiviä ja niitä täytyy uudestaan poistaa, enne kuin päästään viljan kylvämiseen.

Olen nyttemmin itse asunut Mäntyharjussa hiukan yli kaksi vuotta. Olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka lähes jokaisen peltokaistaleen reunalla on kivinen aitarakennelma. Ja muistan isoäitini kertomukset kotitilansa kivisistä pelloista ja jokakeväisistä perkuutalkoista. Ei ihme, että peltojen reunoilla on kiviaitoja.

Ajattelen, että meidän ihmisten sielut ovat kuin savolainen kivinen pelto. Syvyyksistä nousee jatkuvasti pintaan asioita, joita kutsumme synniksi. Yksikään ihminen ei pysty elämään elämäänsä niin etteikö hänen sielustaan nousisi jatkuvasti pintaan synti-kiviä. Savolaisen pellon olemukseen kuuluu kivisyys ja ihmisen olemukseen kuuluu synti. Ei ole kysymys valinnasta synnin ja ei-synnin välillä.

Mikä sitten on syntiä eli sellaista, mikä nousee jostain sellaisesta syvyydestä, jota emme täysin tunne emmekä hallitse? Jokainen kerta, kun puhumme toisesta pahaa selän takana, on syntiä. Jokainen vihainen sana. Valehteleminen, vastuun pakoileminen, väkivalta, itsekkyys, ahneus, oman edun ajaminen toisten kustannuksella. Lista on yhtä loputon kuin savolaisesta pellosta nousevien kivien määrä.

Koska olemme ihmisiä, emme pysty välttämään syntiä. Ja synti on jotakin sellaista, mikä ei kelpaa Jumalan valtakuntaan. Sinne kelpaa vain puhtaus, hyvyys, rakkaus, palvelu, itsensä alttiiksi antaminen toisten puolesta.

Mutta vaikka Jumala vihaa syntiä, hän rakastaa syntistä. Hän rakastaa meitä niin paljon, että maksoi itse sen syntivelan, mikä on meille itse kullekin elämän aikana kertynyt. Jo luomisen hetkellä Jumala suuressa ihmisrakkaudessaan antoi meille vapaan tahdon. Vaikka Jumala voisi pakottaa meidät rakkauteen ja synnittömyyteen, hän ei sitä tee, koska hänen ehdoton rakkautensa jättää meille eli rakkautensa kohteille vapaan tahdon. Siksi hän tuli itse maailmaan ja maksoi meidän puolestamme meidän velkamme. Jeesus Kristus vei ristille meidän kaikkien synnit ja sovitti ne siellä.

Vaikka meidän sisimpämme on luonteeltaan syntiä tuottava, me voimme joka päivä turvautua siihen, että syntimme on jo sovitettu. Me elämme elämäämme sekä syntisinä että täysin armahdettuina. Jumala vihaa syntiämme mutta rakastaa meitä. Oppi-isämme Martti Luther puhui siitä, että kun Jumala katselee taivaastaan meitä ihmisiä, hän ei näe meidän syntisiä sydämiämme, vaan sydämen päällä olevan ristin. Ja tuon sydämen päällä olevan ristin vuoksi hän  armahtaa meidät, on meidän kanssamme elämämme kaikki päivät ja vie meidät kerran Taivaan kotiin. Onko sinun sydämesi päällä risti?

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT

22.6.2017

ONNEA ETSIMÄSSÄ

Ihminen on kautta aikain etsinyt itselleen ikuista onnea ja juhannukseen, erityisesti juhannusyöhön liittyy paljon vanhan kansan uskomuksia onnen etsimisestä. Yksi uskomus liittyy kasviin nimeltä sananjalka. Sen uskottiin kukkivan ohikiitävän hetken juuri juhannusyönä. Saniaisiin kuuluva sananjalka ei varsinaisesti kuki, mutta silti vanha kansa uskoi sen kukkivan juuri juhannusyönä. Se joka näki sananjalan kukkivan, sai ikuisen onnen ja kaiken, mitä ikinä osasi toivoa. Tätä taikavoimaa lähdettiin hakemaan synkistä metsistä, missä liikkui pelottavia petoja. Mikäli etsijä hankki itselleen sananjalan siemenen, joka putoaa juuri kukkimishetkellä, sai hän itselleen myös näkymättömyyden voiman, jotta mitkään vaarat eivät uhkaisi häntä matkalla.

Ikuinen onni, onko sellaista? Onnellisuuden ja onnen tunteita voi oppia löytämään ihan arkisista asioista. Onnellisuus sinänsä ei ole jatkuva tunne tai tila, koska ihmiselämämme koostuu niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, mutta positiivista elämäntapaa voi harjoitella. Joillekin toisten ihmisten auttaminen ja omastaan antaminen tuo itselle myös hyvää oloa. Samalla se voi lisätä kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta omasta elämästä. Tekemällä hyvää ja kunnioittamalla toisiamme lisäämme hyvää oloa ympärillemme. Kannattaa hakeutua myönteisesti ajattelevien ihmisten seuraan, opetella olemaan läsnä hetkessä ja iloitsemaan, niin häviävät synkät ajatukset. Niinkin pienet asiat kuin luonnossa liikkuminen tai hyvän kirjan lukeminen voi saada jo paremmalle tuulelle. Luostareissa asuvat munkit ja nunnat tarjoavat meille oivan esimerkin siitä miten yksinkertaisten elämäntapojen noudattaminen ja Jumalallisen rakkauden näkeminen kaikessa, voi auttaa ihmistä onnellisuuden ja sisäisen rauhan etsinnässä.

Näin keskikesän juhlan aikaan nautin metsän polkuja kulkiessani luonnon kauneudesta kaikilla aisteillani. Kukkien tuoksut, vehreän maan väriloisto ja lintujen laulu. Metsässä voi tuntea olevansa osa luonnon ihmeellistä maailmaa ja kun oikein pysähtyy aistimaan, voi löytää onnellisen ja levollisen mielen arkisten kiireiden keskellä. Kesäisen luonnon kauneus lumoaa kulkijan kuin taianomaisesti, sen vanha kansakin jo tiesi. Saamme ihastella Jumalan luomistyön ihmeitä ja nauttia kesän valoisuudesta ja lämmöstä, jonka Jumala on hyvyydellään meille suonut. Siunatkoon taivaallinen Isämme jokaisen askeleesi kaikilla kesäpoluilla.”Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.” Eino Leino

Pertunmaan kappeliseurakunnan diakonissa Annukka Salmivaara