Viikon Sana on Mäntyharjun seurakunnan työntekijän kirjoittama hartausteksti Pitäjänuutisissa

14.6.18

JEESUKSEN SEURAAMISESTA

Jeesus kutsui 12 opetuslasta seuraamaan itseään. Viime sunnuntain evankeliumissa Luuk. 9:57-62 hän puhuu seuraamisestaan. Siinä hän kutsuu erästä miestä seuraamaan itseään ja julistamaan Jumalan valtakuntaa.

Jumalan valtakunta tuli maan päälle Jeesuksessa. Hän julisti Jumalan valtakuntaa sanoin ja teoin. Hän kehotti etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan. Jeesuksen opettaman Isä meidän –rukouksen toinen pyyntö on: Tulkoon sinun valtakuntasi. Jumalan valtakunta tulee Jeesuksessa luoksemme Jumalan sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta, kun uskomme häneen. Voimme etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan Raamatusta ja rukoilemalla.

Ennen taivaaseen menoaan Jeesus antoi lähetyskäskyn, jossa hän käski tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen, seuraajikseen, kastamalla ja opettamalla. Kasteessa tullaan Jeesuksen opetuslapseksi, seuraajaksi. Opetuslapsi tarvitsee opetusta Jeesuksen seuraamiseen. Se on vanhempien ja kummien tehtävä yhdessä seurakunnan kanssa. Rippikoulu on tärkeä osa kasteopetusta. Viime viikolla oli seurakuntamme rippikoululeireistä toinen ja parhaillaan on menossa kolmas.

Jeesuksen seuraaminen on elämistä, niin kuin Jeesus eli, Jumalan tahdon, 10 käskyn mukaisesti. Jeesus tiivisti ne rakkauden 2-käskyksi, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä; turvautumaan Jumalaan, puhumaan hänelle rukouksessa, kuuntelemaan hänen sanaansa ja kohtelemaan lähimmäistä, niin kuin toivoisi itseä kohdeltavan.

Jeesus kuoli ristillä siksi, ettemme pysty seuraamaan häntä Jumalan tahdon toteuttamisessa. Jumalan tahdon rikkominen on syntiä. Jeesus kuoli meidän syntiemme vuoksi. Kasteessa meidät on otettu Jeesuksen, pelastajan yhteyteen ja annettu synnit anteeksi.

Kun Jeesuksen seuraaja ei pysty elämään niin kuin Jeesus eli, hän saa turvautua siihen, miksi Jeesus kuoli. Siksi hän pyytää ja antaa anteeksi. Kastettu, joka uskoo Jeesukseen, saa synnit anteeksi ja hänellä on toivo ikuisesta elämästä tämän elämän jälkeen.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


7.6.2018

KASTE- JA LÄHETYSKÄSKYSTÄ

Toissa sunnuntain evankeliumissa oli Matteuksen versio kaste- ja lähetyskäskystä. Tämän käskyn takia kristinusko vielä tänä päivänäkin leviää ympäri maailmaa. Opetuslapset olivat ensimmäisiä viestinviejiä ja heillä olikin paljon kerrottavaa Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan kun olivat niin läheltä saaneet olla kuulemassa ja näkemässä kaiken. Siinä mielessä olen ajatellut, että opetuslapsien tilanne oli hyvä. He olivat ylösnousseen todistajia, eikä heidän tarvinnut pohtia onko tuo kaikki totta, koska olivat omin silmin nähneet sen. Nykyaikana asia on toisin. Monesti kuulen ihmisten perustelevan asioita siten, että kun eivät ole nähneet eivät he myöskään usko. Eikö usko nimenomaan ole sitä, että emme varmuudella voi tietää asioita ja jos ne näkisimme, niin silloin tietäisimme. Usko vain on jotain mihin luotamme näkemättä. Uskomme sen mitä Raamattu meille kertoo Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan.

Miksi sitten tuo kaste- ja lähetyskäsky on niin merkittävä? Kasteessa meidät otetaan Jumalan lapsiksi ja osaksi suurempaa yhteisöä. Se on joku mihin voit kuulua ja sitä ei oteta sinulta koskaan pois. Ei edes se, että eroat kirkosta ota pois sitä tosi asiaa, että kaste pysyy siitä huolimatta. Kasteen yhteydessä sinun puolestasi on rukoiltu. Kummit ja vanhemmat ovat laittaneet käden päällesi ja pyytäneet sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Tämä ei tarkoita, ettei sinun puolestasi muuten rukoiltaisi, mutta erityisesti kastepäivänäsi ja konfirmaatiopäivänäsi. Konfirmaatio taas liittyy tuohon kaste- ja lähetyskäskyn toiseen osaan eli opettamiseen. Rippikoulu huipentuu konfirmaatioon eli uskon vahvistamiseen. Konfirmaatiossa jälleen sinua siunataan elämän matkalle. Itse en sitä hetkeä muista kun minut on kastettu, mutta se hetki kun konfirmaatiossa pappi ja kummitätini olivat minua siunaamassa, on jäänyt hyvin mieleen. Ehkä myös sinä muistat sen hetken kun konfirmaatiossa sinut siunattiin.

Viime sunnuntaina meillä oli vieraana nimikkolähettimme Eeria Niemi, joka tekee lähetystyötä Itä-Siperiassa. Eeria kertoi meille jumalanpalveluksen jälkeen kuulumisiaan ja seurakunnan kuulumisia, jossa hän työskentelee. Minusta oli hienoa kuulla, että nyt seurakunnassa oli konfirmoitu neljä ihmistä. Eeria oli hyvin toiveikas pienen seurakuntansa suhteen. Vaikka ihmisiä ei kuulu seurakuntaan vielä monta, niin työ tuottaa kuitenkin hedelmää. Hitaasti, mutta varmasti kristinuskon sanoma tavoittaa ja työllä on merkitystä. Me jotka emme lähde tekemään lähetystyötä muualle voimme kuitenkin omalta osaltamme rukoilla lähetystyön ja nimikkolähettien puolesta ja erityisesti voimme rukoilla toinen toistemme puolesta. Siunattua kesää teille kaikille.

Taava Kousa, diakoni


31.5.2018

VIINIKÖYNNÖS

On 25. toukokuuta, kun istun rivitalo kaksioni takapihalla ja katselen miten luonto on herännyt talven jälkeen. Tänä vuonna saimme odottaa kevään alkamista ja kun se vihdoin tuli niin luonto heräsi nopeasti ja siirtyi hetkessä kesäasuunsa. Katsellessani takapihani kasveja huomaan miten osa kukista on jo kukkinut, sinililjoista on jäljellä vain kuihtuvat lehdet, samoin krookuksista. Tulppaanit ovat tiputtaneet terälehtensä, samaten kirsikkapensaat ja luumupuu ovat lähes kokonaan kukkimisensa suorittaneet. Seuraavaksi alamme odottamaan minkälaista satoa niistä tulee kesän aikana. Mutta eräs kasvi on vasta alkanut heräilemään tähän kevääseen ja kesään, se on viinirypäleköynnös. Hitaasti, mutta varmasti se sieltä talviuniltaan heräilee. Satoa siitä saadaan odotella syyskuun alkuun asti. On kiva seurata miten se kasvattaa lehtiä ja miten sieltä lehtien keskeltä alkaa työntymään pienen pieniä rypäleterttuja, jotka kasvavat kesän aikana ja loppukesästä alkavat vaihtamaan väriä punertaviksi. Kesän aikana se kasvattaa myös lisää oksia itseensä ja tarttuu tukikehikkoon kiiveten ylemmäs ja ylemmäs. Viinirypäle on vanhimpia viljelyskasveja, sitä on viljelty jo tuhansia vuosia ennen Kristuksen syntymää. Aikoinaan olisi myös suomessakin kartanoissa viljelty viinirypäleköynnöksiä, mutta jostakin syystä viinirypäleköynnösten kasvattaminen on vähentynyt meillä täällä. Se, että viinirypäleköynnökset ovat vanhimpia viljelyskasveja maailmassa, niin ei ihme, että se on tuttu kasvi myös raamatussa. Sillä on symbolista merkitystä liittyen Jumalaan, Kristukseen ja ihmiseen.

”Minä olen tosi viinipuu, ja isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” Joh.15:1-5

Suvi Uotinen, lastenohjaaja


24.5.2018

LAPSEN USKO

Aamukahvia juodessani katson ikkunasta oravaa, joka vipeltää ylös ja alas männynrunkoa ja linnut ovat aloittaneet moniäänisen aamukonsertin. Ajatukseni siirtyy lapsuuteen, lapsena halusin pelastaa  pesästä pudonneen linnunpoikasen. Rakensin sille pesän pahvilaatikosta, laitoin heinää ja sammalta pehmikkeeksi. Täytyihän linnunpoikasen ruokaakin saada, kaivoin matoja ja pyydystin kärpäsiä, sekä laitoin virkistävää vettä astiaan. Mutta seuraavana päivänä vein linnunpoikasen kuitenkin takaisin paikkaan josta olin sen löytänyt, tähän pikaiseen palauttamiseen vaikuttivat myös vahvasti vanhempani. Kannustin linnunpoikaa nousemaan siivilleen, ja kyyneleiden vieriessä poskille lähdin pois, toivoen että emo tulisi sen pian noutamaan kotipesään. Näin - silloin lapsena halusin uskoa.

Lapsuuteni ajasta on vierähtänyt jo tovi aikaa, joten muutosta on tapahtunut paljon lapsuusajasta, en enää jaksa uskoa oikeudenmukaiseen ja heikoimmista huolta pitävään maailmaan, vaikka niin haluaisinkin. Sisälläni on silti vielä jäljellä jokunen säije – sitä lapsen uskoa, josta haluan pitää vahvasti kiinni, uskoa oikeudenmukaisuuteen, heikoimmasta huolta pitämiseen, joka tarjoaa suojan pesästä tippuneelle pikkulinnulle.

Tarvitsemme hyvän suojaa jokaisena päivänä, rakkautta, lämpöä, huolenpitoa ja  ravintoa – että siivet vahvistuvat ja kantavat.

Siunausta kesääsi!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja 


10.5.2018

HÄN ASTUI YLÖS TAIVAASEEN

Ap.1:1-11 Kertoo näin: Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevan elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenenpäivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.”

Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: ”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” Hän vastasi: ”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajiani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.”

Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. Nämä sanoivat: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.”

Tähän lupaukseen me kristityt ja Pyhällä Hengellä kastetut saamme luottaa. ”Tule Pyhä Henki lailla tulen lailla tuulen, tule Pyhä Henki tule köyhään sydämeen.” Pyhä Henki astuu sydämiimme ja synnyttää meissä uskon Jumalaan ja Jeesukseen. Jeesuksen lupaus opetuslapsille Pyhän Hengen saapumisesta oli jo aivan lähellä, 10 päivää hänen taivaaseen nousunsa jälkeen koitti helluntai.

Anne-Maria Lustig, vs.nuorisotyöntekijä


19.4.2018

AIKA KULUU

Yöpöydälläni on vanhanmallinen herätyskello; sellainen pyöreä viisareineen ja numerotauluineen. Se raksuttaa hiljaisella äänellä ja sekuntiviisari liikahtaa eteenpäin tasaisin väliajoin. Jostain syystä jään tänä iltana kuuntelemaan kellon tasaista raksutusta ja katselemaan sekuntiviisarin vääjäämätöntä etenemistä kellotaulussa. Tuo hiljalleen etenevä sekuntiviisari ja tasainen raksutus tekevät kulumassa olevasta ajasta konkreettisesti näkyvän ja kuuluvan. Näen ajan kuluvan ja kuulen ajan kuluvan. Ja yhtäkkiä oivallan selkeämmin kuin pitkään aikaan, että aika todellakin kulkee jatkuvasti eteenpäin. Sitä ei voi pysäyttää. Vaikka ihmiskunta on ratkaissut geenien salaisuuden ja lähettänyt luotaimia Marsiin, aikaa ei kukaan pysty vangitsemaan. Se kulkee omaa vankkumatonta ja muuttumatonta rataansa eteenpäin.

Kokemus ajan kulumisesta on kuitenkin aina yksilöllinen. Moni elää ruuhkavuosia ja kamppailee minuuttien riittämisen kanssa. Toisaalla elää ihminen, jolle aika käy ylivoimaisen pitkäksi eivätkä tunnit kulu riittävän nopeasti. Vaikka minuutit ja tunnit ovat kaikille yhtä pitkiä, kokemus ajan kulumisesta voi vaihtua suuresti.

Ja ihminen on siitä erityinen olento, että hän on tietoinen oman aikansa rajallisuudesta. Kun seuraan yöpöydälläni olevan herätyskellon sekuntiviisarin verkkaista etenemistä oivallan, että jokainen viisarin nytkähdys on pois kulunutta aikaa. Sellaista aikaa, jota en voi koskaan saada takaisin tai elää uudelleen. Siksi aika on kallisarvoista. Se todellakin kuluu, eikä mennyt palaa koskaan.

On pakko kysyä itseltään, miten käytän minulle täällä maailmassa annetun ajan. En voi etukäteen tietää, milloin oma aikani loppuu. Se tietää vain Luoja, joka on luonut minut. Mutta minulla on tämä aika ja toivottavasti myös tulevaa aikaa riittävästi.  Ja välillä on hyvä havahtua sen tosiasian äärellä, että aika on kallisarvoinen lahja, vaikka sitten katselemalla ja kuuntelemalla herätyskelloa yöpöydällä.

Virressä 408 veisataan: ” Joutukaa, sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois. Jeesus ei syntisen sortua sallis, kaikille armosta autuuden sois. Oi valitkaa tie, joka elämään vie! Kohta jo päättynyt päivämme lie.”

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT


12.4.2018

KEVÄTVÄSYMYSTÄ

Makuuhuoneen ikkunan verhon raosta tulviva keväinen aamuaurinko herättää hänet ennen herätyskelloa. Hän raahautuu väsyneenä kylpyhuoneeseen laitettuaan ensin kahvin tippumaan keittimessä. Peilistä näkyy keski-ikäisen naisen kalpeat kasvot. Hiukset ovat yön aikana littaantuneet pitkin päänahkaa. Eilenkin meni töissä pitkään ja tällekin päivälle on tiedossa ylitöitä.

Aamiaisella hänen katseensa harhailee lattioilla vaeltelevissa pölypalloissa, ikkunoiden harmaissa pinnoissa ja sormenjäljissä. Kirjahyllyssä ja pöytien päällä on vahva pölykerros ja huonekasvitkin näyttävät kirkkaassa kevätauringossa jotenkin nuutuneilta. Yhtäkkiä hän tuntee, kuinka kertakaikkinen väsymys valuu häneen kuin lyijykerros. Asiaa harkittuaan hän päättää ottaa yhteyttä työpaikkaan ja ilmoittaa, ettei tule tänään töihin. Vielä puhelun jälkeen hän istuu pitkään tyhjässä eteisessä kännykkä kädessään eikä saa katsettaan irti lattialla lojuvista lukemattomista kenkäpareista, lipaston päällä lojuvista villamyssyistä, kaulahuiveista ja muista sekalaisista tavaroista.

Vähitellen hän kerää voimansa ja avaa parvekkeen oven, astuu ulos parvekkeelle ensimmäisen kerran sitten edellisen kesän. Hän avaa parvekelasit ja istahtaa parvekkeelle talven yli jääneeseen muovituoliin. Hän sulkee silmänsä ja kääntää kasvonsa kohden aurinkoa. Se lämmittää suloisesti. Hän nostaa kädet syliinsä ja huokaisee syvään. Tuntuu kuin kireys niskasta ja hartioista alkaisi hellittää. Ihan kuin hartiat itsestään laskeutuisivat muutaman sentin alaspäin. Kevätauringon valo ja lämpö rentouttavat häntä ja hän muistaa jostain vuosikymmenten takaa jonkun sanoneen, että luonto on Jumalan rakkauskirje ihmisille. Juuri nyt ja tässä hän voisi allekirjoittaa tuon toteamuksen. Hänestä tuntuu ylivoimaiselta kaikki kevätauringon kirkkauden paljastama lika ja pöly. Toisaalta juuri nyt hän ei niitä edes muista. Hän antaa auringon valon ja lämmön virrata itseensä ja tuntee, kuinka hänen väsymyksensä ja ahdistuksensa ja voimattomuutensa alkavat hiljalleen haihtua. Hän ajattelee, että tuo jostain hänen mieleensä tullut ajatus luonnosta Jumalan rakkauskirjeenä ihmisille ei olekaan mitään vain uskoville kuuluvaa puhetta. Että se voikin olla totta juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee ja kaipaa.

Hän nousee tuolilta, menee sisään ja astuu kirjahyllyn eteen. Tuolla on vielä tallella vuosikymmeniä sitten rippilahjaksi saatu Raamattu. Hän ottaa sen käteensä ja löytää lukunauhan kohdalta Psalmin 65: ”Sinä pidät huolta maasta ja annat sille sadetta, sinä teet sen hedelmälliseksi. Jumala, sinun virtasi on vettä täynnä. Sinä kasvatat sadon ihmisille, pidät maasta huolen. Sinä kastelet vaot, tasoitat kynnetyn pellon, pehmität sen sateilla ja siunaat maan kasvun. Sinä seppelöit vuoden hyvyydelläsi. Missä vaunusi kulkevat, siellä maa tiukkuu runsautta. Autio maa viheriöi, kukkulat verhoutuvat juhlapukuun. Niityt ovat lammaslaumojen peitossa, laaksot lainehtivat viljaa. Koko maa riemuitsee ja laulaa.” (Ps.65:10-14).

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT, Mäntyharjun seurakunta


PÄÄSIÄISEN HARTAUSKIRJOITUS

Minä pidän pääsiäisestä. Lapsena sekä nuorena pääsiäiseen liittyi vahvasti ylimääräiset vapaapäivät, ja loma Ähtärin mummolassa. Mummolan lomalla kävimme aina katsomassa pääsiäiskokkoa, se on etelä-pohjanmaalla monessa pitäjässä jopa suurempi kuin juhannuskokko. Seurakuntanuoriaikoina pääsiäisen kohokohtia oli yö messu, jossa kirkko oli ensin puettu mustaan, valotkin olivat hämärät. Sitten päästiin pääsiäisen ihmeeseen, mustat tekstiilit poistettiin sekä kirkkoon sytytettiin kaikki valot. Joka kerta se oli yhtä vaikuttava kokemus. Lastenohjaajana taas oli mukavaa valmistella lasten kanssa pääsiäisaskarteluita, ja odottaa yhdessä heidän kanssaan pääsiäistä. Myöhemmin nuorisotyönohjaajana olin useiden vuosien ajan aina pääsiäisenä töissä, vein ihmisiä Lappiin, Saariselälle. Sielläkin opin nauttimaan pääsiäisestä, vaikka työn merkeissä sen vietinkin. Pääsiäiseen liittyy myös ainakin minulle vahvasti odottaminen, valmistautuminen.

Pääsiäinen on juhla, jossa on vastakkaisuuksia. Pitkäperjantai on surua, tummaa sävyä ja synkkyyttä. Jeesus on kuollut, ristiinnaulittu. On epätoivoa, tässäkö kaikki oli? Näinkö kaikki päättyi? Pitkäperjantaina synti on suuressa roolissa, syntiemme tähden Jeesus ristiinnaulittiin. Minun vuokseni Jeesus kärsi ristinkuoleman.

Toisaalta pääsiäiseen liittyy suuri ihme, ja ilo. Sanotaan, että pääsiäisaamuna jopa aurinko tanssii riemusta. Jeesus ei jäänyt hautaan, vaan nousi kuolleista. Se on ihme, suuri ihme ja siitä saamme iloita. Jeesus lunasti kuolemallaan meidän syntimme. Töissä lasten ja nuorten kanssa haluankin muistuttaa siitä, ettei Jeesus jäänyt ristille, vaan nousi kuolleista. Ja kuolemallaan kuoleman voitti. Pääsiäinen on ilon juhla, voimme yhdessä riemuita siitä, että Jeesus on kuolemaa vahvempi.

Kerran pidin alakoululaisille pääsiäishartautta. Hartaudessa kerroin temppelistä, ja kaikkein pyhimmästä paikasta, jonne ei saanut mennä kuin ylipappi. Jeesuksen kuoltua verho repesi keskeltä kahtia. Eräs 2 -luokkalainen poika totesi siihen, että ” Jumala oli verhon takana, Jeesus verhon toisella puolella. Verhon revettyä ne oli yhtä; Jumala tuli kaikkialle”. Aika hieno ajatus, pieneltä koululaiselta.

”Miksi jäisit vielä pimeyteen? Hän ei ole enää täällä. Anna valon päästä sydämeen, hän ylösnoussut on! Halleluja, tulkaa katsomaan, hän ei ole enää täällä. Halleluja soikoon maailmaan: hän ylösnoussut on!”

Siunattua pääsiäisen aikaa jokaiselle.

Heli Riittinen, nuorisotyönohjaaja, Pertunmaan kappeliseurakunta


28.3.2018

LUOPUMISIA

Elämämme on jatkuvaa luopumista jostakin. Jo heti elämämme alkutaipaleella joudumme luopumaan kohdun lämmöstä ja sen hempeästä hämärästä syntyessämme maailmaan, jossa kirkkaat valot ja kylmä ilma vastaanottavat meidät. Ei siis ihme, että itkettää. Pienen ihmisen kasvaessa hän pikku hiljaa irrottautuu vanhempiensa turvallisesta sylistä ja opettelee elämisen taitoja, jotta jonakin päivänä pärjäisi omillaan. Näissäkin vaiheissa vuodatetaan paljon kyyneleitä. Kehomme vanhetessa luovumme vähän kerrallaan terveyteemme liittyvistä asioista. Kaikenlaiset ruumiilliset vaivat lisääntyvät iän myötä. Monesti asiat joita olemme pitäneet itsestäänselvyyksinä saavat uuden merkityksen vasta menettäessämme ne, koska silloin osaamme arvostaa niitä.

Tutusta ja turvallisesta luopuminen on vaikeaa. Mitään uutta ei kuitenkaan voi syntyä ennen kuin irrottautuu vanhasta. Diakoniatyössä kohtaan paljon ihmisten tuskaa ja kärsimystä, joka liittyy jollakin tavalla luopumiseen. Joku on joutunut muuttamaan rakkaasta kodistaan pienempään asuntoon, koska rahat eivät enää riitä korkeisiin asumiskuluihin. Toisella äkillinen sairastuminen on vienyt työkyvyn ja sitä myötä työpaikan, jossa koki viihtyvänsä. Jollakin parisuhteen päättyminen eron tai puolison kuoleman takia, asettaa tilanteeseen jossa pitää opetella elämään uudella tavalla.

Kevät on monella tapaa myös uuden alku ja moni meistä varmasti luopuu jo ilolla pitkästä talvesta. Lumen alta paljastuu kuollut maa, joka versoaa kohta uutta elämää. Luonto ympärillämme osoittaa meille hyvin sen kuinka ensin jotakin kuolee ja tilalle syntyy uutta. Pieni siemen toimii tästä hyvänä vertauskuvana. Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh. 12:24) Kasteessa saimme lahjaksi uskon siemenen, joka toivottavasti itää, kasvaa ja tuottaa satoa. Jokaisella meistä on mahdollisuus saada uusi elämä Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Kun lopulta luovumme maanpäällisestä elämästämme, meitä odottaa uusi elämä taivaassa. Jeesus kulki tuon tien edeltämme, jotta me saisimme uuden elämän. Jumala tahtoo ottaa meidät syleilyynsä ja lohduttaa meitä kärsimyksissämme joka päivä. Virren 61 sanoin: ”Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden, ja siemen muuttuu leiväksi. Ja toinen ruokkii toista. Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka. Ja nyt hän meille kaikille on elämä ja autuus.”

Annukka Salmivaara, diakonissa


22.2.2018

KIUSAUS

Viime sunnuntainevankeliumi kertoo, että heti kasteen jälkeen Jumalan Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan Saatanan, Jumalan vastustajan kiusattavaksi 40 päivän ajaksi. Enkelit pitivät hänestä huolta.

Miksi näin tapahtui? Oliko se Jeesukselle hänen julkiseen toimintaansa valmistautumisen aikaa? Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus oli erämaassa Paholaisen kiusattavana siksi, että hän voisi auttaa niitä, joita koetellaan elämän erämaassa.

Se on niitä henkimaailman asioita, sanotaan asioista, jotka tuntuvat vaikeilta ja joita ei oikein ymmärrä. Henkimaailma on totta. Maailmassa vaikuttaa Jumala ja Paholainen. Sanotaan, että Paholaisen suurin voitto on luulo, ettei sitä ole olemassa. Kasteessa olemme saaneet Pyhän Hengen. Silloin Jumala otti meidät lapsikseen. Kasteen perusteella olemme Jumalalle rakkaita poikia ja tyttöjä.

Pyhä Henki voi viedä meidätkin monenlaisiin elämän erämaan kiusauksiin, koetuksiin. Kun elämässä on menestystä ja myötäkäymistä, pidämme sitä helposti itsestään selvyytenä. Kun tulee vastoinkäymisiä, kysymme, miksi minulle tapahtuu tällaista. Elämän erämaahan voi joutua yksinäisyyden, sairauden, läheisen kuoleman tai jonkun muun vaikean asian vuoksi. Silloin saattaa olla kiusaus ajatella, että Jumala on hylännyt.

Kärsimykset eivät ole merkki siitä, että Jumala on hylännyt. Jumalan toiminta kätkeytyy usein vastakohtaansa. Luther on sanonut, että kun Jumala tahtoo parantaa, hän tekee ensin sairaaksi ja kun hän tahtoo viedä taivaaseen, hän vie ensin helvettiin.

Kärsimys ei tunnu hyvältä, mutta Jumalan käytössä se voi koitua hyväksi. Jumala saattaa valmistaa sen kautta johonkin tehtävään. Se voi olla vaikkapa elämän erämaahan joutuneen lähimmäisen kohtaaminen. Se, joka on itse ollut elämän erämaassa, ymmärtää paremmin samassa tilanteessa olevaa.

Kiusauksen kautta Jumala voi koetella uskoamme. Mihin me luotamme? Minkä varaan rakennamme elämämme? Kuka tai mikä on meidän Jumalamme? Mihin turvaudumme kuoleman hetkellä?

Kiusausten voittamiseksi tarvitsemme Raamatun sanaa ja rukousta. Jeesus opetti pyytämään Isä meidän -rukouksessa: Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Jumalan avulla voimme voittaa kiusaukset. Jumala voi lähettää avuksi enkeleitä.

Lähimmäinen voi olla kuin enkeli.

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


15.2.2018

KIRJE YSTÄVÄLLE

Minulla on ollut onni saada sinut ystäväkseni. Olet ollut mukana minun iloissani ja suruissani, kiitos sinulle siitä. Haluan myös itse olla tukemassa sinua kun sinulla on vastoinkäymisiä ja iloita kanssasi kun sinulla on aihetta iloon. Kiitos siitä, että kun tarvitsen apua, niin voin ”arastelematta” pyytää sinulta apua ja sinä autat aina kun vaan voit. Myös minä haluan auttaa sinua aina kun vaan voin. Kun autamme toinen toisiamme mahdollisuuksiemme mukaan, niin ei se toisen auttaminen käy raskaaksi.

Tosi ystävyyteen kuuluu se, että ei juorua toisen asioista muille ja tiedän, että sinä osaat pitää minun asiani omana tietonasi, arvostan sitä todella paljon. Niin myös minä toimin sinua kohtaan, pidän asiasi omana tietonani. Voimme luottaa toisiimme sata prosenttisesti. Sinä luet minua kuin avointa kirjaa, näet kun minua vaivaa jokin vaikka en olisi sanonut vielä sanaakaan. Ja samoin huomaat heti, kun minulla on jotain hyvää kerrottavaa. Niin myös minä huomaan milloin sinulla on asiat kurjasti tai milloin sinulla elämä hymyilee. Emme tarvitse sanoja siihen. Sinun seurassasi minun  ei tarvitse esittää mitään, vaan voin olla oma itseni, oli hyvä tai huono päivä.

Todellinen ystävyytemme ei ole alkanut yhtäkkiä, vaan se on kehittynyt pikku hiljaa todelliseksi ystävyydeksi. Ystävyytemme tuo elämääni merkitystä, lämpöä ja väriä kaikkine väreineen ja sävyineen. Kiitos sinulle siitä. Onneksi olet olemassa. Löydämme aina aikaa toisillemme, emme välttämättä juuri silloin kun itse haluaisi ja toivoisi, mutta heti kun molempien aikatauluihin vaan sopii. Emme keksi selityksiä miksi emme tapaisi vaan järjestämme asiat niin, että tapaamme ennemmin tai myöhemmin. Ja vaikka välillä olisikin pitempi aika kun emme näkisi toisiamme, niin se ei tunnu missään ajallisesti, vaan tuntuu siltä kuin olisimme nähneet vasta eilen, koska ystävyytemme on niin lujaa. Jokainen ansaitsisi kaltaisesi ystävän, kiitos kun olet ystäväni. Ystävyys on lähimmäisenrakkautta parhaimmillaan.

Ralph Waldo Emersonin sanoin ”päivä työlle, tunti huveille, mutta koko elämä on liian lyhyt ystävälle”.

Suvi Uotinen, lastenohjaaja, Mäntyharjun seurakunta


1.2.2018

KYNTTILÄNPÄIVÄ

Valot välkkyvät hetken ja sen jälkeen tulee pimeys. Otan käsiini kynttilän ja sytytän sen. Katselen lepattavaa liekkiä, kun se syttyy eloon.

Minulle kynttilä jossa palaa eläväliekki on tärkeä asia jokapäiväisessä elämässä. Ilman liekkiä kynttilä on kuin mikä tahansa tavallinen arkinen esine, ilman liekkiä kynttilällä ei ole mitään kerrottavaa. Mutta jos sytytämme kynttilään liekin, se kertoo meille jotakin hyvin tärkeää.

Se kertoo myös jotakin olennaista tulevan pyhän raamatuntekstistä (Luuk.2:22-33).

Kynttilänpäivänä kerrotaan vanhasta miehestä Simeonista, joka oli vuosikausia odottanut nähdäkseen hänet, joka pelastaisi ihmiset pimeydestä. Kun Maria ja Joosef toivat pienen Jeesus-lapsen temppeliin, näki vanha Simeon heidät. Silloin tapahtui jotakin erikoista. Vanhan miehen silmät näkivät enemmän kuin kenenkään muun hänen ympärillään. Simeon meni Marian ja Joosefin luo ja sai luvan pitää Jeesus-lasta hetken sylissään. Hän sanoi, että tämä lapsi oli Jumalan valo, joka loistaa Jumalan kirkkautta. Sitten hän antoi lapsen takaisin tämän vanhemmille, jotka olivat ihmeissään siitä, mitä vanha Simeon sanoi heidän pienestä lapsestaan.

Kynttilä jossa palaa liekki kertoo myös Jeesuksesta, valosta joka on sama kuin Jumalan valo, jonka vanha Simeon näki loistavan Jeesus-lapsessa. Simeonin siunaus päättää joulunajan, kynttilänpäivä on hyvin vanha kristillinen juhlapyhä, sydäntalven viimeinen merkkipäivä, jonka jälkeen voimme alkaa jo odottamaan kevättä.

 

Kynttilänpäivän rukous

Jumala, sinä asut kirkkaudessa, me asumme täällä.

Emme voi mennä sinun kirkkauteesi, mutta sinä tulet tänne.

Sytytämme  kynttilän; liekki ja lämpö muistuttavat sinua.

Olet tässä nyt.

Aamen.

 

Valoisia päiviä jokaiselle.

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja Mäntyharjun seurakunta


12.1.2018

KASTEEN LAHJA

Kirkkovuodessa tämän viikon aihe on Kasteen lahja. Sunnuntai-jumalanpalveluksen yleisesti käytetty seurakunnan ääneen yhdessä lausuma tunnustus alkaa: ”Taivaallinen Isä. Sain kasteen sinun lapseksesi. Sinä siirsit minut pimeydestä valoon, kadotuksen alta taivaan perilliseksi. En ole kuitenkaan elänyt niin kuin lapsellesi sopii… …anna kaikki syntini anteeksi.”  Tämä tutuksi tullut sana jumalanpalveluksemme alussa asettaa ihmisen Jumalan eteen. Tämä lausumamme tunnustus muotoilee  suhteemme – olemme velassa ja tarpeessa oikeamielisen Jumalan suhteen, sekä ihmisolemuksemme, että väärien, tai puutteellisten taikka toteutumattomien tekojemme tähden. Tästä tosiasiallisesta tilasta – voisi sanoa: lähtöruudusta – voivat sitten korvamme ja mielemme avautua Sanan kuuloon ja Jumalan hengellisen aarteen näkemiseen. Ehtoolliseenkin. Jumalanpalveluksessa se merkitsee kiitosta siinä hetkessä kuullusta anteeksi saamisesta, ja edelleen Sanan kuulemista; varoitukseksi, virvoitukseksi ja ohjeeksi elämän tiellä.

Tuon synnintunnustuksen sanamuoto puhuu Jumalan teosta, pimeydestä valoon siirtymisestä, Jumalan lapseksi tulosta, lahjana ihmiselle Jumalalta. Tämän omakohtaisesti näkeminen ja kokeminen onkin hyvin olennaista kristillisen uskomme kannalta. Koetan tätä vielä joltain puolilta avata, vaikka perimmältään Jumalan lahjaa on mahdotonta sanallisesti kääntelemällä läheskään selittää:

Jos otan Jumalan lahjan vain sanana, ja ohittaen sen itsestään selvyytenä, ei lahjan suuri arvo myöskään ohjaa mieltäni näkemään oman elämäni arvokkuutta (taikka muiden ihmisten), jonka Jumala kuitenkin on pienestä pitäen, ennen ensimmäistä elinpäivääni, jo nähnyt. Tuolloin lahjan ikään kuin itsestään selvyytenä, ohi kävellessä, tahtia kunnolla hidastamatta totunnaisesti kuin jonkin vaikkapa asemalaiturin tiedotteen mekaanisesti vastaan ottaen, voin käydä hengellisesti kovinkin likinäköiseksi, koska en näe Jumalan suuruuteen asti. Hahmotanko vähän tuonnempana enää muutakaan, pienen itseni ulkopuolista? Huolimattomasti vilahtaa ehkäpä näkökentän laitamilta vain jotakin, joka muka tapaa aina tai alati olla. Mutta kristinuskon mukaista on , että kyllä vain Jumalan lahjan arvon kirkas ja terävä näkeminen omalta kohdalta ylittää ihmisessä miljoonasti sen arki-minän piirin: tapakristillisen sanan kuulon, vakiintuneiden kristillisten lauseiden esimerkiksi jumalanpalveluksessa kuuntelemisen - tai kaiken yleisesti hyviin tapoihin kuuluvan, ”lahjoista tavataan kiittää” –ajattelun.

Edelleen: Jos en tajua Jumalan kasteessa minulle, meille tuhansille ja taas tuhansille antaman kasteen lahjan armollista vapaaehtoisuutta antaessa, ei ihminen ymmärrä tosiasiallisesti omasta uskonnostaan ”sisältäpäin, osalliseksi tulleena ja osallisena”, oikein kunnolla. Ulkopuolelta käsin voi yksi taikka toinen meistä toki tehdä vertailuja maailman uskontojen välillä, ja valikoida uskonto-hyllyiltä ikään kuin tutuksi tulleen valintamyymälä-ajatuksen hyvin sisäistäneinä, (ja asiakas on muka aina oikeassa, ja oikeassa oleva ei puolestaan tarvitse synnintunnustusta tai anteeksi pyytämistä ja –saamista(?!).) Mutta näin vertaillessaan ihminen ei ehkä tällöin perinpohjaisesti tajua sitä, että hän yhä katselee ja pukee ja koristelee perimmältään vain omaa itseään, häneltä puuttuu suhde toiseen : elävään Jumalaan, joka on häntä alati tarkkanäköisempi ja avarampi ja anteliaampi. Ihminen voi toki tehdä valikoivaa länsimaista elämänmatkaa kansalaisena, tätä reissuaan ehkä jopa  eettisesti vuosikymmeniksi sitoutuneena, ja alati hyviä periaatteita (periaatteessa) kantavana – tapakristittynäkin, hyvätapaisenakin - mutta sisäistämättä silti sitä, että syntiinlangenneen vanhan ihmisen pitää hänessä hukkua (kasteveteen), ja uuden ihmisen nousta (vedestä, joka symboloi kuoleman valtoja), nousta uuteen elämään Jeesuksesta Kristuksesta osallisena (ei vain ulkokohtaisesti tai ulkopuolisena, vertailevana ja niitänäitä tuumailevana tarkkailijana). Jumalan pitää saada toimia meissä. Kastevesi välittää Jumalan lahjana hänen armonsa ja antaa mahdollisuuden myös Hänen muihin, elän aikana koettuihin lahjoihinsa. Tämä on se tie pimeästä valoon, jonka synnintunnustus (n:o704) kertoo. Muuten kuin omakohtaisena ja ”sisäisesti, sydämen kautta” kristittynä, ei Jumalan lahja kasteessa kunnolla avaudu ja ”pääse kasvamaan”, ja ei siksi pääse ainakaan aivan tietoisesti jaettavaksi hyvänä muillekin: yhteisenä, ylhäältä annettuna hyvänä.   

Kunpa useammin osaisimme suomalaisina elää sanoen ja myös tarkoittaen, että jos ja vaikka itse en, niin sinä Herra kyllä; ja kiitän tästä kaikesta minkä tänäänkin olet meille antanut, ja kasteestani lähtien!

Erik Liljeström, seurakuntapastori


16.11.2017

EPÄVARMOINA AIKOINA

Ensi sunnuntai on kirkkovuodessa Valvomisen sunnuntai. Jeesuksen vertauksessa, Matt. 13, mies matkustaa vieraille maille, antaa kullekin palvelijalle talossaan tehtävän; ovenvartijan hän käskee valvoa – ei näet ole tietoa, palaako isäntä kukonlaulun aikaan vai keskiyöllä. Mutta kun hän palaa, ei palvelijoiden sovi nukkua vaan olla valveilla ja ottaa matkamies vastaan kotiin palatessa.

Valvomisen sunnuntain sanoma korostaa hengellistä valvomista. Kristus on se vertauksen kerran kotitaloonsa palaava, pitkälle matkalleen vieraille maille lähtevä talon isäntä, Herra. Väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on hetkittäin suuri ja ihmiselle alati olemassa oleva. Jos ja kun arkipäivään kuuluvien asioiden hoituminen kiinnittää huomiomme, ja ponnistelumme ja hyvinkin rajalliset inhimilliset voimavaramme suuntautuvat ennemminkin näköpiirissämme oleviin asioihin – lähitulevaisuuden asioihin – niin hengellisen valvomisen tärkeys uhkaa silloin siirtyä mielissämme yhä kauemmas ja lopulta sivuun: nykyajan ihminen kysyy ehkä, maailmankuvansa osittain avaruudellisesti hahmottaen, että miksi maailma loppuisi, mistä vierailta mailta kukaan ratkaisevasti olisi palaamassa. Lyhyt on muistimme, ja rajallinen on kykymme hahmottaa. Tästä kuluneiden lähiviikkojen uutinen esimerkkinä, kun edes suuri NASA ei tiedä, mistä muualta aurinkokuntaamme tupsahti ratatasostamme ankarasti poikkeava kappale - ja minkälainen. Ei sitä tiedä varmasti sitten kukaan muukaan, voisin luulla… …kun en oikeasti tiedä minäkään, enkä ainakaan sano. Sanon vain, että onhan lapselle annettu sentään nimikin: hänen nimensä on A/2017 U1. Muistelen jonkun tietävämmän yliopistomaailmasta arvelleen, että tulija tuli jostain Lyyran tähtikuvion suunnalta.

Epävarma on varmempi kuin varma, sanotaan aina joskus. Näin on myös tulevaisuuden ennustamisen suhteen, se on tunnetusti ihmiselle vaikea laji. Aamutelkkarin Jälkipörssinkin talousviisaista ainakin yksi piti mahdollisena (ja muut ymmärsivät kuunnella ihan hiljaa), että Kiinan velkaantuminen loiskuisi tulevaisuudessa kiihtyvän inflaation aaltona maailman eri rannoille ja aina maihin asti. Mutta erilaisten uutisotsikoiden ja uhkakuvien (tai erilaisten ristiriitaistenkin toiveiden) äärellä huomionarvoista on, että Valvomisen sunnuntain viesti on isolta osalta turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie kerran keskellämme ja sisimmissämme aloittamansa hyvän työn päätökseen, tämän maailmanajan maininkien suhteellistuessa ja kerran vaientuessa. Ei ole ihmiselle kaikkiaan hyväksi tietää tulevaa. Lopunajallisen horisontin edessä valvomme kuitenkin yhtenä seurakuntana, Jeesuksen oppilasjoukkona, yhdessä. Viime sunnuntain evankeliumissa Matt.18 Jeesus opettaa oppilailleen anteeksiantamisen ja –saamisen mielekkyyttä, tulevan  Jumalan valtakunnan talouden - armotalouden – mukaisuutta. Uutta ja hyvää pääsee kasvamaan, kun vanhasta ja huonosta irtaannutaan ja kulkusuunta tarkistetaan. Suunta ja identiteetti haetaan Herran talon huoneissa ja lähikadun varressa, marraskuisessa pimenevässä syys-Suomessa – kohti Valon valtakuntaa, joka yhä on ikuisuustoivomme tyyssija. Jeesus sanoo evankeliumissa valtakunnan tulleen jo lähelle. Tämä toivo on lahja, myös tähän hetkeen, tälle viikolle.

Erik Liljeström, seurakuntapastori


9.11.2017

ISÄ JA POIKA

Ensi sunnuntaina vietetään isänpäivää, kaikki lapset eivät asu pääsääntöisesti isänsä kanssa samassa taloudessa ja tässä erään pojan, nyt jo aikuisen miehen kertoma kokemus lapsuudestaan. Rakastavaiset päättivät muuttaa yhteen. Mentiin naimisiin, rakkautta riitti, mutta myös sopivasti ohdakkeita. Kahden vuoden kuluttua tuli perheenlisäystä, syntyi pieni poika, joka jo hymyili tullessaan ulkomaailmaan. Poika kasvoi hyvässä perheessä ja isovanhemmat auttoivat pojan hoidossa kun vanhemmat olivat kiireisiä. Maailman hektinen vauhti alkoi vaikuttaa äidin ja isän väleihin. Vanhemmat eivät jaksaneet keskittyä ja kehittää parisuhdettaan. 10-vuotiaalle pojalle kerrottiin asia porukalla ja sanottiin, että ei ole sinun syytäsi isän lähteminen tästä kodista. Isä ja äiti ovat vain ajautuneet erilleen työn ja kiireen keskellä. Isä lähti.

Poika ikävöi isäänsä joka ilta ja kyseli äidiltään, että milloin isä tulee. Asiasta sovittiin, että poika käy joka toinen viikonloppu isänsä luona. Isän viikonloppu lähestyi ja poika ei jaksanut odottaa, kunnes tuli perjantai ja isä haki pojan hänen äitinsä luota. Poika näki, kun isän auto kaarsi pihaan, hän ei ehtinyt laittamaan kenkiään jalkaan, kun jo lähti juoksemaan ulos. Kummaltakin vierähti kyynel poskelle, kun he halasivat toisiaan. Isä rauhoitteli poikaa ja sanoi, että keittäisiköhän äiti meille kahvit. Poika siitä iloisena juoksi äidiltään kysymään, että keitätkö isälle kahvit ja äitihän keitti.

Niin isä ja poika lähtivät viikonlopun viettoon. Seuraavana päivänä he kävivät Linnanmäellä yhdessä ja illalla isä paistoi pojan kanssa makkaraa nuotiolla. Saunan jälkeen poika kävi nukkumaan. Iltarukouksen jälkeen poika sanoi isälle kuinka ikävä hänellä on isää. Isällä vierähti jälleen kyynel poskelle ja hän sanoi: ”Isä rakastaa sinua nyt yhtä paljon kuin ennenkin ja nämä meidän yhteiset viikonloput pidetään aina isä-poika viikonloppuina ja tehdään jotain kivaa yhdessä.”

Hetken mietittyään poika kurtisti silmäkulmiaan ja kysyi: ”Isi, etkö sinä enää rakasta äitiä?” Isä: ”poikaseni, rakkautta pitää vaalia. Ei sekään pysy itsestään!” Poika: ”No, pitäkää äidin kanssa ne rakkausvaalit.” Isä siihen naurahtaen: ”Ei se vaalien pitämistä tarkoita, vaan, että rakkautta pitäisi osoittaa päivittäin toiselle ja pitää toisesta huolta. Sekin riittää kun joskus ohimennen halaa tai antaa suukon ja taas on parempi olla. Isän ja äidin vei erilleen työkiireet ja väsymys, niin että toinen jäi huomiotta ja rakkaus hiipui. Mutta nyt hyvää yötä ja Jeesus myötä ja kiitos tästä päivästä. Poika: ”Isi, minä tykkään sinusta, hyvää yötä:”

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja


2.11.2017

PYHÄINPÄIVÄ

Ylihuomenna on pyhäinpäivä. Se on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä 1.11. ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11.

Raamatun mukaan pyhiä ovat kastetut ja Jeesukseen uskovat ihmiset. Meidät useimmat on kastettu, mutta miten lie uskon laita. Kasteessa meidät on pesty puhtaiksi, tehty pyhiksi, mutta elämän matkalla likaannumme synnin rapakoissa. Siksi tarvitsemme puhdistusta.

Raamatun mukaan Jumalan sana synnyttää uskon ja pyhittää, tekee pyhäksi, puhtaaksi. Siksi olisi hyvä, että Jumalan sanalle olisi tilaa elämässämme tavalla tai toisella.

Jumalan sanan ydin on sanoma anteeksiantamuksesta Jeesuksen sovitustyön ansiosta.

Pääsemme siitä osallisiksi uskomalla Jeesukseen, pyytämällä ja antamalla anteeksi.

Pyhäinpäivänä katselemme taakse päin. Muistelemme aiemmin eläneitä, poisnukkuneita pyhiä. He olivat itsessään puutteellisia, mutta uskossa Jeesukseen pyhiä. Jotkut heistä opastivat meitä Pyhän Jumalan yhteyteen.

Pyhäinpäivän aiheena kirkkokäsikirjassa on Pyhien yhteys. 1. Tess. 5:10 sanotaan kauniisti: ”Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa.” Yhteys poisnukkuneiden pyhien kanssa toteutuu Jeesuksessa. Pyhien yhteyttä kuvaa kirkon puolikaaren muotoinen alttarikaide, jonka näkymätön puolisko on poisnukkuneita pyhiä varten.

Pyhäinpäivä nostaa riman korkealle. Miten olisi armahdettujen syntisten päivä?

Seppo Kettunen, Mäntyharjun seurakunnan kappalainen


19.10.2017

AJASTA IKUISUUTEEN

Astun sisään vanhainkodin ovesta. Pysähtynyt tunnelma ja laitosmainen tuoksu tulevat ovella kohti. Tervehdin aulassa nuokkuvia ihmisiä ja jatkan kulkuani pitkän käytävän päähän asti. Siellä on huoneesi ovi. Avaan sen, niin kuin olen avannut aiemminkin monta kertaa. Huoneessa on sänky jossa makaat, vaikka tuskin enää erotan hahmoasi paksujen peittojen ja tyynyjen keskeltä. Niin hauraaksi ja pieneksi olet muuttunut. Siirryn sänkysi viereen. Näytät nukkuvan. Silitän hopeanharmaita hiuksiasi ja kurttuista poskeasi. Avaat kirkkaat silmäsi. Otan kätesi käteeni ja kyselen muistatko vielä minua. Et enää vastaa. Vielä jokin aika sitten keskustelimme, mutta nyt ovat sanatkin kadonneet.

Ensin hänen kuulonsa heikkeni. Sitten alkoi näkö huonontua. Liikkuminenkin vaikeutui. Ruoka ei maistunut enää yhtä maukkaalta kuin ennen ja arkipäivän askareista oli vaikeaa selviytyä omin voimin. Lopulta hänen oli lähdettävä pois omasta kodista, vaikka eihän sitä kukaan haluaisi omasta kodistaan lähteä. Piti lähteä paikkaan jossa hänestä pidettäisiin huolta, koska hän ei enää siihen itse kyennyt. Vanhainkodissa hänen kuntonsa sitten romahti ja hänestä tuli vuoteensa vanki. Vaikka mieli olisi vielä kirmannut vihreillä niityillä kuin villi ori, ei keho enää antanut myöden. Hoitajat pitivät kyllä hyvää huolta vanhuksen puhtaudesta ja ravitsemuksesta, mutta kellään ei ollut oikein aikaa pysähtyä hänen vierelleen, keskustelemaan ja kuuntelemaan. Kuitenkin hän oli aina hyvin kiitollinen kaikesta avusta jonka sai.

Minä tiedän että sinä olet aina pitänyt laulamisesta. Niinpä kumarrun nyt vuoteesi äärelle ja laulan sinulle tutun virren, josta tiedän sinun pitävän. Näen hymyn nousevan kasvoillesi. Väsymys painaa kauniit kirkkaat silmäsi taas kiinni ja ymmärrän että minun kannattaa nyt lähteä, jotta saisit levätä. Lasken käteni otsallesi ja luen Herran siunauksen. Sitten lähden. Ovella katson vielä sinuun päin ja toivon mielessäni että kohtaamme vielä. Poistuessani vanhainkodista, huomaan että mieleni on apea. Tiedän ettei sinulla ole enää paljon päiviä jäljellä. Mietin miten hyvä aika onkaan ihmisen kuolla juuri näin syksyllä, sopusoinnussa luonnon kanssa. Luonnon valmistautuessa talveen, kasvit kuihtuvat ja kuolevat pois, aivan niin kuin me ihmiset vanhetessamme. Uusi elämä odottaa kasveja taas keväällä, niin kuin meitä ihmisiäkin taivaassa. Joten rakas vanhus, jos en enää ehtisikään tulemaan luoksesi ennen kuin aikasi koittaa, niin toivon että saamme kohdata toisemme taivaassa, sitten kun on minun vuoroni siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Pertunmaan kappeliseurakunnan diakonissa Annukka Salmivaara


7.9.2017

KUISTIN KESÄTUOLI

Kuistin kesätuoli on mustikansininen, paikka jossa on hyvä ajatella pieniä ja suuriakin ajatuksia. Usein ajatukset ovat selkeitä tai selkenevät, välillä niiden kanssa tuntuu olevan ihan eksyksissä. Kesätuolissa voi ajatella iloja sekä suruja, mennyttä ja tulevaa josta emme tiedä, oman elämän aikajanaa. Ihmisinä me usein hahmotamme elämämme menneisyytenä, nykyisyytenä ja tulevaisuutena, mutta tosiasiassa meillä on vaan tämä hetki, juuri tämä.

Nyt mieleeni nousee mennyt kesä ja kesänleirit leirikeskuksessa.Leiripäivämme olivat kaikin puolin antoisia, -täynnä elämää. Parasta leireissä leiriläisten mielestä taisi olla ihanat isoset, uiminen, ruoka ja moni muu asia jokaisen oman mieltymyksen mukaan. Jumala on antanut meille monenlaisia lahjoja, niillä voimme auttaa toisiamme ja tuoda toisten päivään iloa. Monista lahjoista saimme leireilläkin iloita.

Ilmassa on syksyn tuntua, viileä tuuli puhaltaa, maassa näkyy muutamia pudonneita keltaisia lehtiä. Pian on aika nostaa kuistin kesätuoli suojaan, mutta ei ihan vielä…..

 

Peilityynenä järvi hohtaa, ilta syksyinen tullut on.

Usvaharsonsa rannat jo kohtaa, kuu taivaalle kohonnut on.

Punavärin saa hohtavan pilvet, taivaanrantakin ruskottaa.

Uutta kirkasta syksyistä päivää, se meille näin ennustaa.

I. Koistinen: Luojan ihmettä

 

Siunausta päiviimme!

Marjatta Hokkanen, lastenohjaaja


17.8.2017

ELÄMÄÄ EI RAKENNETA YKSIN

Koulutyö alkoi muutama päivä sitten useimmissa maamme kouluissa kesän jälkeen. Lomien sisältämät asiat siirtyvät muistoihimme, ja joudumme taikka saamme muistaa työn ja opiskelun eri aiheita. Kirkkovuoden otsikko ”Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa” näillä kohdin kuluvaa vuotta saa pohtimaan ajan kulua, ajan tajuamme ja myös Jumalan lahjojen pitkäaikaisuutta. Pienestä pitäen olemme aina tähän hetkeen aikalailla paljon saaneet, lahjana. Aurinko paistaa, rikkaalle ja köyhälle. Jumalan armossa on yltäkyllin jokaiselle.

Viikko sitten evankeliumi Matt.7 luvusta esitti Jeesuksen kertomuksen kahdesta rakentajasta, joista se viisas mies rakensi talonsa kalliolle, tyhmä mies taasen rakensi hiekalle. Kun myrskytuuli, vaikkapa ukkosmyrsky tulvavesi ja sateen pisarameri siihen ynnäten valui yli maiseman, hiekalle rakennettu talo sortui, kallioperustalle rakennettu talo kesti luonnon tuomat koettelemukset. Jeesus tarkoitti vertauksellaan Jumalan tahdon kyselevän elämän rakennustavan ylivertaisuutta, joka ei ollut ihmisen omien rakentajan kykyjen ja oikkujen ja mielihalujen puhurien ja puuskien armoilla. Meillä suomalaisilla on vanhastaan taipumus rakentaa kukin yksin ja itse, hartiapankki-periaatetta  noudattaen. Näin koulujen opiskelu on edelleenkin huomattavilta osilta menestystä tuottava. Mutta mieleen tulee edesmenneen kansansuosikin, muusikko Topi Sorsakosken Ähtärin hirsisen piilopirtin rakennusprojekti, jossa laulajan tupakka-askin kanteen piirtämä järvenranta-talon kuva sai aikaan myös laajan yhteistyön: arkkitehti piirsi Topille puhtaaksi, sukulaiset ja eri ammateissa toimivat ystävät käyttelivät vähäisten tai kohtalaisten taitojensa mukaan työkaluja rakennustyömaalla, Sorsakosken yleinen talkoo-ilmoitus poiki suuren ja kirjavan joukon talkoolaisia, jotka ainakin lähtiessään töitä tekemään, olivat yhteishengellä varustautuneina, ja joltain kulmalta tai yksityiskohdalta auttamishaluisia Sorsakoskea ähtäriläiseen kotipaikkansa rauhaan asettumaan. Yhteishenki – ja halu auttaa, kotipaikkakuntalaisinakin - tai miten sen tahtoo kukin ajatella: itse kukin on rajallinen, Jumalan lahjoja on monia. Kristuksen ruumis on yksi - mutta sen jäsniä montia; käsiä, jalkoja , silmiä, korvia. Yksi seurakunta. Vaikka opiskeleva seurakunta. Tai jotain muuta, mutta jotain yrittävä…

Kirkollisen vihkimisen esirukousvaihtoehdoissa on mieleinen rukous-lause, joka muistuttaa meitä ihmisiä, jotka yhdessä ryhdymme vaikka aviopuolisoina elelemään - ja niin puolisot alttarin äärellä nimenmaan sanovat tahtovansa : ”Herra, jos sinä et rakenna taloa, rakentajat näkevät turhaan vaivaa. Liitä nämä puolisot toisiinsa uskolla, toivolla ja rakkaudella.”  

Erik Liljeström, seurakuntapastori


10.8.2017

LINTUJEN PERHEKERHO

Ajelimme eräänä kesäisenä sunnuntai iltapäivänä mökille luonnon helmaan viettämään rentouttavaa iltaa. Mökin edustalta jo huomasimme, että laiturilla kökötti jokin pitkä nokkainen vesilintu neljän poikasensa kanssa. Kävelimme muutamia metrejä rantaa kohden ja pysähdyimme. Lintuäiti poikasineen laskeutui laiturilta veteen ja poikaset uivat muutaman metrin päässä oleville kiville ja asettuivat isoimmalle ja litteimmälle kivelle vieri viereen. Tässä vaiheessa olimme kävelleet rantaan ja aivan varmasti linnut olivat huomanneet meidät, mutta eivät välittäneet meistä ollenkaan. Siinä ne poikaset sukivat itseänsä ennen kuin painoivat päänsä alas nukkuakseen. Lintuäiti ui hetken poikasien lähellä kunnes itsekin nousi pienemmälle kivelle poikasien viereen. Siinä se sitten painoi päänsä siipensä alle. Muutaman kerran se säpsähti kun vastarannalla haukkui koira ja kun isompi aalto iskeytyi kiviin. Meistä se ei välittänyt vaikka juttelimme melkein koko ajan. Menin välillä lähemmäksi ottamaan kuvia lintuperheestä, olimme kuin ilmaa niille. Liekö tämä lintuäiti oppinut luottamaan ihmisiin,kun uskalsi laittaa poikasensa nukkumaan meidän läsnäollessa ja samalla vaipui itsekin uneen.Nimittäin lopulta lintuäiti taisi olla itsekin aika sikeässä unessa,kun ei enää koiran haukunta ja isommat aallot häirinneet linnun unta. Tuli sellainen olo, että tässä tehdään jonkinlaista perhetyötä tälle lintuperheelle. Annetaan äidin levätä ja vahditaan poikasia pedoilta. Sitähän se perhe- ja päiväkerhokin mm. on, että annetaan äidille/isälle/isovanhemmille mahdollisuus levähtää ja sillä aikaa me ohjaajat huolehdimme lapsista.

Meillä taisi olla käynnissä perhekerho yhdelle lintuperheelle, jonka lajiksi paljastui nettiä apuna käyttäen isokoskelo.

Siinä ne linnut tunnin verran nukkuivat, kunnes ilmeisesti nälkä yllätti. Poikaset alkoivat piipittämään suu auki, jonka seurauksena lintuäiti laskeutui itse ensin veteen, siinä hetken uiskenteli ja jotain ”jutteli” matalalla äänellään poikasilleen. Poikaset odottivat kivellä kiltisti paikallaan,kunnes ilmeisesti saivat luvan laskeutua kiveltä veteen. Poikaset saalistivat kaloja nukkumakivensä ympärillä hetken, jonka jälkeen koko sakki ui meidän ohitsemme muutaman metrin päästä ja taas olin kännykän kanssa valmiina ottamaan kuvia näistä linnuista, jotka eivät meitä pelänneet. Kauas linnut eivät uineet,kun tulivat jo takaisin, äiti ensimmäisenä ja poikaset jonossa perässä.Siitä ne uivat laiturin ja nukkumakiviensä ohi, kohti kaislikkoa. Hiljaa mielessäni toivotin poikasille ja äitikoskelolle hyvää matkaa elämään, ehkä näemme vielä, ehkä emme, mutta toivottavasti säästytte pedoilta ja muilta vaaroilta ilman meitä, ihan omin avuin. 

Suvi Uotinen, Mäntyharjun seurakunnan lastenohjaaja


29.6.2017

KIVINEN PELTO JA SYNTI

Isoäitini on lähtöisin Mäntyharjusta. Hän on usein puhunut lapsuudestaan kotipitäjässään ja siellä kokemistaan erilaisista asioista. Muistan hänen kertomuksensa siitä, kuinka pellot ovat Savossa  kivisiä. Ei riitä, että pelto kerran perataan puhtaaksi kivistä. Joka kevät pellossa on aina uusia kiviä ja niitä täytyy uudestaan poistaa, enne kuin päästään viljan kylvämiseen.

Olen nyttemmin itse asunut Mäntyharjussa hiukan yli kaksi vuotta. Olen kiinnittänyt huomioni siihen, kuinka lähes jokaisen peltokaistaleen reunalla on kivinen aitarakennelma. Ja muistan isoäitini kertomukset kotitilansa kivisistä pelloista ja jokakeväisistä perkuutalkoista. Ei ihme, että peltojen reunoilla on kiviaitoja.

Ajattelen, että meidän ihmisten sielut ovat kuin savolainen kivinen pelto. Syvyyksistä nousee jatkuvasti pintaan asioita, joita kutsumme synniksi. Yksikään ihminen ei pysty elämään elämäänsä niin etteikö hänen sielustaan nousisi jatkuvasti pintaan synti-kiviä. Savolaisen pellon olemukseen kuuluu kivisyys ja ihmisen olemukseen kuuluu synti. Ei ole kysymys valinnasta synnin ja ei-synnin välillä.

Mikä sitten on syntiä eli sellaista, mikä nousee jostain sellaisesta syvyydestä, jota emme täysin tunne emmekä hallitse? Jokainen kerta, kun puhumme toisesta pahaa selän takana, on syntiä. Jokainen vihainen sana. Valehteleminen, vastuun pakoileminen, väkivalta, itsekkyys, ahneus, oman edun ajaminen toisten kustannuksella. Lista on yhtä loputon kuin savolaisesta pellosta nousevien kivien määrä.

Koska olemme ihmisiä, emme pysty välttämään syntiä. Ja synti on jotakin sellaista, mikä ei kelpaa Jumalan valtakuntaan. Sinne kelpaa vain puhtaus, hyvyys, rakkaus, palvelu, itsensä alttiiksi antaminen toisten puolesta.

Mutta vaikka Jumala vihaa syntiä, hän rakastaa syntistä. Hän rakastaa meitä niin paljon, että maksoi itse sen syntivelan, mikä on meille itse kullekin elämän aikana kertynyt. Jo luomisen hetkellä Jumala suuressa ihmisrakkaudessaan antoi meille vapaan tahdon. Vaikka Jumala voisi pakottaa meidät rakkauteen ja synnittömyyteen, hän ei sitä tee, koska hänen ehdoton rakkautensa jättää meille eli rakkautensa kohteille vapaan tahdon. Siksi hän tuli itse maailmaan ja maksoi meidän puolestamme meidän velkamme. Jeesus Kristus vei ristille meidän kaikkien synnit ja sovitti ne siellä.

Vaikka meidän sisimpämme on luonteeltaan syntiä tuottava, me voimme joka päivä turvautua siihen, että syntimme on jo sovitettu. Me elämme elämäämme sekä syntisinä että täysin armahdettuina. Jumala vihaa syntiämme mutta rakastaa meitä. Oppi-isämme Martti Luther puhui siitä, että kun Jumala katselee taivaastaan meitä ihmisiä, hän ei näe meidän syntisiä sydämiämme, vaan sydämen päällä olevan ristin. Ja tuon sydämen päällä olevan ristin vuoksi hän  armahtaa meidät, on meidän kanssamme elämämme kaikki päivät ja vie meidät kerran Taivaan kotiin. Onko sinun sydämesi päällä risti?

Ann-Maarit Joenperä, kirkkoherra, TT


22.6.2017

ONNEA ETSIMÄSSÄ

Ihminen on kautta aikain etsinyt itselleen ikuista onnea ja juhannukseen, erityisesti juhannusyöhön liittyy paljon vanhan kansan uskomuksia onnen etsimisestä. Yksi uskomus liittyy kasviin nimeltä sananjalka. Sen uskottiin kukkivan ohikiitävän hetken juuri juhannusyönä. Saniaisiin kuuluva sananjalka ei varsinaisesti kuki, mutta silti vanha kansa uskoi sen kukkivan juuri juhannusyönä. Se joka näki sananjalan kukkivan, sai ikuisen onnen ja kaiken, mitä ikinä osasi toivoa. Tätä taikavoimaa lähdettiin hakemaan synkistä metsistä, missä liikkui pelottavia petoja. Mikäli etsijä hankki itselleen sananjalan siemenen, joka putoaa juuri kukkimishetkellä, sai hän itselleen myös näkymättömyyden voiman, jotta mitkään vaarat eivät uhkaisi häntä matkalla.

Ikuinen onni, onko sellaista? Onnellisuuden ja onnen tunteita voi oppia löytämään ihan arkisista asioista. Onnellisuus sinänsä ei ole jatkuva tunne tai tila, koska ihmiselämämme koostuu niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, mutta positiivista elämäntapaa voi harjoitella. Joillekin toisten ihmisten auttaminen ja omastaan antaminen tuo itselle myös hyvää oloa. Samalla se voi lisätä kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta omasta elämästä. Tekemällä hyvää ja kunnioittamalla toisiamme lisäämme hyvää oloa ympärillemme. Kannattaa hakeutua myönteisesti ajattelevien ihmisten seuraan, opetella olemaan läsnä hetkessä ja iloitsemaan, niin häviävät synkät ajatukset. Niinkin pienet asiat kuin luonnossa liikkuminen tai hyvän kirjan lukeminen voi saada jo paremmalle tuulelle. Luostareissa asuvat munkit ja nunnat tarjoavat meille oivan esimerkin siitä miten yksinkertaisten elämäntapojen noudattaminen ja Jumalallisen rakkauden näkeminen kaikessa, voi auttaa ihmistä onnellisuuden ja sisäisen rauhan etsinnässä.

Näin keskikesän juhlan aikaan nautin metsän polkuja kulkiessani luonnon kauneudesta kaikilla aisteillani. Kukkien tuoksut, vehreän maan väriloisto ja lintujen laulu. Metsässä voi tuntea olevansa osa luonnon ihmeellistä maailmaa ja kun oikein pysähtyy aistimaan, voi löytää onnellisen ja levollisen mielen arkisten kiireiden keskellä. Kesäisen luonnon kauneus lumoaa kulkijan kuin taianomaisesti, sen vanha kansakin jo tiesi. Saamme ihastella Jumalan luomistyön ihmeitä ja nauttia kesän valoisuudesta ja lämmöstä, jonka Jumala on hyvyydellään meille suonut. Siunatkoon taivaallinen Isämme jokaisen askeleesi kaikilla kesäpoluilla.”Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.” Eino Leino

Pertunmaan kappeliseurakunnan diakonissa Annukka Salmivaara